Ystävien suhtautuminen

Onko teillä ystävät pysyneet, kun olette kertoneet masennuksesta, terapiasta yms. ?

Olen kertonut ihan suoraan käyväni terapiassa ja aikoinaan sairaslomani syyn. Mulla on sellainen tunne että ihmiset ottaa minuun päin vähemmän yhteyttä kuin ennen. Paras ystäväni ei ole ainakaan vuoteen pyytänyt minua kanssaan minnekään "julkiselle paikalle". Muutamia kertoja olen käynyt hänen kotonaan ja hän täällä. Aikaisemmin soittelimme enemmän. Nyt hänellä on useimmiten kiire. Ymmärrän kyllä että perheellisellä on kiireitä. Sitten aina jutellessamme tulee esille että hän on käynyt vaikka teatterissa, leffassa jne. jonkun muun kanssa. Olen pyytänyt häntä viimeisen vuoden aikana useamman kerran jonnekin iltaa viettämään. Aina on esteitä. Tuntuu tosi kurjalta. Silloin harvoin kun tapaamme on ollut ihan mukavaa. Lähinnä kuitenkin teemme aina sitä mitä hän toivoo. Minä olen suostuvainen, koska olen niin paljon yksikseni. Silloin harvoin kun minua pyydetään jonnekin lähden ihan mielelläni, vaikka välillä vähän pelottaakin mennä. Tosiasia on se että jos tämän ystäväni kanssa emme pitäisi yhteyttä niin minulle ei soittaisi kukaan. Kaikki muut tuttavat eivät ole vuoteen soittaneet ollenkaan. Työkaverit ovat mukavia, mutta emme tapaa vapaa-ajalla.

Tiedän kyllä että pitäisi vaan harrastaa jotain ja mennä. Tällä viikolla olenkin menossa elämäni ensimmäistä kertaa teatteriin yksin. Minulla meinaa vaan käydä niin että sitten katson muita ja en näe ketään muuta yksin tullutta. Sitten tulee tosi kurja olla. Nyt tuo teatteri on sellainen jonne olen halunnut mennä tosi kauan. Yritän olla positiivisella mielellä. Tämäkin näytelmä on sellainen jonne olen ystävääni pyytänyt. Hän ei halunnut lähteä. Nyt kun kerroin meneväni sitä katsomaan, niin hän onkin nähnyt sen. Kyllä vähän suututtaa...

Jatkan itse tätä kirjoittelua, kun kukaan ei vastaa. Olen aikaisemminkin kysellyt samaisesta asiasta, mutta en ole saanut vastauksia viestiini. Tuskin tämä kuitenkaan on ihan ainutlaatuinen asia. Valitanko mielestänne turhaan vai miksi viesteihini ei vastata ?

Kovin vähän minulla on ystäviä. Otos on siis pieni.

En ole huomannut ihmisten suhtautuvan mitenkään erikoisesti. En kyllä huomaa ihmisten suhtautumisia muutenkaan.

Mutta suhtautukoot miten vaan. Minä kumminkin kerron, kun sopiva tilaisuus tulee.

Pari kipeän hankalaa tilannetta oli vuosikymmeniä sitten. En rupea kertomaan. Tuskin ketään vanhat asiat kiinnostaisikaan.

Urpo

Voi olla, että nämä "ystävät" eivät tiedä, miten heidän pitäisi suhtautua sinuun tai yleensä mielenterveyspotilaaseen ja siksi alkavat vältellä. Kyse on kai ystävien omasta kyvttömyydestä, tiedonpuutteesta ja väärinymmärryksestä tai jotain tuollaista.

Minulla sama juttu kun Urpolla, että ystäviä on kovin vähän. Hyvä ystäväni on jaksanut minua kaikesta kaameudestani huolimatta. Ja toisaalta olen eristänyt itseni "entisistä ystävistä", enkä juuri tapaa ketään sukulaisia lukuunottamatta. Hekään mitään tiedä, mitä minulle on tapahtunut.

Ystävyyden mitta ja merkki oli jonkin radio-ohjelman mukaan se, että ystävän kanssa ei tarvitse vetää roolia, voi olla oma itsensä ja ottaa välillä kunnolla yhteenkin. Tosi ystävyys kestää tuon ja jatkuu.

Hahaa, tämäpäs sattui, tähän on PAKKO vastata!!! Mulle on vuosia sitten käynyt niin että KAIKKI ystävät katosivat kun olin sairaan huonossa kunnossa. Löysivät poikaystävät ja työpaikat opintojen ohella JA eivät kestäneet masennustani. Olin kolmisen viikkoa kotona tapaamatta ketään muuta kuin kaupan kassaa ja aloin nähdä kaikenlaisia hahmoja himassa.

Viime viikolla sain tietää miksi en ole tavannut yhtä ystävääni joulun jälkeen. "Mä en kestä kun sulla on aina niin paljon vastoinkäymisiä, niin rankkaa, ja oot niin negatiivinen. Mä ahdistun kun en osaa auttaa, ja mä opettelen nyt tervettä itsekkyyttä eli laitan rajoja". No vittu oisko kiva kertoa ETUKÄTEEN että nyt ei jaksa jne. eikä pitää tollasta jumalatonta taukoa ilman mitään selitystä???!! Ekaks yritin ymmärtää, nyt vaan ärsyttää. Ei YSTÄVISTÄ oteta etäisyyttä. Sitä paitsi jos hän ahdistuu vaan mun vastoinkäymisteni KUUNTELEMISESTA niin hei, mun pitää ELÄÄ niiden kanssa.

Masennus ja rankat jutut elämässä karsii ystäviä, se on vissi ja varma.

Minulla on ystävät ja kaverit jääneet ihan sen takia, etten ole itse jaksanut pitää mitään yhteyttä, enkä käydä missään. Ja pikkuhiljaa sen huomasin, että yhteydenpito perustui siihen, että minä pidin yhteyttä, kun en enää jaksanut, kaikki loppui.

Yhdelle kaverille olen kertonut, ja hänen kanssaan lähennyimme, kun keskustelimme asioista, luultavasti koska hän on itsekin ollut masennuksen takia sairaslomalla ja terapiassa. Eli hän ymmärtää, mutta välimatkan takia emme juurikaan tapaa.

Enää ei oikeastaan ole edes ketään jäljellä, kenelle kertoa, kaikki ovat kaikonneet vuosien saatossa.

Kiitos vastauksistanne. Sehän tässä on hankalinta, kun pitäisi opetella olemaan avoin, luottaa jne. Ole siinä sitten avoin, kun toinen säikähtää jos vaikka kerrot käyväsi terapiassa

Jos oikeasti kertoisin, että musta tuntuu hylätyltä jos vaikka en saa puhelimella heti kiinni ( joo tiedän, mistä johtuu ja on jo helpottamaan päin ), niin pitäisivät umpihulluna. Yhden ihmisen kanssa olen puhunut enemmän. Hänelläkin on ongelmia itsellään ja siksi ymmärtää. Hänen kanssaan minun on sitten vaikea pitää omia rajoja. On pakko opetella sanomaan ei ja sitten en saa murehtia liikaa hänen asioitaan.

Ei ole helpppoa hommaa, mutta tässä sitä yritetään rämpiä eteenpäin päivä kerrallaan Kamala, kun joutuu tässä iässä opettelemaan sellaisia juttuja, joita "normaali" osaa jo kouluun mennessään. Huvittavinta on minusta se, että juuri käydyssä kehityskeskustelussa sain parhaat pisteet sosiaalisuudesta, yhteistyökyvystä jne.

Tummanvihree kirjoitti::"Mä ahdistun kun en osaa auttaa, ja mä opettelen nyt tervettä itsekkyyttä eli laitan rajoja"

Jotenkin tuotakin ymmärrän. On ihmisiä, jotka nyt vaan herättävät minussa ahdistusta. Jopa teissä täällä Netissä. Jossain vaiheessa alan suojata itseään välttämällä yhteyttä.

Toisaalta olen sitä mieltä, että ystävien kesken noin ei tarvitse käydä. Vaan miten kertoa omasta ahdistuksestaan syyllistämättä toista, jolla on muutenkin kestämistä omasta takaa?

Pitääkö suojella toista vaikenemalla? Onko parempi puhua asiat selviksi, vaikka se voi olla tuskallista? Onko parempi häipyä vähin äänin vai nostaa kissa pöydälle? Entä, jos toinen ei enää jaksa sitä kissaa? Väliin voi olla avuton ja epävarma.

Urpo

Näin on Murena, et ystäväsi kuuluisi ensisijassa puhua ongelmistaan terapeutille.

Itse pyrin välttämään puhumasta ongelmistani ystävilleni, pyrin siihen että puhun ammattiauttajille.
Oon kyllä kertonu ystävilleni ongelmistani.ja jos ne jotain kysyyy niin vastaan

En minäkään mielestäni jauha ongelmiani muille. Tänne kirjoitan aika suoraan, mutta en pysty puhumaan ihmisille samalla tavalla kuin kirjoitan. Varmaan kuormittaisin enemmän toisia, jos pysytisin puhumaan itsestäni heille. Sellaiselle "kylmälle" tyypille saatan avautua vaarallisen paljonkin. Sitten kun puhun sellaisen empaattisen ja myötätuntoisen ihmisen kanssa, menen lukkoon. En ole tottunut saamaan empatiaa ja myötätuntoa.

Tunne siitä että ystävä haluaisi pitää välimatkaa on varmasti osittain minun pääni keksimää. Juteltiin eilen puhelimessa. Pyysin yhteen tapahtumaan kanssani, mutta hänellä on muuta menoa. Juteltiin sitten vähän aikaa muuta. Olin pettynyt, kun hänellä ei ollut mahdollisuutta lähteä kanssani. Yritin olla näyttämättä pettymystä, koska tajuan sen olevan lapsellista. Se tunteen välttely varmaan näkyy puheessani, niin että olen hiljaisempi. Tänään on ahdistava olo monestakin syystä ja siksi haluaisin jutella jonkun kanssa. En siitä ahdistuksesta vaan ihan vaan saadakseni muuta ajateltavaa. En kuitenkaan voi soitella hänelle joka päivä puhuakseni niitä näitä. Ahdistun lisää. Suutun, kun ei ole ketään kelle puhua. Siinä sitä sitten on pahaa oloa kerrakseen. Tajuan ettei aikuinen tee näin. Aikuinen osaa rauhoittaa itsensä jne. Sitten alankin syylistää itseä ja mollata kun olen näin tyhmä jne. Tämä kierre minun pitäisi osata katkaista. Nyt kesän terapiatauon aikana onnistuin siinä välillä tosi hyvin. Nyt harmittaa, kun huomaan taas rypeväni samassa paskassa. Tuntuu etten ikinä opi mitään.

Hermostuttaa myös kun olen menossa teatteriin yksin. Pyysin sinne tapahtumaan työkaveria eilen sähköpostilla. Hä ei ole vastannut mitään. Suhtaudun jo valmiiksi siten ettei hän varmaan halua tulla kanssani ja taas sama rumba päässäni alkaa. Nyt yritän saada sen poikki. Yritän luottaa siihen että on varmaan joku järkevä syy, miksi hän ei ole vastannut mitään. Jos sitten ei vastaakaan, niin ei se niin kauheaa ole. Hänen voi olla vaikea vaikka kieltäytyä. Sen ei tarvitse tarkoittaa että hän ihhoaisi minua. Itse yleensä kysyn toista ihmistä tosi varovasti jonnekin. Annan tavallaan seuraavassa lauseessa syyn kieltäytyä. Yritän päästä tästä eroon. Nyt kysyin vaan että lähtisikö hän kanssani sitten tapahtumaan. Noin "avoimen" kysymyksen tekeminen ahdistaa minua.

Menipä vähän ohi aiheen taas vaihteeksi


Tälläisiä asioita kuitenkin mietin ja pyörittlen tämän ystävys-asian tiimoilta.

Olen pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että ei se pakeneminen/välttely auta. Siinähän sitten "ystävät" joutuvat lopun ikäänsä aina samoihin tilanteisiin, jos eivät tajua että "pään sisällä" ne rajat täytyy muodostaa. Päättää vain että nyt en ota itseeni. Vähän sama kun olen joillekin sanonut että pitäisi muuttaa ulkomaille saadakseni etäisyyttä äitiin ja päästäkseni siitä eroon, niin nämä samat vältelleet ihmiset ovat sanoneet että ei se auta, se ei ole ratkaisu, asenteella ja ajattelutavalla ne rajat laitetaan.

Emme ole kuitenkaan vastuussa muiden reaktioista... Johan sitä saisi koko ajan miettiä mitä ihmisten kanssa tekee ja sanoo, jos aina pitäisi ajatella miten toinen reagoi! Mutta kun vika on aina sairaassa: sairaan pitää olla positiivinen ja ajatella muita, nämä muut saavat juosta karkuun minkä ehtivät.

Se mitä et kestä toisissa on sitä mitä et kestä itsessäsi. Eli ehkä sillä munkin "ystävällä" on ahdistusta tai jotain mutta se ei kestä sitä koska on tottunut hukuttamaan sen amerikkalaistyyliseen yltiöpositiivisuuteen...

Vielä vaan asiaa pukkaa. Taas yksi niistä mun "lapsiominaisuuksista" eli pitää heti kertoa jollekin, kun jotain uutta tapahtuu


Sekin tietysti sellainen ominaisuus, jota minun pitää oppia hillitsemään. Varmasti ärsyttää jos joku koko aika tiedottaisi mitä nyt kuuluu. No en kyllä mielestäni ole tälläisiä paljon soitellutkaan. Töissä lähinnä huomaan tämän piirteen tulevan ja se varmasti ärsyttää työkaveria. Yritän päästä siitä eroon.

Nyt sain viestin työkaverilta. Ilmoitti ettei lähde. Tässä nyt se, mistä hänessä pidän. Hän ei lähde ja siinä se. Ei tekotyitä jne. Olisihan minusta ollut mukava mennä hänen kanssaan sinne, mutta sitten joku toinen kerta. Olen vaan niin nopea etten jaksa odottaa toisen vastausta.

Että näin...
Onneksi mulla on tänään terapiaa, niin pääsee sinne missä voikin puhua ongelmistaan ihan luvan kanssa. Kun vaan sitten saa suunsa auki oikeassa paikassa

Mulle on ollu apua tukarin päiväkirjasta, oon saanu siä kirjoitettua ongelmistani ja peloista.
En halua rasittaa ystävyyssuhteitani ongelmillani

Urpo, Murena, hyviä ajatuksia. Tasapainoilen välillä enemmän ja välillä vähemmän sillä välillä, etten olisi liian rasittava ja negatiivinen ystävieni seurassa vaan kaataisin ahdistukseni terapiaan tai jonnekin muualle, mutta toisaalta että ystäväni kuitenkin pysyisivät jokseenkin kelkassa mitä mulle oikeesti kuuluu.

Käytännössä se on aika hankalaa, etenkin sellaisten ystävien/tuttavien kohdalla, jotka eivät ole aivan niin läheisiä. Joko heille ei oikein viitsi kertoa omia pohjamutiaan tai he välttelevät/säikähtävät/eivät osaa suhtautua mt-ongelmiin. Tai oma epäsosiaalisuus iskee päälle kun on huonompi olo. Siitä taas seuraa, että monet ihmissuhteet katkeavat ennemmin tai myöhemmin, kun en jaksa vetää mitään roolia normiseurassa ja osallistua ainakaan mihinkään älyttömiin tupperwarekutsuihin tai edes mukavampiin rientoihin. Niin että jäljelle on toistaiseksi jäänyt vain jokunen ystävä, joka jaksaa jakaa elämää mun kanssa pitempään, ja heidänkin kanssa tapaan aika harvakseltaan.

Töissä ja muuallakin viihdyn kyllä seurassa ja tapaan paljon erilaisia ihmisiä, ja tuttavia saan aluksi helposti. Mutta tää masennuksen aiheuttama ihmissuhteiden katoaminen ajoittaisen epäsosiaalisuuden mustaan aukkoon on mulle ollut ehkä pahinta koko sairastelussa.

Olen kertonut lähinnä niille, joiden tiesin jo käyvän terapiassa.
Muut kaverit,myös liveystävät, ovat sitten tulleet vertaistukipalstojen kautta, joten no problem.

Kun sairastuin kuusitoista vuotta sitten,kerroin heti kaikille ystävilleni asiasta. Kukaan ei voinut käsittää,että minä,joka olin ollut iloinen ja sosiaalinen olin sairastunut ja tullut itkuiseksi ja välinpitämättömäksi. Tosin alkuun se oli heille ehkä mielenkiintoistakin,mutta lopulta jäin yksin. Roolini oli ollut ystäväpiirissäni kuuntelija ja auttaja,Leelian lepotuoli,olkapää,johon nojata kun mies oli ilkeä tai poikaystävä oli jättänyt.
Katkerin olen siitä että parhain ystäväni selitti entisellä kotipaikkakunnallani kaikki itsemurhayritykseni ja sairaalassa oloni ja olin yleisen päivittelyn kohde. "Miten se nyt sillä tavoin,mitenkä se nyt noin,paraneeko se koskaan,ihanko se tosiaan yritti tappaa itsensä,voi voi voi..."
Kukaan ei katsonut aiheelliseksi mitenkään lohduttaa tai auttaa,pelkäsivät penteleet,että käyn kimppuun.
Minusta ei siis ollut enää hyötyä heille,joten minut voikin unohtaa.
Nyt ystäväpiirini on Kristilliset Eläkeläiset,eivätkä nekään läheisiä,ja masentuneiden tukiryhmä,Kokonaiset,jotka ovat ehkä vähän läheisempiä. En enää osaa luottaa ihmisiin,valitettavasti. Netti on ainut ystävä.

Minä olen selvinnyt vähin kolhuin ja olen siitä kiitollinen. Ystäväni ovat pysyneet ja muutaman uudenkin kontaktin olen pystynyt luomaan. Minulla on niin pitkäaikainen ystäväpiiri, että he ovat jo kauan sitten hyväksyneet minut tällaisena hieman omituisena ja hulluna. En kyllä uusille tutuille mene heti kertomaan, että mulla on tämä mielialahäiriö. Vasta kun tutustutaan paremmin, niin sitten ehkä.

Yhdelle ystävälle puran mieltäni, mutta muille pidän vähän etäisyyttä näissä mielen asioissa. Pyrin viettämään heidän kanssaan niin tavallista elämää, kuin voi. Se piristää itseäänkin. Minulla on terapeutti ja oma päiväkirja sängyn päädyssä. Sinne sitten puran mieltäni.

Ihanaa kun ystävät jaksavat vuodesta toiseen

Heips!

Minun hyvät ystäväni tietävät tilanteestani, mutta en heille juurikaan puhu voinnistani. Haluan säilyttää ne suhteeni tämän sairauden ulkopuolella. Äh, en taida osata selittää... Siis haluan että niissä suhteissa yritetään olla sillälailla kuin ennekin, että puhutaan milloin mitäkin, välillä syvällisempiä ja välillä pinnallisempia.
Haluan että ystävät ovat ystäviä ja terapeutti on terapeutti.

Ehkäpä taustalla on myös se pelko, että he ahdistuisivat jos kertoisin esim. itsariajatuksistani. ja minä kokisin valtavaa syyllisyyttä siitä, että olen aiheuttanut heille sellaista ahdistusta.

Ippu kirjoitti:
"Sellaiselle "kylmälle" tyypille saatan avautua vaarallisen paljonkin. Sitten kun puhun sellaisen empaattisen ja myötätuntoisen ihmisen kanssa, menen lukkoon. En ole tottunut saamaan empatiaa ja myötätuntoa."
juku, just noinhan se menee minunkin kohdallani! En ole ennen osannut ajatella mistä se johtuu, mutta tämäpä oli oivallus, kiitos!

En minäkään halua puhua ystäville/kavereille niitä asioita joita terapiassa käyn läpi. Joskus tulee sellainen olo että olisi mukava kertoa. Johtunee siitä että vanhemmat ei pysty keskustelemaan aiheesta ollenkaan. Äiti ei kykene edes sanomaan koko terapia-sanaa. Todennäköisesti äidillä on ollut samantyyppisiä ongelmia, mutta hän ei myönnä jne. No se on kokonaan toinen juttu...

Nyt vaan terapian myötä olen yrittänyt olla aktiivisempi. Siksi on pelottavaa huomata ettei ystävällä olekaan aikaa minulle.Tajuan kyllä että hänkin on tuntenut samoin, kun olen ollut sellaisessa kunnossa etten ole jaksanut tehdä juuri mitään. Tiedostan nyt paremmin omat huonot puoleni ja olen yrittänyt korjata niitä. Olen myös lakannut olemasta se ikuinen autokuski, joksi tunnen itseni välillä. Ystäväni siis usein halusi tavata silloin, kun oli asiaa samanaikaisesti kaupoille. Näiden tapaamisten jäätyä pois ei meillä yhteistä aikaa juuri koskaan olekaan. En haluaisi ehkä itsellenikään myöntää koko asiaa. En ole ikinä maininnut hänelle tästä. Nyt olen ajatellut rohkaista itseni. Minun on pakko jotekin sanoa hänelle miltä minusta tuntuu.

Ippu kirjoitti:
"Sellaiselle "kylmälle" tyypille saatan avautua vaarallisen paljonkin. Sitten kun puhun sellaisen empaattisen ja myötätuntoisen ihmisen kanssa, menen lukkoon. En ole tottunut saamaan empatiaa ja myötätuntoa."

Höpsöliini kommentoi:
juku, just noinhan se menee minunkin kohdallani! En ole ennen osannut ajatella mistä se johtuu, mutta tämäpä oli oivallus, kiitos!

Samat sanat! Olen tänä kesänä pohdiskellut sitä, miten ja miksi mun on joskus niin vaikea kertoa tunteistani silloin, kun sille olisi oikeasti tilaa, taas sitten joskus ja joillekin ihmisille - joilta mitään erityisempää vastakaikua on turha edes odottaa - on liiankin helppoa höläyttää sisäistä maailmaansa.

Kyllä se vaan on uskottava, että pitkä ystävyys taitaa olla mennyttä. Soitin toissapäivänä, mutta heillä oli vieraita. Sanoin että jutellaanko sitten myöhemmin. Tänään soitin uudelleen, ei vastausta. Kyllä minussa on vikani, tiedän. Miksi juuri nyt. Miksei jo vuosia aiemmin. Miksi vasta nyt kun olen kertonut masennuksesta ja terapiasta. Olemme tunteneet toisemme hiekkalaatikolta asti. Ensimmäiset käynnit psykiatrilla noin 1,5 vuotta sitten. Muistan että silloin oli puhetta ystävistä. Sanoin että tämä ystävyys säilyy ihan varmana. Niin luulin

ipulle lämmin lohtuhali

Kiitos Murena !

Ajattelen niin että jos joku "ystävyys" on kiinni siitä onko minulla diagnoosi tai käynkö hoidossa, niin onpa helkutin onnekasta että pääsen moisesta teeskennellystä "ystävyyssuhteesta" eroon.
Se ei silti tarkoita että jakaisin tietoa yksityisasioistani muuten kuin harkitusti ja valikoiduille ihmisille. Ystävät tietävät, eikä kukaan ole muuttanut suhtautumistaan piiruakaan, miksi olisivatkaan, sama ihminenhän minä olen kuin ennenkin. Kesän alussa kerroin eräälle tuttavalle josta on vähän niinkuin tulossa/tullut ystävä. Hän kysyi vain uteliaana että mitä se käytännössä tarkoittaa, kun ei minusta huomaa mitään. Aika vähän minusta kyllä ihmisiä kiinnostaa nämä(kään) asiat, ns. terveet ystäväni muistavat välillä kysyä että hyvinkö minulla menee ja sitten taas puhutaan muista asioista.

Eliö: olen iloinen puolestasi, että sinulla on nuo "ystävyysasiat" kunnossa

Viime aikoina olen huomannut jännittäväni sellaisia tilanteita, joissa voisi tutustua uusiin ihmisiin. Huomenna olen menossa yhden puolitutun luokse ja nyt jo jännittää ihan kamalasti En oikein osaa sanoa, mikä siinä on niin pelottavaa.

Eilen illalla tämä ystäväni soitti. Minä "viisaana" en vastannut puhelimeen. Tänään soitti uudelleen. Nyt vastasin. Etukäteen olin aikonut sanoa että minua harmittaa, kun hän ei nykyään vastaa tai soittaa takaisn monen päivän päästä. En kuitenkaan sitten sanonut. En sentään alkanut keksimään mitään tekosyitä, miksi en illalla vastannut. Yritän nyt olla soittelematta hänelle niin paljon ja katsotaan miten menee. Hän voi nyt soittaa minulle jos siltä tuntuu. Hänkään ei ottanut esille eilistä soittoaan.