Itkeminen psykoterapiassa

Pitäisikö psykoterpiassa itkeä? Mietin, et kyl mä pystyn itkemään, mut estän itseäni itkemästä, koska en ole ajatellut, et se on tärkeää ja sit jos itken ni en tiedä, milloin pystyn lopettamaan itkun ja sit se vie aikaa juttelemiselta. Tällaisia pohdin.

Kappas vaan, kun olen pohtinut ihan samaa. Oma psykoterapiani loppui kahden käyntikerran jälkeen koska kieltäydyin itkemästä. Psykoterapeutti ei tykännyt siitä. Kieltäydyin itkemästä, koska inhosin terapeuttiani ensinäkemältä, ja ilmeisesti hänkin minua. Hän kertoi lääkärilleni, että olen ilmeisen "tunteeton ja välinpitämätön" ihminen.

Jos on turvallinen terapeuttisuhde, niin tuskin itkemisestä haittaakaan on. Kyllä se itku joskus loppuu, ja eikös psykoterapiassa nimenomaan pyritä tunteiden tunnistamiseen ja näyttämiseen? Usein siinä tarvitaan itkuakin.

Mintska kirjoitti:Pitäisikö psykoterpiassa itkeä? Mietin, et kyl mä pystyn itkemään, mut estän itseäni itkemästä, koska en ole ajatellut, et se on tärkeää ja sit jos itken ni en tiedä, milloin pystyn lopettamaan itkun ja sit se vie aikaa juttelemiselta. Tällaisia pohdin.

En ymmärrä kuinka joku voi estää itseään itkemästä.

Jos itkettää, silloin itkee - halusi tai ei.

Kuulostaa jotenkin tunnekylmältä säädellä itkuaan tyyliin: "nyt annan itselleni luvan itkeä".

Kadehdin kykyänne päättää milloin itkette ja milloin ette.

-
Varmaan tunteita ja niiden ilmenemistä voi hallita ja säädellä, mutta se pitää tehdä (myös ikään kuin) etukäteen, jotta tunteet eivät yllätä. Samalla tavalla jos tietää, että pierettää, täytyy olla tarkkana jo på för-hand.
-

miltä susta itsestäs tuntuu,teet sen mukaan.Vaikka sulla menis kaks tai kolme terapia tuntia itkemiseen, niin vois kuvitella sulla olevan sen itkemisen tarve enemmän kuin puhumisen tarve.
itke vaan,jos se helpottaa,mut älä koe syyllisyyttä siitä.

Tuo Ruustiksen viesti kuulostaa tosi kummalliselta! Kahden tapaamiskerran jälkeen on tehty tuollaisia päätelmiä? Mulla terapeutti alkoi noin puolen vuoden terapian jälkeen ihmetellä ja "kysellä" sen perään, että missäs ne tunteet ovat, puhut paljon mutta tunteita et juurikaan näytä terapiassa. Sitten siitä tuli semmoinen "issue" siellä. Nyt olen kaksi kertaa itkenyt, toisen terapiavuoden alussa, silleen hillitysti ja hieman, koska minä ainakin pakolla hallitsen sitä itkuani koska pelkään semmoista kontrollin menetystä, ja mua hävettää ajatus että rääkyisin siellä sydämeni pohjasta (vaikka tunnenkin sellaisen tarpeellisuuden itsessäni).

En tiedä hallitsinko itse tunteitani, mutta monta kertaa olisi itkettänyt mutta en antanut sen itkun vaan tulla. Minä ainakin pystyn siihen, samalla tekniikalla jolla pakenen muutenkin tunnepitoisista ja hankaliksi kokemistani tilanteista. Tämän syksyn suuri juttu onkin se, kun terapeuttini ei anna minun enää paeta noista tilanteista. Se onkin rankkaa se.

Tai siis en mä sitä kokonaan voi estää, et tuleeko mulla kyynel silmästä vai ei. Tarkoitan, että sitten, kun se itku on tulossa, niin pitääkö sen itkun "valtaan antautua". Siis kyllä mä oikeasti pystyisin itkemään, vaikka kuinka kauan. Kyllä sitä itkua pystyy myös hallitsemaan.

Minä haluaisin itkeä, mutta en ole kertaakaan itkenyt. Minusta se on outoa suorastaan.

-
Minun on ollut hyvin vaikea itkeä kenenkään nähden. Edelleen pyrin kontrolloimaan sitä vaikka tajuan vallan hyvin ettei niin pitäisi tehdä. Kyllähän sen kontrollointi ja estäminen vaatii ajoittain hyvin paljon energiaa ja resursseja mutta jos on tarpeeksi treeniä takana niin se toimii melko lailla automaattisesti. Myös hyvä taito olla irti omista tunteistaan suurimman osan aikaa auttaa tässä. Huomattavasti vaikeampaa on sitten oppia takaisin siihen, että suostuukin itkemään.

Koskee siis oman itsen takia itkemistä tuo. Ulkoistettu suru, esim. leffoissa itkeminen, tai jonkun kamalan asian takia itkeminen kyllä sujuu, vaikka hivenen kiusallista onkin.

Minä kävin terapioissa yli kymmenen vuotta itkemättä kertaakaan. Olen muutenkin ollut välillä useita vuosia kokonaan itkemättä. Vasta parin viime vuoden aikana olen pystynyt tirauttamaan välillä aivan vähäsen, tosin yleensä vain yöllä yksin peiton alla kenenkään näkemättä. Silloinkin itkeminen on hiljaista kyynelten pyyhkimistä ja pakahduttavaa tunnetta ja siitä seuraa vain mieletön ahdistus ja päänsärky. En kerta kaikkiaan saa pahaa oloa ulos itsestäni. Siihen liittyy liikaa tuhoutumisen ja hajoamisen pelkoa.

Harmittaa tosi paljon, etten ole pystynyt uskaltamaan olla läsnä terapiassa. Tuntuu, että leijonanosa hoitosuhteiden mahdollisista hyödyistä on valunut hukkaan, kun olen pidätellyt jatkuvasti isoa osaa itsestäni. Mullahan on lähes koko elämäni ollut hirveän paha olla ja kipeä toive siitä, että olisin saanut itkeä turvallisen ihmisen seurassa. Surettaa, mutta myöhäistäpä tätäkään on märistä.