Jospa Hauvakin

En ollut pitkään aikaan kirjoittanut varsinaisen tukarin päikkyynkään mutta nyt tekee taas mieli kirjoittaa, joten aloitin tän. Taitaa olla toi mun koirannaamakuva vähän iso tiedosto, ehkä nää sivut omien kommenttien kohdalta aukeaisivat nopeemmin, jos saisin sitä pienennettyä jotenkin...

Elämä on vähän heitellyt viime aikoina, tai ei elämä ehkä niin paljoa, mutta oma mieli. Olin taannoin äidin kanssa Tallinnan risteilyllä ja äiti tahtoi, että lähetän sieltä mummolle viestiä, että terkkuja Tallinnasta Terveisin minä ja äiti. Sitten seuraavana päivänä mummo soitti minulle ja kertoi äidin tulleen hänen luokseen huutamaan, että mummo on aina kohdellut äitiä eri tavalla kuin muita lapsia, ja että äidin silmätkin olivat ihan oudot. En sitten ihan onnistunut rajaamaan tilannetta sanomalla mummolle, ettei sen ja äidin väliset asiat ole mun asioitani jne, ja oma mielialani romahti pahasti. Aloin miettimään, että noinkohan äiti on sen yhden illan ja yön aikana ehtinyt dokata tax free -viinojaan ja että olikohan huono idea lähteä koko reissulle. Ja taas kerran huomasin langenneeni siihen käsittämättömään ansaan, että luulee alkoholistin lakanneen juomasta ja asioiden muuttuneen paremmiksi, ja sitten tippuu korkealta, kun saa huomata, ettei näin ollutkaan. Miten sitä ei ikinä opi?

Mielialan rajua romahdusta seurasi unettomuus ja joku ihme siivousvimma, joka kesti monta päivää... Eli kyllä mulla selvästi on jos nyt ei kaksisuuntaisuutta niin mielialanvaihtelua ainakin. Sama kai se on, millä nimellä oirehtimistaan kutsuu. Mutta selkeä laukaiseva tekijä kuitenkin oli taas.

Mummo soitti minulle vielä muutama päivä sitten toiseen kertaan ja selitti äidin lähettävän hänelle ikäviä tekstareita ja valitti, ettei äiti vastaa hänen puheluihinsa jne. Tällä kertaa yritin rajata, mutta mummo ei vaan kuunnellut. Puhui päälle ja sanoi "juu ei hänkään sille mitään mahda, että hän on ollut huono äiti". Mun mielestä on aika kilahtanutta, että mummo soittelee mulle asioista, jotak ovat tapahtuneet 20 vuotta ennen mun syntymää (!!!) j amuutenkin täysin nurinkurista, että mun pitäisi äitini lapsena toimia jonain äidin holhoojana. Täytyisi nyt toden totta alkaa taistella tästä hirveästä kuviosta irti.

Piipahdin psykiatrillakin. Toivoin Lamictalin nostoa ja Cymbaltan lopettamista, ja valitin Ketipinorin väsyttävyydestä. Lamictalin noston sain mutten lupaa Cymbaltan lopettamiseen, Ketipinoria lääkäri käski ajaa sisään hitaasti, jolloin se ei enää väsyttäisi niin pahasti. Ja Zopinox-reseptin täti-psykiatri jättää tiukasti uusimatta sanoen, että on parempi, että mulla on hoitava, ei riippuvuutta aiheuttava lääke nukkumiseen kuin että jatkuvasti söisin bentsotyyppistä lääkettä.

Mutta kun mulla on ihan hirveänä ongelmana lääkkeiden aiheuttama painonnousu ja lihominen. Sanoin tästä kyllä psykiatrille mutta se vaan kysyi, että missä ajassa kilot ovat tulleet, ja sanoi, että Cymbaltan kohtalo avoidaan katsoa sitten kun on ollut jonkun aikaa vakaampi olo. Mutta kun eihän siellä psykiatrilla olla ilman vaatteita niin ei ne näe kehossa tapahtuneita muutoksia.

Mietiskelin tätä lihomisasiaa ja totesin, että tällä hetkellä kuitenkin kaikkein eniten masennusta aiheuttaa nimenomaan tuo jo tapahtunut lihominen. Niinpä päätin purkaa Cymbaltan pois vaikken saanutkaan siihen lupaa. Nyt oon vähentänyt 60 mg > 30 mg > 15 mg ja varmaan 4 päivää otan vielä 7,5 mg:tä myös vaikka se on ihan supersuperminiannos. Ihmeen hyvin on mennyt, viekkareita on jonkin verran muttei niin pahasti kuin aiemmin maselääkkeitä purkaessa. Mieliala on kyllä laskenut mutta tämän kanssa on nyt vaan sitten elettävä. Ihan yhtä lailla se (ja elämänlaatu muutenkin) laskee lihomisesta. Ehkä jopa pienen pientä seksuaalisen tuntoherkkyyden palautumistakin on havaittavissa (tässä toinen, TODELLA masentava sivuvaikutus, jonka takia tahdon lääkkeen pois).

Oon kuitenkin mielestäni huomannut senkin, että myös mun megamini ketipinor-annokseni (12,5 mg!) lihottaa ja turvottaa. Ja pyöristää kasvoja ja tekee löysää oloa. En mä voi tällaista lääkettä syödä!! Joku juuri tuolla lääkepuolella kertoi lihoneensa Ketipinorista 20 kg... olen siis sen verran lihonut masennuslääkkeistä joten en todellakaan voi nyt lihoa enää yhtään enempää. Eilen illalla otin Ketipinoria mutta tuon luettuani en kyllä helvatti voi sitä enää syödä. Muistin nyt, että mulla on myös melatoniinia kotona, yritän nyt sitten sitä. Tilasin myös ihania Risto Rannan rentoutus cd:itä, joita psyk.polin masennusryhmässä kuunneltiin. Jos nämäkään 2 keinoa ei auta nukkumiseen niin sitten täytyy vaan valvoa... Toivoa voisi tietty olla sen suhteen, että jos Lamictal oikeasti tasaisi mielialaa (kun se on mua auttanut paljon, tosin silläkin on ikäviä sivuvaikutuksia enkä ole varma, onko se näistä kaikista kolmesta lääkkeestä sitten kuitenkin Lamictal, joka on tehnyt vartalolle ihan kauheiata muutoksia - lääkeselosteen mukaan kuitenkaan ei pitäisi lihottaa, toisin kuin nuo 2 muuta voi), niin nukkuminenkin sitten alkaisi toimia. Varmaan vielä tärkeämpää kuitenkin olisi saada nuo sukulaiset toimimaan eri tavalla tai lähinnä suhtautumaan itse niihin eri tavalla.

Nyt kirjoitan välillä jotain kivaakin. Sain postitettua tänään Kelaan 3. vuoden terapiahakemuksen, siitä tuli hyvä mieli. Terppa ja psykiatri ovatkin jo tehneet tai ainakin jälkimmäinenkin luvannut tehdä tällä viikolla sinne lausuntonsa. Sain myös otettua kotivakuutuksen (vaihdoin vak.yhtiötä) ja tehtyä puhelinmarkkinoinnin kiellon, kun vähän aikaa sitten soitti 2 puhelinmyyjää, enkä jaksa niitä. Ilmoittauduin lisäksi työmatkallekin. Lähden sinne ihan yksin (tai siis kyllä siellä tuttuja on mutta ovat eri organisaatioiden leivissä), hii! Lyhensin opintolainaakin ylimääräiset 50 € ja aion maksaa pois typerän 230 €:n lainapalsen palkkapäivänä. Sitten on enää yhdessä pankissa opintolainaa ja vaan jotain 770 €. Enköhän saa se maksettua tämän työsuhteen aikana, kuten suunnittelin.

Ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä: oon ihan oikeasti alkanut miettiä koiran ottamista. Jos ensi kesänä ottaisi. Tosin, jos en saa jatkoa työsuhteelle täällä töissä, palaa taas ensi vuoden kesälomat, kun ne pitää pitää vuoden lopussa. Mutta jos sitten jotain palkatonta, sitten ei ole opintolainaakaan enää maksettavana. Googlasin kaikki ei paljoa allergisoivat koirat. Faaraokoira punastuu mennessään hämilleen (!) mutta vaatii paljon liikuntaa. Ja villakoira vaatii paljon turkin hoitoa ja trimmausta. Ehkä Bichon frisé sitten. Semmoinen olisi varmaan ihan hyvä koirarotu mulle. Vaikka voihan sekin allergisoida, mutta monet sanovat, että omaan koiraan voi siedättyä. Ja syön jo nyt puolet vuodesta allergialääkkeitä, ihan hyvin voisin syödä toisenkin puolen vuodesta. Paljon vähemmän haittavaikutuksia niillä on, kuin näillä hirveillä psyykenlääkkeillä, ja koira kuitenkin toisi ihan hirmu paljon iloa. Mietiskelen tätä ihan oikeasti.

Nyt voisin mennä kahville työkavereiden kanssa. En ole muutamaan viime aamuun jaksanut mennä aamukahville, kun on vituttanutmasentanut ja oon tulut myöhäänkin töihin. Mutta kai tämä tästä. Liikunta ainakin näyttää tuovan tosi hyvän olon seuraavana päivänä, vaikkei itse liikunnan aikana siltä tuntuisikaan.

Olipa mukava lukea kuulumisia, kun ei olla taas pitkään aikaan tavattu.

Oon viettänyt hiljaiseloa Tukarin, tanssin ja kavereiden tapaamisenkin suhteen. Töissä oon saanut oltua ja jopa istuttua pois kaikki miinustunnit, ja tämä viikko sujui jopa ilman unilääke-energiajuoma -kierrettä. Hyvä hyvä. Perjantai-iltana, kun vihdoin viikon (!) tanssitauon jälkeen olin baletissa, tauon kyllä huomasi. Seuraavana aamuna lattiatankotunnilla onneksi meni ihan hyvin, vaikka edellisellä kerralla siellä tunsin itseni lähinnä epätoivoiseksi hylkeeksi. Järkytys ekalla lattiatankotunnilla oli hirveä, kun mulle jotenkin vasta valkeni, kuinka lihavassa ja kankeassa kunnossa olen. Mutta nyt lauantaina meni jo paremmin. Yhden kerran opettaja jopa sanoi mulle "oikein hyvä" Jee!

Cymbaltan poisjättäminen on näkynyt niin viekkareissa kuin mielialassakin. Mutta kokonaisuutena kai kuitenkin oon ihan suht hyvin pärjännyt. Ja tosiaan, Cymbaltan poisjätettyäni olen alkanut pysymään hereillä töissä, ja saamaan siten asioita aikaiseksi siellä. Että se siitä lääkkeen työkykyä parantavasta vaikutuksesta sitten...

Oon sisustellut kotia ja puuhannut kaikkea. Hankkinut jopa silityslaudanpäällisen silityslautaan (tosin mä en kyllä ikinä silitä...), kun siitä oli kangas rikki. Ripustanut uusia valokuvia ja tauluja seinälle, laittanut keittiön pöydälle uudet tabletit, laittanut keittiöntuolien ja yöpöydänjalkojen alle huopapalat, ostanut parvekkeelle 2 pientä tuikkulyhtyä roikkumaan, ripustanut sinne yhden lasikoristeen jne. On ollut mukavaa

Valokuva-albumien siistimisprojektia olen jatkanut myös. Nyt ei ole enää tyhjiä koloja albumeissa tai kohtia, joissa olisi pelkät kuvatekstit mutta ei kuvaa siksi, että olen napannut sen johonkin onnittelukorttiin tai seinälle tai muuta.

Vielä pitäisi laittaa lisää multaa jukkapalmulle, jolla on ollut liian vähän multaa siitä asti, kun se ruukkuineen putosi edellisessä asunnossa lipaston päältä lattialle ja osa mullasta meni lattialle (vastahan siitä kohta on ehkä vuosi, heh). Ihmeen hyvin se silti voi vielä, kaikista vastoinkäymisistään huolimatta

Oon yrittänyt säätää äitijuttuja. Soitin äidin kotialueen sosiaalityöntekijälle, ja kerroin, että mun mielestä äidillä on alkoholiongelma, joka pitäisi saattaa hoitavan tahon tietoon, ja että mun mielestä äidin hoitoa pitäisi tiivistää, koska me omaiset aletaan olla liian kuormittuneita. No, eihän se sossu mitään pystynyt tekemään, kun äiti ei ollut sen asiakas, olisi pitänyt ottaa yhteyttä mt-hoitotahoon. Toisaalta lupasi se selvitellä, kuka äidin mt-hoitaja on ja puhua sille näistä mun havainnoista, josko ne ottaisi asiaa puheeksi äidin käynneillä siellä.

Äiti sitten sahasikin mielialansa kanssa ees taas, yhtäkkiä se ilmoitti lähteneensä Lappiin lomalle. Aluksi olin tosi ärsyyntynyt kaikista viesteistä sieltä lomalta mutta jotenkin nyt kuitenkin ärtymys on vähän laskenut ja ollaan ihan hyvässä hengessä oltu yhteyksissä. Mutta ehkä sitten nyt rauhallisemmassa vaiheessa pitäisi koettaa rajata niitä mua äitiasioilla kuormittavia sukulaisia ja koettaa saada äitiä parempaan hoitoon, ettei jatkossa tulisi yhtä huonoja kausia oman jaksamiseni kannalta.

Terapeutti on ottanut tämän äitiasian ja äidistä itsenäistymisen oikeen kunnolla ohjiinsa, ja sanonutkin, että tässä meillä kyllä riittää työtä. Joo. Olen vähän pihalla itsekin kun oon tähän asti vaan tottunut tilittämään ja valittamaan ja tutkailemaan niitä toiveita, jotka äiti on jättänyt tunnetasolla täyttämättä, mutta nyt jotenkin yritetään saada mua irtaantumaan tunnetasolla tästä kuviosta. Terpan mukaan on täysin absurdi logiikka siinä, että äidin riehuminen jossain saa mut harkitsemaan itseni tappamista (näin nimittäin usein käy). Ja joo, niinhän se on. Tavoitteena on kuulemma se, että äidistä tulisi sellainen "harmiton höppänä, joka ei voi mua millään lailla satuttaa, jonka mielipiteet ei vaikuta mun mielialaan tai käyttäytymiseen ja jonka tapaaminen ei aiheuttaisi mitään suurta tunnekuohua".

Siinäpä sitä tavoitetta. Toivottavasti Kela myöntää rahat 3. vuoden terapiaan...

Koira on ihana asia. Minulla tulee tammikuussa 2010 kaksi vuotta siitä, kun otin oman koirani. Se on tuonut niin paljon hyviä asioita elämään. Hellyyttä, fyysistä koskettamista. Sitten koiran ansioista aloin liikkumaan, käytän sitä kolme kertaa päivässä ulkona ja minä joka vihaan sadetta, pakkasta ja kylmää (eli helposti jumittuisin isoksi osaksi vuotta sisälle ) oon nyt huomannut, että alkuärsyyntymisen jälkeen monesti sateessa kävelystä tulee raikas ja virkeä olo.

Tuon vaan halusin sanoa, kun koiran ottamista olet pohtinut. Ja toivottaa Mukavaa syksyn jatkoa