Olen onnellinen

Tunnen onnellisuutta. Syynä on sen seikan tajuaminen ettei elämässä tarvitse nyt sitten olla mitään erikoista ja 51 vuotiaana kaikki elämässä alkaa jo olla selvää, mitään vaiketa kokemusta sairauksia lukuunottamatta ei kai tule. Toinen onnellisuuteen vaikuttava seikka on se, että tilasin uuden kitaran ja eläkeläisenä olen päättänyt uhrata loppuelämäni musiikille ts. luon musiikkia eli teen uusia biisejä, vaikken olekkaan erityisen musikaalinen vaan luova olen. Lisäksi onnellisuuteen vaikuttavaia seikkoja on eräät asiat, jotka varmaan ovat psykoottsia harhoja, mutta niin onnelliseksi tekeviä. Ne ovat niin hulluja etten kehtaa kirjoittaa niitä tänne , mutteivat ne mitenkään haittaa elämääni. Joskus hulluna on hyvä olla...ahia, masennusta ei ole.

Toivoisin, että muut kirjoittavat tänne kokemuksiaan jotka aiheuttavat onnellisuuden tunteita. Kiitos, muidenkin onnellisuuden aiheet lisäävät kaikkien onnellisuutta

Sain juuri itseni kiinni ajatuksesta, että olen kuitenkin ihan hyvä ihminen, äiti ja vaimo. Oikein hämmästyin moista positiivisuutta.

Jo aiemmin päivällä hämmästyin huomatessani olevani ONNELLINEN. Ja ihan vain siksi, että on lauantai, lapsia ei tarvitse lähettää kouluun, minun ei tarvitse mennä töihin, on aikaa nukkua pitkään ja puuhailla ihan pieniä asioita, kuten nyt vaikka pestä pyykkiä tai tiskata, katsella hymyillen vieressä kun isoveli leikkii pikkusiskon kanssa littlest petshopeilla...

Olin niin onnellinen lapsistani, että se piti kertoa heille ääneen.

Jatketaankin tätä ja tehdään tästä oikein pitkä ketju, vai mitä?

Minä olen oikeastaan onnellinen tästä varatukarista. Aina joku kumminkin viesteihin vastaa, ja se on paljon se!

Nuoresta olen onnellinen. Tyttökaveri oli yökylässä, aamulla leipoivat teeleipiä ja nyt nuori meni toisen kaverin kanssa hoitamaan jotain pikkulapsia päiväksi. Normaali, terve, hyvin koulussa ja kavereiden kanssa pärjäävä nuori, jolla on kaikki mahdollisuudet mihin vain! Minun lapseni! Masennuksestani ja avioerosta huolimatta olen onnistunut saattamaan maailmaan jotain noin hienoa!
Nyt jo itkettää ihan!

tukarista ja varatukarista ja varsinkin PL:stä terapeutin korvikkeena ja lisänä, ja vertaistuesta täällä(kin). Pitkälti possun ansiota, sanoisin.

Minäkin olen onnellinen, koska onnistuin tänään lähtemään ulos katsomaan kun sulhaseni pelasi futista (hävisivät 7-0) enkä tärissyt ENKÄ voinut pahoin jälkeenpäin koko tiimin seurassa pubissa! Ihanaa!!!
Onnistuin myös istumaan pubin sohvalla kahden ihmisen välissä ilman helppoa ulospääsyä enkä panikoinut ollenkaan. Alan vähitellen uskoa että vanha minäni on tulossa takaisin, ja ehkä joskus fobia-ahdistus on muisto vain

Tosiaan, emetofobiahan on ollut se juttu joka on estänyt minulta matkustamisen, lyhyetkin automatkat ja ravintolareissut monen vuoden ajan.

Sulhaseni ystävä on nyt meillä ja jää klubireissun jälkeen yöksi. Itse jään tosin kotiin mutta ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen en panikoi yövieraan takia. Ihana elämä!!!