Hyvä aika aloittaa...

Hei!

Kovasti voimia Sinulle.

Tämä syksy tulla paukahti liian pian (noh, ei sitä minulta kysytä tietty), olin masentunut koko kesän ja nyt se sitten vain syvenee, tuntuu että tunnelin päässä ei näy nyt edes sitä junan valoa.

Osan asioista voisin muuttaa itse, suurinta osaa EN, ihan realistisesti ajateltuna.

Mutta, mahdollisimman paljon tätä sinun päivääsi, minä otan ja vedän peiton korvilleni. Olenko sitten luuseri tehdessäni näin, en tiedä, mutta teen sen nyt kumminkin, todellisuus on nyt vähän liikaa eli tiedän pakenevani uneen ja näen painajaisia, en oikein aina tiedä kumpi on parempi, katsellä hereillä vai nukkuessa niitä painajaisia.

Anteeksi pessimistinen viestini.

Lämpöisin terkuin;
GAD

Kiitän arvoisaa arvaus- ja vaivaintuntemuskeskuksen päälääkäriä. Harvoin, jos koskaan, olen saanut yhtä paneutuvaa palvelua ja selkeää hoitosuositusta.
Pyrin parhaani mukaan toimimaan suositusten mukaisesti.
Itse asiassa kopioin (luvallanne?) tuon ainakin miestä varten. Voisin myös kiinnittää suosituksen jääkaapin oveen, muistutukseksi itselleni ja vihjeeksi jälkipolville.

Taisit kyllä "määrätä", et "suosittaa". Suositus jättää vaivain väsyttämän narisijan itsemääräämisoikeudelle pikkuisen tilaa. Niin, mille "itsemääräämisoikeudelle"? On kyllä päässyt unohtumaan!

Olet mainio!
Aurinkoista päivää.

Krahupsis,määräsin,sillä mehän olemme rutinoituneita määräyksien noudattajia. Suositus olisi juuri jättänyt se valinnan vaikeuden ja olisit taatusti jättänyt noudattamatta tai pähkäillyt,voitko sitä tehdä ja kenelle se aiheuttaisi haittaa.

Voi sinua GAD,muistan tuon tunteen oikein hyvin ja pelästyin jo että vaivun itsekkin samaan suohon. Onneksi lääkkeen lisäys auttaa,onneksi jätin silloin parisen vuotta sitten siihen varaa korottaa,sillä en ollenkaan luottanut pysyväni loppuikääni hyvässä kunnossa.
Juuri tuo sanomasi,ettet realistisesti ajatellen voi muuttaa asioita,on se kaikkein pahin. Kun elämäänsä ei ole itsemäärämisoikeutta,se ei ole elämää. Sen puute meidät on sairastuttanutkin,ainakin minut.Toivon kuitenkin että jaksat rämpiä läpi tuon kaiken masennusväsymyksen ja suostut siihen,että näin on,jos ei muuta voi. Itselleni ei auta mikään pakko,vain suostuminen ja hyväksyminen että näin on ja näillä eväillä mennään eteenpäin.
Onhan sekin eräänlaista elämänsä hallintaa kun edes tajuaa ettei pysty muuttamaan mitään.

Konkreetinen esimerkki tuli eteeni eilen palatessamme mieheni kanssa luennolta. Riita alkoi palatessa siitä että olin viipynyt auton haussa parkkipaikalta sairaalan eteen liian kauan. Suutuin niin että aloitin sellaisen pauhaamisen että annoin tulla kaiken ja pahemman jäkeen,oikein hävettää moinen kiroilu ja huuto. No,olihan sitä aikaa huutaa,kun 6-tiellä on viidenkympin rajoitusta monta kilometriä moottoritien rakentamisen vuoksi.

Lopputulos oli se että lähdemme Pärnuun 13.9. kylpylään hoidattamaan miestä ja hänen kuntoaan ja minun kuntoni sen kun pahenee siellä. Nyt ei ole pelkoa siitä että hän ryyppää,sitä hän ei tee,mutta se sama ilkeys,mitä hän harrastaa minua kohtaan yleisillä paikoilla taatusti jatkuu. Ja enhän minä toki voi sairalle ihmiselle mitään sanoa,mitä ne ihmisetkin ajattelisivat,pitäisivät sydämettömänä.Siinä sitä oli elämänhallintaa oikein roppakaupalla,huutoa kilometritolkulla ja lopputulos: MYÖNTYMINEN.
Ihmettelen vain sitä,miten mies jaksaa kävellä hoitoihin kun ei jaksa kävellä kuin muutaman sadan metrin pätkän ja senkin sauvojen kanssa. Pakko on viedä hänet pyörätuolilla laivaankin,sillä Starille on sangen pitkä kävelymatka putkessa ja yleensä ruuhkassa on hankala terveenkin edetä.

Se,mikä auttaa jaksamaan,on mielipiteeni vapaa ilmaisu. Ennen en uskaltanut sanoa mistään mitään,koska pelkäsin lyömistä. Nyt uskallan sillä mies on niin heiveröinen että tönäisy saisi hänet kumoon.Nyt olen sanonut miltei kaiken mikä on vuosien varrella jäänyt sanomatta,pato on murtunut ja sisus alkaa olla tyhjä.Koskaan en tule kuitenkaan parantumaan,sillä mies ylläpitää sairauttani määräämisellään. Ajatella,jommankumman kuolema tulee tässä liitossa olemaan helpotus toiselle.Se on jotenkin hyvin lohduton ajatus,mutta näillä eväillä mennään. Onneksi ollette te,jotka tajuatte,mitä käyn läpi ja tuette! Taatusti kyllä ihmettelette hölmöyttäni pysyä helvetissä,itsekin sitä ihmettelen. Ainoa selitys on se,että lapsesta saakka olen tottunut helvetissä pärjäämään ja tuttua ei voi jättää,taivas minut kai tappaisi...

Vettä tulee kaatamalla,joten saan taas puhtaalla omalla tunnolla laiskotella.Teen vain pakkolliset kuviot ja sen jälkeen menen makoilemaan sänkyyn ja katson nauhoitukset pois alta,ennen kuin tulee uutta mielenkiintoista katsottavaa.
Meikäläisen omatunto on omituinen sekoitus niuhottajaa ja sallivuutta,saattaa jopa olla että asenne muuttuu päivän aikana monesti. Käyttäydyn kuin tyypillinen bipo II tekee. Hukassa jopa itseltäänkin.
Pääpiirteittäin kyllä arvomaailmani ja omatuntoni ovat sulassa sovussa ja omaan nykyään mielestäni jopa korkean moraalin. Asia,joka ennen oli jossain vaiheessa kadoksissa käyttäytymistäni ajatellen. Siis,jos moraalin mittapuuna käytetään pelkästään lukuisia epäonnistuneita miessuhteita,jotka jälkeenpäin tarkasteltuna näyttävät hillittömän miellyttämisenhalun ja rakkauden tarpeen.

Olenhan minä siis oppinutkin matkan varrella jotain. Esimerkiksi uskallan katsoa totuutta silmiin ja tunnustaa olevani väärässä ja tehneeni paljon asioita,jotka ovat satuttaneet muita,vaikka en ole niitä tietoisesti tehnytkään.
Nyt uskon vihdoin senkin että bipo II,kuten bipo I,ovat aivoperäisiä sairauksia ja niihin tehoaa parhaiten lääke. Hyväksyn senkin,että tämä sairaus olisi minulla ollut ilman minun juoppoa isäänikin. Ikävä lapsuus vain peitti sairauden oireet ja tasapainoton olo ja elämä selitettiin onnettomalla lapsuudella.
Eli...olisiko nyt kertakaikkiaan aika lopettaa syitten hakeminen muista kuin omista aivoista ja katsoa tätä nykyistä riitaista ja epätyydyttävää liittoa toiselta kantilta: katsomalla peiliin ja miettimällä omaa käytöstään.
Minähän riehun ja huudan ja ärhentelen ja mökötän kuin pahainen kakara,kun karkkipussi ei aukeakaan heti. Olen niin hemmetin hyvä neuvomaan toisille: anna aikaa itsellesi ja ei ole mikään kiire,kaikki hoituu vähitellen. Itse olen nykyisin niin hermona,että illallakin piti ottaa pari Diapamia,että voi mennä sänkyyn. Diapam taas katkaisi itsekontrollin oitis ja söin parempiin suihin unelmatortun,josta olimme päiväkahvilla ottaneet miehen kanssa kaksi palaa. Sitten vielä ihmettelen miksi paino ei putoa vaan itse putoan jakkaralta,joka ei kestä painoani.
Katsoppas siis mummi-kulta peiliin oikein tarkasti nyt,kun tukkakin sai tänään uuden permiksen! Mutta älä katso permistä vaan katso alemmas,läskistä persettä ja muistele mitä tuli illalla tehtyä ja mieti,mitä muutoksia on tehtävä. Pääkoppaasikin voisit katsoa vähän tarkemmin,sen sisältöä ja miettiä onko siellä jotain tehtävissä.
Just joo,nyt se kääntyikin armollisuudesta itsesyytöksiin,olkoon! Menen keittämään kahvit ja tuon pöytään salaa ostamani uuden kääretortun ja toivon ettei mies ole huomannut tortun vaihdosta. Pitää ottaa uudesta pois ne kaksi palaa,jotka eilen söimme. Metkaa,saan syödä nyt siis pari palaa enemmän kuin mies. Voi Dzeezuz minua,huijaan itseäni...

Voi, miten tuttua tavaraa...juuri noin minäkin itseäni puhuttelen..pidän kokousta itseni kanssa ja koetan olla mahdollisimman rehellinen...mitäpä se auttaisi, jos itseäni huijaisin.

Niin,puupenni,onneksi osaamme puhutella itseämme,sekin on taito jota kaikilla ei ole. Tämä sairaus on opettanut,että selvinä hetkinä on mietittävä mitä on tehnyt vähemmän selvinä hetkinään. Jossain vaiheessa en halunnut nähdä omaa osuuttani konfliksteihin ja kriiseihin,etsin aina syyn ulkopuolelta. Kunnes sitten tajusin luettuani paljon tästä sairaudesta,että vaikea ihminenhän minä olen,vaikka itse olen kuvitellut olevani erittäin miellyttävä,sosiaalinen ja reipas.

Vieläkään en ole oikien hyvin oppinut pitämään sanaista arkkuani kiinni kun olen jossain ryhmässä. Innostun vähästä ja puhua pälpätän niin ettei jotkut hiljaisemmat saa suunvuoroa. Joka kerta,kun joku tälläinen tilaisuus on tulossa,pidän itselleni puhuttelun ja lupaan pyhästi käyttäytyä hyvin ja olla selittämättä liikoja.
Joskus onnistunkin,mutta usein innostun ottamaan osaa jokaiseen aiheeseen ja poistuessani kotiin kylästä tai tilaisuudesta olen rättiväsynyt ja täynnä itsevihaa.

Mieheni kohdalla en katso tarpeellisena hillitä itseäni,sillä vuodesta 1990 vuoteen 2007 pidin suuni kiinni ja kärsin nahoissani kaiken. Nyt sanon oman mielipiteeni selkeästi ja joka asiaan,mutta tappeluhan siitä tulee. En nimittäin osaa asetella sanojani niin,ettei mieheni suuttuisi,mutta se suuttumus ei enää pelota,onneksi.

Tämä jatkuva väsymys ja huoli miehestä saa vain minut liian kireäksi ja sanoa töräytän välillä jotain tosi rumasti,niin että itseäkin hävettää. En nyt kuitenkaan ala ihan hillittömästi itseäni vahtimaan,sillä siitä ei tule kuin ongelmia. Vihaan teeskentelijöitä ja itse en sitä osaa,sillä olen niin huonomuistinen,että taatusti puhuisin itseni ristiin,jos en puhuisi ja kirjoittaisi sitä mitä tunnen tai ajattelen.

Joskus vain tuntuu siltä,että mitään selkeää linjaa ei ole odotettavissa eds vanhuudessani vaan istun tässä vuoristoradan vaunussa hautaan asti. Toivoa sopii,että jarrumies kuitenkin muistaa jarruttaa huimempaa vauhtia ennen lopullista pysäkkiä.

Miehen kanssa kävelimme lenkin ja ihme kyllä hän nyt taas jaksoi vähän paremmin kävellä. Katsoin kuitenkin järkyttyneenä,miten vanhalta ja raihnaiselta hän näytti kävellessään lyhyin,töpöttävin askelin eteenpäin. Vasen puoli on ilmiselvästi veltompi ja kävellessä hän tahtoo vängätä vasemmalle koko ajan. En mahda mitään että sääli tunkee mieleen,vaikka sama,tuttu räyhääjä on hänen sisällään niinkuin terveenäkin. Ajatella,koko kesä on mennyt hänen sairautensa ehdoilla ja menee edelleenkin,kaikki tapahtui äkkiää ja aika katoaa ja kuluu niin ettei perässä enää pysy.
Jumala,anna voimaa selvitä tästäkin!

Jotenkin on ihan veto pois,ei auttanut messussa käyntikään,vaikka oli kristillisten eläkeläisten kirkkopyhä ja näin tuttujakin. Kävin äitini rinnalla ehtoollisellakin ja sain väkisin niiattua kiirokseksi noustuani alttarilta. Äiti kyllä sujuvasti teki ristinmerkkejä ja kumarteli,mutta minun jäykkä niskani ei taipunut,mistä lie jäykistynyt,äidin vierellä olostako. Parempi selitys lienee se,että olen pettynyt Taivaan Isään,koska hän on katsonut aiheelliseksi kurittaa minua,tietysti aiheesta,mutta minun mielestäni vähempikin höykytys riittäisi.
Ehtoollinen ei vain anna minulle sitä tunnetta,mitä menen sieltä hakemaan,ei vaikka kuinka olisin sydän avoinna ja huutaisin ääneti vapautuksen tunnetta. Olosi varmaan parempi olla menemättä,kun tuntuu niin väkinäiseltä. En ole aikoihin ollut näin kaukana Jumalasta,kuin miehen sairastuttua. Olen siis suuttunut Jumalaan,typerää ja ei auta mitään. Saan koukutella hamaan hautaan asti ja tuntea itseni oikein vanhaksi syntisäkiksi joka päivä.
Ulkona on satanut jatkuvasti,välillä oikein kaatamalla ja 6-tie lainehti sekä vesi lensi kiireisienpien ohitellessa meitä jonossa ajavia. Varsinkin Velivenäläinen,törttöin ihmislaji mitä tiedän,ajaa heti ohituksen jälkeen eteen ja tuulilasi on vähän aikaa läpinäkymätön ja refleksi saa silmät sulkeutumaan säikähdyksestä. Olen alkanut enemmän ja enemmän vihata noita Velivenäläisiä,sillä ex-vävyn avioituminen otti lujille,vaikka minulla ei pitäisi olla sanansijaa hänen elämäänsä,koska olen ex-anoppi. Silti pelkään koko ajan,että lapsenlapseni hänen luonaan ollessaan eivät ole enää isänsä huomion kohteena vaan venakko vie voiton. Ex-vävyn äidin kanssa juuri keskustelimme asiasta ja hän pelkää samaa asiaa. Tuli erittäin hyvä mieli,kun "arvostelimme" venakkoa reilun tunnin ja sain hämmästyksekseni tietää arvostelunkohteesta sangen omituisia asioita. Hänen passinsakin oli kolme vuotta takavarikossa poliisilla laittoman maahantulon vuoksi ja ex-vävy oli maksanut itsensä kipeäksi kunnon puolustusasianajalle,ettei venakkoa poistettu maasta. Ihmeellisiä nuo suomalaiset miehet,sotivat iivanoita vastaan mutta naivat tatjaanoita. Minunkin edellinen mieheni kehui aviomme loppumetreillä miten hyvä rakastaja hänen Verushkansa on,minä en kuulemma yltänyt suhteemme alussakaan venakon suorituksiin. Suutuin ja sanoin,että olen minäkin ammattiylpeä ja jos ammattini olisi huora niin osaisin "sen homman" todella ammattitaitoisesti. Ukko pani turpansa kiinni...
Mitään järkeähän ei ole hukata energiaani venakon tai muunkaan vihaamiseen,mutta kun sataa,väsyttää ja Jumalakin höykyttää minua,niin tekeehän se sielulle hyvää parjata ja tuntea jonkinlaista ylemmyyttä parjattuja kohtaan. Kunpa vain ei kohta kostautuisi ja kalikka kalahda omaan nilkkaan! Yleensähän minulle käy niin että joudun ottamaan sanani takaisin jossain muodossa. Tietysti joku iivana panee pääni pyörälle Viron kylpylämatkalla ja muutan Narvaan. Pyhä Isä,varjele edes siltä kohtalolta!
Odotan iltaa ja BB-talon häätöäänestystä. Eihän asialla mitään sen kummempaa merkitystä ole elämänkulkuuni,mutta saanhan ainakin uutta todistusta nuorten ja vanhojen yhteensopimattomuudesta,kun Terttu poistetaan talosta. Tämä on veikkaus ei tieto. Meillä yli kuusikymppisillä näkyy olevan joku ihme kriisi menneillään,korostamme tätä ikää huomaamattamme. Terttu tosin antaa sille vielä oman merkityksensä: vanha on kokenut ja tietää kaiken,odottaakaas kun tulette tähän ikään,kyllä tekin sitten... Ei vanhuus ja viisaus ole mikään itsestäänselvyys,ei ainakaan minun tapauksessani. Useimmiten teen samat virheet yhä uudestaan ja uudestaa ja isken päätäni taatusti vielä arkun kanteenkin oppimatta mitään siitäkään. Ei sen puoleen,että BB.Minnakaan mikään välkky olisi,koko ajan sitä vaan panettaa ja panettaa vaikka näyttää että Esa J. alkaa jo vähän hyytyä.
Nyt pitää jo lopettaa,sillä minään olen innostunut haukkumaan kaikki muut paitsi mieheni ja hän on ollut ihmeen kiltti tänään. Katsoo töllöä niin hilja ja kiltisti. Ja minussahan ei ole mitään haukkumista...

Eilen olin lapsuudenystävällä kylässä ja toin sieltä tuomisina taas kerran omaan pihaani uusia kasveja. Ystävättäreni nimittäin vaihtelee usein kasviensa paikkaa,ostaa uusia ja antaa vanhoja perennoja minulle. Nyt sain tänään istutetuksi riippupajun,kahta lajia kuunliljaa ja sitten ison pehkon kukkaa,jonka nimeä en muista. Perhanan kova homma oli perata tilaa näille,sillä jouduin siirtämään uusien kasvien tieltä vanhaa angervo-aitaa jo tontimme ulkopuolelle.Siitäpä tulikin hyvää näkösuojaa,kun puut poistettiin viime kevättalvella. Nyt en taatusti enää ota yhtään kasvia pihalle,sillä muuten Edenin puutarha alkaa muistuttaa sotkuista viidakkoa.
Huomenna on varmaan joka paikka kipeä,sillä tein näitä mulkkauksia 9-13 ja olin kurainen ja hiestä märkä kun lopetin. Odotin sadetta,mutta sitä ei tullut ja piti vielä mennä kastelemaan istutukset.

Tänään tuli 11 vuotta siitä kun minusta tuli ensimmäistä kertaa mummi. Se oli ihanaa,sillä en ollut silloin vielä saanut lopullista romahdusta ja jaksoin iloita lapsenlapsesta. Pikku prinsessa sai paljon rakkautta vaikka oli huono käymään nukkumaan ja heräili öisin itkemään alkukuukausina,niin että tytärparka oli hyvin väsynyt. Ja vielä väsyneemmäksi tuli puolisen vuotta myöhemmin kun alkoi odottaa pikku prissiä. Vuosi ja neljä kuukautta on aika lyhyt lasten väli,toisin äitini teki 34 vuotiaana kaksi sisartani,joilla oli vain vuosi ja kuukausi ikäeroa. Hurjempiakin tarinoita olen kuullut.

Pitää ehtiä kirjoittaa nopeasti,sillä BB alkaa kohta ja olen koukussa siihen. Sitä en voi käsittää,millaisia itkupillejä tytöt siellä ovat. Jos ei ole tupakkaa,niin se on maailman loppu ja hermoromahduksen paikka. Jos puute olisi ruuasta,niin silloin sen vielä ymmärtäisin,mutta tupakkaitku on hulluinta mitä tiedän. Ja olen itsekin polttanut monta kymmentä vuotta,tosin lopetin kolmisen vuotta sitten,samaan aikaan kuin viinan käytön.
Onko nykynuoret vain nautintoaineiden ja seksin orjia ja julkisuuden kipeitä pösilöitä,se kuva tulee tuosta kaartista. Silti sitä on pakko seurata,vaikka saan sätkyjä vähän päästä.
Hemmetti,nyt äkkiää lopetuspiste.

Kattelin, että jokos olette reisussa, mutta ette vielä kait. Toivotaan, että se menee kuitenkin parhain päin.

Minulla on nyt tänä vuonna tuo bb jäänyt ihan paitsioon, vaikka edellisvuosina olen sitä kyllä seurannut. Mutta en kauheasti jaksa katella telkkua muutenkaan, vaikka sieltä tulis mitä. Joskus jotain dokkareita niin kun eilen kiinalaisesta sairaanhoitosysteemistä. On niillä siellä systeemit juu.

Toivottavasti istutukset alkavat kukoistamaan, kun olet ison homman tehnyt!

Tykästyin nyt näihin hymiöhin. Tungen niitä joka paikkaan liiankin kanssa.

Ihania nuo hymiöt,hauskoja ja saavat apeankin mielen hetkeksi virkistymään,kiitos Piita!
Emme ole vielä lähteneet,vasta sunnuntaina aamulla 6.05. on oltava bussissa ja matka kohti Länsisatamaa alkaa ja sieltä "etiäpäi". Olen yrittänyt kaksi päivää koota itseäni löhöämällä aurinkotuolissa,sillä täällä on ollut aurinkoista ja lämmintä. Nyt sitä sadetta olisi pitänyt olla,että istutukset olisisvat juurtuneet ilman minun vedenkantoani. Vesi maksaa paljon ja en jaksanut vetää yleistä kasteluletkua enää pihallemme vaan kannoin ämpäritolkulla sisältä.

Ihmettelen oikien miten äitini jaksoi aikoinaan kantaa vedet sisään ja ulos. Vesikaivo oli mäenrinteen puolivälissä kuten likakaivokin ja kukaan ei äitiä auttanut,mutta koskaan hän ei valittanut. Pyykin pesuain varten piti kaksipyöräisellä maitokärrillä raahata vedet pyykkitupaan ja huuhtelemaan pääsi kesällä kyllä kanavalle,mutta talvella se ei onnistunut. Kanava oli silloin usein tyhjä huoltotöiden vuoksi. Vasta äidin ollessa kuusissakymmenissä hänellä oli ensi kertaa vesijohto sisällä ja sisävessa.

Tänään oli mt-hoitaja ja valitin tätä sairauteni nopeaa mielialan vaihtelua jota en ole aikaisemmin näin selvästi huomannutkaan. Nyt tuntuu että itken ja nauran puolen tunnin välein ja se johtuu myös silkasta väsymyksestä eikä pelkästään sairaudesta. Hoitsu käski ottamaan huumorintajuni esiin,se on ollutkin kadoksissa. Aijoin kyllä sanoa ensin ettei paljon naurata tuon ukon kompuran kanssa ja yleiseen vitutukseen ei huumori oikien auta. Yritän kuitenkin nähdä asioiden hyvät puolet: ukko ei pääse vieraisiin enää,koska "se" ei nouse ja jalkakaan ei nouse. Ei pääse karkuun enää! ENÄÄ SE EI PYSTY LYÖMÄÄN,MINÄ SAISIN SEN TÖNÄISTYÄ KUMOON !!!!!! Paljon positiivista löytyy,kun viitsii iloisin silmin katsoa. Hymiötä en osaa laittaa,pahus! Kotikatu alkaa ja Tervon Koljatin sain tänään. Äkkiää piste ja lähetys.

Kiitos kun jaksat välittää

Kiittelen viesteistäsi ja samalla toivotan "IHAN HYVÄÄ" - parempaa et varmaan uskalla odottaa? - reissua. Toivottavasti saat kuitenkin siitä virkistystä.
Niin saamaton olen, että tuonne omalle stagelleni kuittailin. Jos viitsit sieltä vilkaista...

Hyvää matkaa toivotan minäkin

Kovin on aikainen lähtö teillä, mutta se ei kait ole mikään ongelma sinulle. Minulle olisi ISO ongelma.

Koetahan rentoutua reissussa, mikäli vaan mahdollista.

Kiitos teille kaikille hyvän matkan toivotuksista ja Hannelelle sanoisin,että totta kai välitän sinusta,sinähän kävit minua vanhalla tukarilla tukemassa monasti kun olin masennuksen suossa kaulaani myöten. Siitä kiitos,sinä olet ensimmäinen ystäväni netissä,joka toivotti minut tervetulleeksi ja sinulla on erityispaikka sydämessäni.
Jokainen meistä luultavasti kirjoittaa kuitenkin lähinnä itselleen poistaakseen pahimpia möykkyjä sisältään ja nähdäkseen näytöllä olevansa olemassa,koska muuten tuntee itsensä häipyvän tapettiin tai osaksi irtainta,esineeksi ei ihmiseksi. Silti ainakin minä olen erittäin otettu ja ikikiitollinen kun joku huomioi ja kommentoi,sillä posiitivista huomiota en päivittäin muuten saakkaan.
Tunnen olevani oikein rakkauden kerjäläinen ja kuitenkin joku sisälläni estää sitä ensin antamasta eli onko siis täysin oman ylpeyteni syytä että miehenikin aikoinaan hylkäsi minut seksuuaalisesti ja ei halua että kosken tai halailen häntä enää. Niistä asioista emme puhu,ajatella,aviopari ei uskalla puhua asioista! Olemme kaksin,mutta tosiasiassa yksin,kuin näkymätön seinä olisi välissämme. Tottakai minun pitää auttaa miestäni,pestä saunassa ja auttaa muutenkin,silloin kun hän apua tarvitsee,mutta se tuntuu samalta kuin tekisin sen täysin vieraalle. Ainoastaan säälin tunne katsoessani hänen laihtumistaan ja hiljaista elämänhalun katoamista hänestä,on merkki välittämisestä,kuin muistuttamssa menneistä,hyvistäkin ajoista.
Siksi olinkin järkyttynyt ja ihmeissäni kun hän toissailtana silitti sairaalla kädellään olkavarttani,kun menin nukkumaan. Se oli tunteena ihmeellinen,arka kosketus,kuin jonkinlainen anteeksipyyntö tai kiitos. Melkein aloin itkemään,mutta sitten mieleen nousi kuva siitä,että tuo käsi on joskus lyönyt tai puristanut olkavarren mustelmille. Näin siis kiellän itseltäni hetkessä elämisen riemun päästämällä mieleeni vanhat muistot. Mutta me olemme sitä,mitä olemme kokeneet. Vaikka kävisin satatuhatta terapiatuntia en tulisi unohtamaan kaltoinkohteluani,sillä vaikka pahin on ohi,jatkuu ilkeily kuin jatkuvana muistutuksena siitä,että ole varuillasi,mikään elämässä ei ole varmaa,tiedäthän sen jo lapsuudestasi.
Siksi onkin täysin järjetöntä että olen yrittänyt ja edelleen yritän jotenkin varmistella ja hallita ympärillä olevaa elämää enkä osaa heittäytyä pelkästään sen uskon varaan että elämä kaikesta huolimatta kantaa. Uskon siihen aika ajoin,silloin kun olen tasaisessa vaiheessa ja väsymys ei haittaa ajattelua,mutta huomaan selvästi näinä päivinä tämän sairauteni kaksisuuntaisuuden.Huomaan myös sen että olen ikään kuin linjaton ajatuksissani ja jopa arvomaailmani saattaa kirjoituksissa heittää ylösalaisin. Aivan kuin jonain päivänä tässä istuisi kirjoittamssa toinen ihminen ja se ihminen joka tuntuu omimmalta olisikin ihan jossain muualla tai sitä ei olisi enää olemassakaan. Järkyttävää. Toisella olkapäällä istuu piru ja toisella enkeli! Ja tämä kaikki vain siksi että jo lapsena on estetty olemasta omanlainen yksilö ja oltu hyväksymättä se pieni,naurava ja syli auki elämää vastaan juoksujalkaa kiiruhtava peikkotyttö,jollainen sisälläni vielä joskus kurkkii arasti ja kysyy,joko nyt olen hyväksytty.
Nyt menee taas itsesäälin puolelle,joten parempi kai lopettaa ja katsoa mitä iltaan mennessä on saanut aikaan ja kirjoittaa sitten miten on saanut vaatteet mahtumaan yhteen matkalaukkuun,sillä miehessä ja kahdessa matkalaukussa olisi minullekin,painonnostajan näköiselle,liikaa.
Siis,eikun etsimään matkalaukku,se suurin,etsimään omat ja miehen vaatteet ja tarkistettava että ovat kaikki puhtaat ja rypyttömät,muistettava kaikki omat ja miehen lääkkeet,hygieniatavarat,mietittävä mitä mukaan ja mitä ei missään tapauksessa voi ottaa mukaan,vaikkka niitä heti perille päästyään toki tarvitseekin. Yritettävä tunkea ne laukkuun siististi,mutta vasta aamulla kello viisi,etteivät ehdi rypistyä.
Onneksi matkatoimisto ilmoitti ottavansa meidät bussiin lähipysäkiltämme,joten minun ei tarvitse juosta niin pitkää matkaa aamulla. Ensinhän on vietävä mies ja matkalaukku pysäkille autolla ja sitten palautettava auto omalla parkkipaikalle ja juostava pysäkille. Pitäsiköhän pitää harjoitukset tänään päivällä,että osasi määritellä oikean ajan,ettei mies ehdi lyyhistyä odotellessaan minua. Ja bussia,joka tulee 6.05.
Töihin siitä,laiskuri,hus hus...

Perhana,lensin ulos kaikkine onnellisuustestianalyyseineni kun esikatselin sitä. Tämä foorumi on jo kerran aikaisemminkin paiskannut minut kirjoitukseni kera ulos ja en silloinkaan jaksanut enää uusia kirjoitusta kuten en nytkään.

Pitää palata tuohon testiin matkan jälkeen,mutta sen verran kerron,että masennuspisteet olivat 18/30,onnellisuuspisteet 32/100 ja elämäntilannepisteet 21/100. Ei siis hyvin mene,ainoastaan masennuspisteet ovat huomattavasti parantuneet.
Matkalaukku on koepakattu ja yksi riittää oikein hyvin,sillä eihän sinne mennä vaatteilla koreilemaan vaan hoitamaan miehen terveyttä ja hankkimaan itselleni oikein hemmetinmoinen stressi...

Toivottavasti onnistut kuitenkin saamaan reissusta itsellesikin jotakin positiivista!

Kävin, kiitos sanoistasi tuossa edellä

Hei Vm48,
en ole paljon päikkyäsi lukenut mutta välillä käväisen. Monesti sun kirjoitukset tuolla keskustelupuolella on nimittäin olleet sellaisia mulle mielenkiintoisia juttuja. No joo, ajattelin vaan toivotella hyviä päiviä ja myös sanoa, että mulle on tässä kirjoittelussa ollut myös tärkeää toisten juttujen lukeminen ja ennenkaikkea keskustelu. Jota toivoisin syntyvän enemmänkin - kun vaan jaksaisi - kun täällä itse kullakin on voimat välillä loppu niin ei oikein jaksa välillä kuin vaikertaa ja odottaa että joku huomaisi. Toisaalta sen tunteen tarkkailu itsessäni on vähän niinku opettanut mulle, miten mäkin ihan vaan taidan lukeutua tuohon rakkauden kerjäläisten joukkoon... ja voisinkohan ehkä opetella sitä rakkautta ottamaan paremmin vastaan sekä täällä että tosielämässä... jos uskaltaisin...