Liikutuksen kriteerit

Luin junassa sieltä löytämääni Iltalehteä ja siinä oli yksi artikkeli jonka lukemisen jälkeen minulle tuli hyvin ikävä olo. Koirasta joka oli kävellyt asfaltintekoaineeseen ja satuttanut tassunsa siihen. Tassuvauriosta se oli toipunut mutta ilmeisesti nuollut tassujaan ja siten saanut elimistöönsä raskasmetalleja jotka aiheuttivat munuaisvaurion ja se jouduttiin lopettamaan munuaisvaurion takia. Jäin miettimään mikä liikuttaa ja mitä edellytyksiä siihen vaaditaan.

Liikutusta tunteakseen täytyy tuntea jotenkin henkilökohtaisesti elävä olento joka on viattomana joutunut kärsimään. Ei siis riitä että tietää sodassa tapetun satoja tuhansia ihmisiä vaan pitää tietää rotu, ikä, sukupuoli. Artikkelissa helpotti kuva ja koiran nimi. Asiaan pitää liittyä (1) yksityiskohtia jotka korostavat tilanteen järjettömyyttä, (2) olennon kärsimyksiä sekä tämän (3) avuttomuutta, viattomuutta. Plussaa tulee siitä jos joku ihminen on jäänyt henkilökohtaisesti kaipaamaan kyseessä olevaa ihmistä tai eläintä (4).

Tuntuu hullulta liikuttua jonkun eläimen tarinasta kun satoja tuhansia ihmisiä tapetaan jatkuvasti ilman että se oikeasti merkitsee. Kuolemauutiset eivät kuitenkaan herätä ihmisen empatiaa ja tunnepuolta ellei mainitut vaatimukset täyty. Vääryyksiä voi tuomita järjellä sekä tuntea epämääräistä yleistä sääliä mutta oikea empatia tuntuu vaativan tietyn vaatimusryppään jonka yritin tuossa hahmotella. Ajatuksia noista kriteereistä tai jostain?

mutta nyt jotenkin tuntuu, että jokainen lähikauppareissulla vastaan tuleva vanhus, lapsi tai nuori, koiran ulkoiluttaja
tai työssä ahertava tavallinen ihminen liikuttaa, jotenkin. Miten ihania ja sankarillisia tavalliset ihmiset arjessa ovat! Miten jokaisella on omat huolensa, jos heidän kanssaan juttelee, niinkuin olen yhä enemmän kotikadullani kauppamatkalla, koiraa ulkoiluttaessa tai lähikaupassa tehnyt.

Miten hienoja ihmisiä kaikki arjen sankarit, tavalliset ihmiset, loppujen lopuksi ovatkaan! Nyt itkettää taas.

Mun eksä ihmetteli miten mä just liikutuin joistain kuolleista siileistä tai muista eläimistä, mutta en juuri välittänyt sodassa kaatuneista tms. Ehkä jos lukis oikein seikkaperäisen jutun sodassa kuolleesta miehestä, joka jätti jälkeensäm kasan lapsia vois liikuttuakin.

Jutelkaa ihmisten kanssa, olkaa avoimia, kuunnelkaa ja kertokaa itsestänne rehellisesti. Ihmiset on ihmeellisiä, hienoja, ainutkertaisia, tuntevia, ajattelevia yksilöitä!
Heillä on perhe ja lapsia, vanhemmat, sisar tai veli....
Kenenkään kohtalo ei voi olla liikuttamatta ja yhdentekevää, jos kuuntelee, sydämellä?

Minätäällä, en tarkoittanut tätä säiettä tuollaiseen jaaritteluun.

No, elokuvissahan asiat voidaan esittää miten halutaan, mutta itse olen aina ihmetellyt nykyelokuvien tyyliä kuitata kauheat ruumiskasat hälläväliä meiningillä ja sitten itkettää yleisöä jonkun koiran kohtalolla. Mautonta touhua.

minua liikuttaa usein jossain jutuissa se kohta, miten joku jolla ei ole resursseja selvitä; selviää sittenkin. siihen kai tarvitaan ensin se epätoivo ja kärsimys ja kun on varmaa ettei tuo selviä tahahtuneesta niin jokin ihme tai jumalan sattuma muuttaa kaiken.
Myös kuvat joissa näkee hätää ja kipua saa kyyneleet asilmiin. SIKSI että meen kuva katsoessa ikäänkuin siihen hetkeen kärsijän osaan.-voi kuinka siihen sattuu. kuvassa...viimeisin oli koiratappelun lopettamis adressi jossa koirat verissään raateli toisiaan... niiden silmissä näkyi pelko ja kipu.

Jos joku väittää että esim. koirat tappelee mielellään niin se on väärässä.ne ei oo pelottomia.

en osaa sääliä sotilaita jotka ovat valinneet sen homman, mutta vanhukset,lapset ja eläimet kerää myötäelämiseni.
usein pelkkä kipu ei riitä sääliin jollei kipua tunteva kärsi.
pELKOA tuntevaa säälin enemmän. eli jos saan haavan sormeen niin so what.. mutta jos pelkään henkeni tai lähimmäisteni takia niin se on jo raskas kestää.
oon tuntenut exän hakkaamisen takia hurjaakin kipua ja en ole ymmärtänyt että voisin kuolla. nousin uudelleen ja uudelleen ylös lattialta.siltimua ei olis tarvinnut sääliä, koska mä en osaa tuntea itseäni kohtaan hätää juurikaan. rakkaitani liikaakin. eläimien osalta kaikki on puhtaasdti kauhua..ne ei ymmärrä mistä ihmeestä on kyse.

pelko kuvassa
paljon kipua ennenkuin kuolee tai ennen kuin selviytyy

jään pääosin pohtimaan eläimen kohdalla että mitähän se on ajatellut kun tuska on tullut.. epätietoisuus on kauheaa.

Auttaisi tosiaan paljon, jos uutisissa ja lehtijutuissa kerrottaisiin tuhansien kuolleiden, pakolaisiksi lähteneiden,ihmiskaupan uhriksi joutuneiden jne. sijasta aina yhden ihmisen tarina. Siihen voi eläytyä ja tuntea myötätuntoa, empatiaa. Hyvä kirjallisuus ja hyvät elokuvat ovat aina tehneet niin, toisin kuin nykyinen väkivallalla mässäilevä ja ihmisten alhaisempiin viettitarpeisiin, tirkistelynhaluun jne. vetoava ja niitä ruokkiva väkivaltaviihde.

Siksi minusta hyvä journalismi ja uutisten taustoitus, siis se, mitä ylekin on yrittänyt tehdä, on ihan maksamisen ja säilyttämisen arvoinen asia maailmanlaajuisen, turruttavan nopean uutisoinnin rinnalla.

Empatiakyvyttömyys tosiaan taitaa olla lisääntymässä. Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan syynä voivat olla jo päiväkotien liian suuret ja levottomat lapsiryhmät ja liian vähäiseksi mitoitettu henkilökunta. Jo pienestä lapset oppivat vain kilpailemaan verissä päin hoitajan huomiosta ja sylistä levottomassa, liian isossa ryhmässä.

Jaarittelin tuossa tavallisista ihmisistä, arjen sankareista, koska tuntuu jo siltä, että eläinten ja kasvien oikeuksista ollaan muka niin hurskaasti huolissaan, mutta ihmisoikeuksienkaan toteutumisesta edes täällä Suomessa ei enää välitetä tuon taivaallista.

Minusta empatiakyky kehittyy parhaiten oman lapsen myötä.
Minulla tulee monesta asiasta ensimmäisenä mieleen, että tuo voisi tapahtua minun lapselleni! Ei silloin voi olla välittämättä, vaikka itsellä ei väliä olisikaan.

Se, että ihminen voi liikuttua katsoessaan elokuvaa tarkoittaa kriteerien kannalta sitä, että liikuttavan asian tai tapahtuman ei tarvitse olla todellinen. Riittää, että ihminen kohtaa/havaitsee asian.

Ihminen voi liikuttua myös omista ajatuksistaan tai muista mielensisäisistä asioista. Ympärillä olevassa maailmassa ei tarvitse tapahtua mitään.

tietämättä loppujen lopuksi miksi. Jokin tilanteessa ja tunnelmassa muistuttaa jotakin lapsuudessa koettua tapahtumaa ja tunnelmaa, ja tunne on takaumaa sieltä, kai?

Tapahtumat kai eivät sinänsä liikutakaan, vaan se, miten ne tulkitsee, mitä ajatuksia, tunteita ja muistoja ne herättävät.

Minä itken niinkin "tylsiä" juttuja lukiessani, kuin analyyttista kirjallisuutta. Se herättää ajatuksia ja muistoja omasta elämästä ja omista läheisistä.

Ja tuo Trissen paheksuma jaarittelu: minua tosiaan voi joskus alkaa itkettää jotkut pihalla leikkivät lapset tai joku kauppamatkalla nähty vanhus. Se ajatus, että ihmiset sinnittelevät kukin omassa elämässään parhaan kykynsä mukaan ja kaikilla on omat vaikeutensa ja taakkansa kannettavanaan. Nuorten onnettomuudet ja epätoivoiset teot saavat oman murrosikäisen takia erityisesti tuntemaan myötätuntoa.

Mutta voihan minulla olla nyt joku tunteellisempi kausi muutenkin menossa kyllä. Lievä hypomania tai sekamuotoinen jakso? Diagnoosia kyllä ei ole.