Mirrin hätävara

Ihanaa! Täältä löytyi päiväkirjaosio. Voi, luojan kiitos! Tässä jo aloin olla hätää kärsimässä.

On alkanut uusi terapia, ja vaikka mitä... Taisi päiviksessäni jäädä juttu kesken siitä yhdestä mopsin näköisestä koneesta, muttei se mitään. Asia selvisi ja 'mopsi' pelasi lopulta hyvin. Kun sitä ensin kolmen ihmisen voimin ihmeteltiin...

Mutta se terapia. Minä siis jouduin/pääsin pikavauhdilla ja aikamoisen yllättäen psyk.polilla uudelle työntekijälle entisen pitkäaikaisen terpan jäätyä eläkkeelle. Entinen terapia katkesi kuin veitsellä leikaten, kuten aiempi terapeutti sanoi. Hän soitti minulle, koska oli huolissaan reaktiostani asian saaman käänteen vuoksi. Meille tuli molemmille yllätyksenä se, että psykiatri järjesti minulle saman tien uuden terapeutin - eikä edes jonottamaan uudelle työntekijälle pääsyä, vaan tiivis terapia aloitettiin saman tien.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Vaikka uuden terpan ensimmäisessä istunnossa itkeä tihrustin entisen terppani äkillistä menettämistä. Olihan se varsinainen shokki - ei voi mitään. Tämä kuitenkin on paras mahdollisuus, ja suoranainen lottovoitto. Olen ollut psyk.polilla psykoterapiassa jo miltei viisi vuotta, ja nyt saan jatkaa seuraavat kolmisen vuotta. Kyllähän tuo on 'lottovoitto'.

On inhottavaa huomata miten heikoissa kantimissa olotila onkaan. Olen mielestäni nykyisin aika hyvässä kunnossa, mutta silti törmään aina siihen, että voimat ovat vähissä ja mieliala on vaihtelevainen.

Olin eilen poikkeuksellisesti töissä entisessä työpisteessän. En ole tainnut olla siellä sunnuntaitöissä kuin viimeksi joskus toissa kesänä. Nyt jouduin suoraan isomman ruljanssin keskelle. Eilisaamuna ihastelin hyvää olotilaani, jonka huomasin siitä, ettei yhtään ahdistanut eikä jännittänyt. Minulle on vuosien varrelta tuttua työhöni liittyvä 'panikoiminen', ja se on melkoisen epämiellyttävää. Eilen mietin sitäkin, että aiempina vuosina olisin kyllä etukäteen jännittänyt edessä olevaa työpäivää - etenkin, kun menin tilanteeseen pitkän ajan jälkeen vähän kuin uutena työntekijänä.

Mutta en hermoillut, en jännittänyt, päinvastoin olin suorastaan innoissani päästessäni taas pitkästä aikaa vähän vaativampiin ja haasteellisempiin töihin. Työpäivä meni kaikkiaan ihan hyvin, olin tutuissa ympyröissä kuin 'kala vedessä', ja muistinkin kaiken mitä piti. Tekniikkaa oli tullut uutta ja lisää, mutta senkin kanssa pärjäsin. No, tekniikka petti pahemman kerran ja kriittisimmällä hetkellä, mutta minusta johtumattomista syistä. Sellaista sattuu...

Häslinki oli aikamoinen, mutta lopputulokseen oltiin ihan tyytyväisiä - kaikkiaan. Mitä nyt vähän niitä mokia sattui, muttei niistä välitetä. Minulla on kivat työkaverit, joten heidän tapaamisensakin oli virkistävää, samoin kuin se, että taas olin tuttuun tapaan satojen ihmisten seassa.

Niin kivaa se kaikkinensa oli, että työpäivän aikana mietin, että josko psyykkinen kuntoni kestäisi sellaisia ruljansseja vakituisissa työkuvioissa. No, tänään tiedän, ettei kestä. Voi luoja, miten olen ollut väsynyt ja puhki. Ja itkuinen. Jo eilen töistä lähtiessäni olotilani oli vähintäänkin kuiviin puristettu. Tajusin, että tuskin olisin jaksanut, jos olisi edessä ollut vielä toinen vastaavanlainen ruljanssi - niin kuin niitä voi siinä paikassa osua useampi samalle päivälle. Ei minusta olisi enää tekemään työtä, jota aiemmin tein, ei niin suurissa ja vaativissa puitteissa, ja suuren ihmismäärän keskellä. Ei sittenkään vaikka toisaalta kaipailenkin entisen työni kaltaista haastetta ja vastuuta. Tosi tilanteessa varmaan palaisin loppuun alta aikayksikön, ts. depressioni pahenisi nykyisestään.

Kiva silti, että joskus on mahdollisuus päästä entiseen työpisteeseen töihin. Kyllä se oli mukava työpäivä, vaikka kuluttikin voimavarat miinuksen puolelle. Ehkä parasta oli se lapsenomainen tunne: minä osaan, pystyn ja selviydyn, opin jopa uutta, sittenkään en aivan ole 'kehäraakki'. Se tuntui mukavalta.

Kuopuksen piti tulla käymään, mutta nyt olen liian väsynyt jaksaakseni kohdata ketään. Siinäpä se: yksi päivä suuren ihmismäärän keskellä heitä varten, heidän käytettävissään, riittää tekemään minusta lopun niin, ettei minusta riitä kenellekään enää mitään... Hyvä kun jaksan olla edes itseäni varten. Pelottava ajatus, mutta noin se on. Mutta toisaalta: paljon vähemmissäkin voimissa olen ollut, joten siihen verrattuna on tapahtunut aikamoista kuntoutumista, ja jopa ennalleen palaamista.

Tällä viikolla on vain yksi viikkovapaa, joten tänään olen voinut laiskotella, ja menen vasta myöhemmin töihin. Luulen, että huomenna on jo parempi päivä, kun olen tämän päivän koonnut itseäni.

Harmittaa. Se ainokainen viikkovapaa siirtyikin sitten sunnuntaiksi - pomon jykevällä käskyllä. Ei edes kuunnellut puhelimessa, kun yritin selittää, ettei vaihto nyt mitenkään onnistuisi. Sitä paitsi kaiken lisäksi istuin juuri terapiassa. Känny kyllä oli äänettömällä, mutta jostakin käsittämättömästä syystä sen 'äänetön' pettää, ja se soi silti - aina joskus. Onneksi kuitenkin soi nyt, koska en mitenkään olisi halunnut joutua selittämään pomolle, että olin terapiassa, ja siksen vastannut. Harmittaa sekin, että pomo taisi tietää muutostarpeesta jo eilen, muttei saanut sanotuksi sitä, vaan kiukkusi muusta.

Muutos sinänsä on ihan järkevä ja ymmärrettävä. Mutta se, että näin lyhyellä varoitusajalla annetaan suoranainen määräys huomisen vapaapäivän siirtämisestä, on minusta aika inhottavaa. Kyllä pomo kysyi, että sopisiko, mutta se kysymys on hänen esittämänään aina muodollinen. Olen mielestäni joustava ja mukautuvainen, mutta hankalan esimiehen kanssa siitä seuraa se, että esimies vaatii koko ajan enemmän ja enemmän joustavuutta ja mukautuvuutta... Se tässä taitaakin harmittaa eniten. Jollakin suorastaan kierolla konstilla pomo alkaakin pitämään asioita itsestään selvyytenä, ja jopa onnistuu syyllistämään siitä, ettei hänen tahtomaansa lisäjoustavuutta löydykään. Ja hän ilmiselvästi tahtoo aina enemmän ja enemmän aivan kuin itsestäänselvyyksinä.

Minä olen tarvinnut psykoterapiaa ymmärtääkseni pomoni kiemuroita. Nykyisin on sikäli helpompaa, etten enää ota vastaan syyllisyyttä, jota hän pyrkii synnyttämään, ja jota herätettyään hän saa sitten alaisensa menemään vaikka solmuun edessään.

Uuden terapeutin kanssa on nyt ollut kolme tapaamista. Onhan tämä ihan erilaista kuin oli aiemman terapeutin kanssa, muttei huonompaa eikä parempaa. Ei millään lailla vertailukelpoista. Sen sijaan hyödyllistä tämä on. Nyt vasta alan tajuta mitä aiempi terppa tarkoitti sanoessaan terapian loppuvan juuri kun minä alkaisin vasta olla 'valmis terapiaan'. Luulen, että tässä vaiheessa on oikeastaan enemmän kuin hyödyllistä se, että terapeutti vaihtui, ja tuli uusi ihminen katselemaan asioita, minua ja elämääni uudenlaisesta näkövinkkelistä.

Uusi terapeuttini on mies, se on yksi oleellinen juttu. Hän kysyi heti ensi tapaamisella miten minä koen sen, että terapeutti on mies. Olin ajatellut sen olevan jo tässä vaiheessa pieni sivuseikka, joten tuntui kummalliselta, että terapeutin sukupuoli ja minun suhtautumiseni siihen olikin hänen mielestään yksi keskeinen kysymys. Kerroin, ettei se minulle ainakaan ongelma ole, ja päinvastoin ajattelen sen tuovan asioihin uutta näkökulmaa. Samalla mietin hiljaa mielessäni, että voi luoja paratkoon, jos minä olisin samanlainen kuin joskus menneinä vuosina, jolloin en olisi voinut kuvitellakaan olevani miesterapeutin hoidossa. Mutta sen jätin sanomatta. Luulen, että siitäkin asiasta puhutaan vielä joskus.

Nykytilanteeni kuitenkin on sellainen, että minä luultavasti hyödyn tosi paljon siitä, että uusi terapeuttini on mies. Tosiasiassa olen ollut joskus aiemminkin miesterapeutin hoidossa muutaman vuoden. Hänen kanssaan puhuttiin isästäni, koska hänen luokseen hakeuduinkin alkaessani nähdä unia isästäni. Mutta lisäksi puhuttiin avioliitostani, ja mieheni vakavista ongelmista. Terapiasuhde oli sikäli erikoinen, että terapeutti tunsi mieheni, ja tiesi mieheni paljon 'sairaammaksi' kuin minä osasin edes kuvitella. Hänen kanssaan puhuttiin avioerosta, ja myös siitä, että avioero voi mennä mieheni kestokyvyn ylitse ja se voi aiheuttaa arvaamatonta käyttäytymistä. Se (mies)terapeutti sanoi suoraan, että mieheni pitäisi olla aika hyvässä kunnossa silloin, kun minä alan toteuttaa avioeroa, jottei tilanne kävisi minulle vaaralliseksi.

Nyt huomaan, että uudessa terapiassa avioliittooni liittyviä asioita tarkastellaan uudenlaisesta näkökulmasta. Terapeutti kertoi, ettei 80-luvullakaan yleisesti ajateltu samoin kuin perheterapiasuuntauksessa ajateltiin, vaan että 'luonnehäiriöisyys' oli 'luonnehäiriöisyyttä', eikä psykiatriassa ollenkaan yritetty selittää sitä tyhjäksi väittämällä sen johtuvan mistään perheen sisäisistä vuorovaikutuskuvioista. Hän kertoi, että vaikeaa rajatilaisuutta pidettiin hoitoresistenttinä, eikä sitä asiaa salailtu omaisiltakaan.

Uusi terapeuttini kiteytti minun 80- ja 90-luvuilla saamani hoidon ja tuen toteamalla, että minua 'hoidettiin' ja 'tuettiin' jaksamaan ja pysymään vaikeasti luonnehäiriöisen miehen vaimona. Tuo kuulosti hätkähdyttävältä uuden terapeutin sanomana. Niin hätkähdyttävältä, että minun oli pakko 'lieventää' sitä sanomalla, että 80-luvulla minua tuettiin myös jaksamaan kehitysvammaisen lapsen äitinä.

Uusikin terapeutti tuntee minua (ja/tai exääni) aiemmin hoitaneita ammattilaisia, samoin kuin edellinenkin tunsi. Minulle siitä on hyötyä, koska samalla aivan kuin tulee todennetuksi se, että asiat ovat ihan oikeasti tapahtuneita ja kuuluvat minun elämääni. Muuten varmaan kovin helposti ihmettelisin ovatko kokemukseni totta vai tarua.

Terapeutti kysyi oliko minulla ristiriitainen olo, kun edellinen terapeutti edusti juuri sitä perheterapiasuuntausta, jolla 'hoitaminen' on aiheuttanut minun ja lasteni elämässä niin paljon korjaamatonta vahinkoa. Hän kysyi eivätkö kokemukseni Perheosastosta psykiatreineen ja terapeutteineen synnytä minussa vihaa, joka olisi suuntautunut psykoterapeuttiini - hän kun sattui olemaan myös perheterapeutti ja työskenteli Perheosaston osastonhoitajana.

Ensimmäinen vastaukseni oli, ettei ole tuntunut ristiriitaiselta, eikä ole aiheuttanut vihaa. Päinvastoin minulle on ollut hyötyä siitä, että ainakin yksi ihminen tietää mistä puhun, koska on itse työskennellyt siellä, ja tuntee sen lujatahtoisen perheterapeutti-psykiatrin, jonka 'koekaniineina' ja 'väitöskirjamateriaalina' oltiin pariterapian nimissä. Minulla on aina ollut tunne, että elämässäni on niin paljon toinen toistaan uskomattomampia 'sattumuksia', etteivät ammattilaiset uskoisi kertomaani elämäntarinaa. Yksi niistä 'uskomattomista sattumuksista' on tämä mainittu Perheosasto kokeiluineen - ainokainen koko Suomessa. Ja sen ainokaisen Perheosaston osastonhoitaja sitten lopulta päätyi minun pitkäaikaiseksi psykoterapeutikseni - analyyttiseksi sellaiseksi.

Luojan kiitos, että niin kävi, koska hänen avullaan olen saanut purettua asioita, jotka luultavasti jollakin muulla paikkakunnalla, ja toisen työntekijän kanssa olisivat jääneet ikään kuin 'vaille todellisuuspohjaa'. Ne olisivat olleet minun kokemuksiani, mutta olisivatko ne samalla olleet tosiasioita yhden psykiatrisen osaston toiminnasta - sitä varmaan ihmettelisin tänä päivänäkin, ellei terapeuttinani olisi ollut sen lakkautetun osaston osastonhoitaja. Kohtalonani olisi ehkä pysyvästi pohtia kuinka yhtäpitävää pääni sisältö - muistikuvat ja kokemukset - on vallitsevan (ja silloin vallinneen) todellisuuden kanssa. Kyllä ehdottomasti on ollut yhdenlainen 'lottovoitto' tämäkin 'sattumus' muiden joukossa. Että silloin viisi vuotta sitten psykoterapeutiksi tuli ihminen, joka tunsi minut entuudestaan ja muisti tavanneensa minut Perheosastolla.

Mutta se viha... En ole tuntenut vihaa terapeuttiani kohtaan hänen perheterapeuttikoulutuksensa ja perheosastotaustansa vuoksi. Toisaalta - olen kyllä purkanut turhautumistani, pettymystäni ja katkeruuttani meidän molempien hyvin tuntemaa perheterapeutti-psykiatria kohtaan, joka perheosastoaikoina esiintyi suoranaisena itsevaltiaana uusien oppiensa kanssa, puolijumalana suorastaan.
Tekisi mieli laittaa sen psykiatrin nimi tänne, mutta on sen verran tunnettu tapaus, että se on vähän kuin esittäisin kutsun tulla lukemaan päiväkirjaani hänen nimensä johdattamana. Mutta laitan nimikirjaimet: T T. Noin. Kyllä helpotti. Minä inhoan sitä miestä. Inhosin jo silloin, ja inhoan edelleen. Järkyttävä ajatus, mutta täällä sen sanon, kun en edes laittanut tuohon muuta kuin nimikirjaimet: jos haluan ajatella itseäni narsismin uhrina, niin silloin voisin pitää itseäni myös sen psykiatrin uhrina oikein hyvällä syyllä. No, en nykyisin enää ajattele itseäni narsismin uhrina, mutta sen psykiatrin uhri olen edelleen, samoin lapseni. He ovat jopa elinikäisiä uhreja yhden psykiatrin 'puoskaroinnin' seurauksena. Meille psykiatri visioineen teki korjaamatonta vahinkoa. Hän oli 80-luvulla vahva psykiatrian ammattilainen, joka heitti romukoppaan käsitykset persoonallisuushäiriöisyydestä ja rajatilaisuudesta, ja kutakuinkin kaikista psykiatrisista sairauksista uuden perheterapiaideologian tieltä, ja selitti kaikkien pään sisäisten häiriöiden johtuvan perheen sisäisistä vuorovaikutushäiriöistä.
Luulen, että se maan ainokainen Perheosasto perustettiin pönkittämään hänen (suuruudenhullua?) visiotaan.

Nuo asiat nousivat pintaan uuden terapian myötä, koska uusikin terapeutti tuntee TT:n. Ovat työskennelleet samassa sairaalassa. Mutta uusi terapeutti tietää senkin, että TT perheosastoineen ja 'ideologioineen' oli suuressa sairaalassa aika yksin sikäli, ettei Perheosaston ulkopuolella rajatilaisuus ja 'luonnehäiriöisyys' mihinkään olleet kadonneet. Ne oli häivytetty vain Perheosastolla TT:n johdolla...
Miltä minun ja poikien elämä näyttäisi nykyisin, jos exäni olisi hoidettu jollakin toisella osastolla, ei Perheosastolla? Hän olisikin ollut osastolla, jossa olisi ollut lupa puhua rajatilaisuudesta, ja olisi ollut lupa kertoa omaisillekin mistä todellisuudessa on kysymys... Nyt lähestyn mietteissäni sellaisia asioita, että alkaa tulla tuskanhiki otsalle.

Voi luoja! Tällainen kirjoittaminen, vuodattaminen, on hirveän vaarallista - ikinä tiedä mitä mielen syövereistä löytyy ja nousee esiin. Mieheni meni perheosastolle, koska minä järjestin hänet sinne. Siinäpä se kaikessa karuudessaan. Ikinä en ole ajatellut tuota asiaa tarkemmin - en muistellut, miettinyt, tuntemisista puhumattakaan... Halusin hänet nimenomaan perheosastolle, koska minulla oli mahdollisuus opintojeni puitteissa päästä etukäteen katsomaan ainutlaatuista psykiatrista osastoa, josta paikkakunnalla puhuttiin ja kohistiin. Tiesin mieheni olevan niin sairas, että ennemmin tai myöhemmin hänet olisi pakko saada jonnekin sairaalahoitoon, joten tein töitä asian eteen. Perheosasto kuulosti suoranaiselta unelmapaikalta saada rakas ihminen hyvään hoitoon.

Niinpä 'kävin katsomassa' sitä: työskentelin harjoittelijana siellä kokonaiset viisi viikkoa. Se oli unelmapaikka psykiatriseksi osastoksi. Paikka, jonne sairasta läheistään rakastava omainen pystyy toimittamaan potilaan hoitoon hyvillä mielin, ja jonne potilaat hakeutuvat vapaaehtoisesti ja mielellään. Ei mitään kauhujuttuja mistään 'suljetusta', ei mitään sinne päinkään. Se oli osasto, jossa viihtyivät niin työntekijät kuin potilaat - TT:n johtaessa rautaisella otteellaan ja unelmiensa toteuttamiseksi...

Kun meillä kotona sitten tuli se hetki, että mieheni sairaus oireili siihen malliin, että hänet oli pakko saada osastohoitoon, pyysin mieheni työterveyslääkäriä kirjoittamaan lähetteen perheosastolle. Juuri sitä työterveyslääkäriä, joka sanoi pitävänsä miestäni rajatilana, ja joka sanoi, ettei miestäni pystytä auttamaan, sen sijaan minun pitäisi pelastaa lapset ja erota.
Mutta olinhan omin silmin nähnyt ja itse kokenut peräti viiden viikon ajan, että on olemassa maailman upein ja kaikkivoipaisin psykiatrinen osasto: Perheosasto. Olin istunut työvuoroillani joka ikisellä raportilla, kuunnellut lumoutuneena TT:n maalailuja upeista visioistaan, nähnyt toinen toistaan ihanammat ja työhönsä motivoituneemmat perheterapeutti-sairaanhoitajat, ja mukavat potilaat, joiden keskellä oli suorastaan mahtavaa olla töissä.

Sekö hieno psykiatrinen osasto psykiatreineen ja muine henkilökuntineen ei saisi minun miestäni hoidettua terveeksi? Työterveyslääkäri ilmiselvästi ei tiennyt mistä puhui, koska ei ollut nähnyt Perheosastoa, mutta onneksi hän sentään suostui pyynnöstäni kirjoittamaan sen lähetteen Perheosastolle ja TT:n hoitoon...

En ole tähän mennessä muistanut miten paljon ja huolella silloin aikanaan tosiaankin tein töitä saadakseni mieheni hyvään hoitoon. Mies oli silloin oikeasti sairas, sen minäkin tajusin, vaikken siihen aikaan tiennyt psykiatrisista sairauksista höläsenpöläystä. Jotakin tilanteen vakavuudesta kertonee sekin, että Perheosastolla vierähti kolme kuukautta - se oli paljon, se. Etenkin Perheosastolla. (Päätin ruveta kirjoittamaan Perheosaston isolla, koska nyt vasta käsitän senkin, että se on yhden ainokaisen kerran olemassaolleen osaston erisnimi, ei mikä tahansa tavanomainen psykiatrinen osasto missä tahansa psykiatrisessa sairaalassa.)

En enää muista miten kauan pohjustin ja kypsyttelin hiljaa mielessäni ajatusta siitä, että minun on jollakin keinolla saatava mieheni sairaalahoitoon. Mutta pidempi prosessi asian valmistelu on ollut, sen alan nyt tajuta. Sairaala-apulaiskurssi kesti vuoden, ja sen kurssin aikana oli mahdollisuus valita harjoittelupaikkoja paikkakunnan hoitolaitoksista. Psykiatrinen akuuttisairaala ei ollut pakollinen harjoittelupaikka, vaan se oli korvattavissa ainakin erityishuoltopiirin kehitysvammaishoitolaitoksella. Ja ns. B-mielisairaala taisi olla myös vaihtoehtona sille suurelle sairaalalle, johon minä menin. Mutta minä olin jo etukäteen ajatellut asian niin, että haluan tietyn sairaalan tietylle osastolle, kun kerran on tilaisuus päästä näkemään millainen se on.

Nyt muistan jopa sen, että harjoitteluaikana juttelin mieheni tilanteesta henkilökunnan kanssa ja sain ohjeita miten sille osastolle hakeudutaan. Siksipä osasinkin tahtoa, että työterveyslääkäri panee siihen lähetteeseen näkyviin, että Perheosasto. Minun vakavaa kriisiäni psyykkisesti sairaan miehen vaimona helpotti se, että tiesin paikkakunnalta löytyvän hyvän psykiatrisen osaston. Ei tuntunut ihan niin pahalta ajatus siitä, että juuri minun puolisoni on niin vakavasti sairas, että tarvitsee pikimmiten psykiatrista osastohoitoa. Nyt alan tajuta, että mieheni järjestäminen psykiatriseen sairaalaan on yksi vakavimmista elämän kriiseistä mitä minulla milloinkaan on ollut, ja yksi pahimmin traumatisoivista elämänkokemuksista. Yksi monien vakavimpien joukossa...

Uudella terapeutillani on lähtökohtaisesti sellainen ajatus ja ote, että elämäni on täynnä toinen toistaan vakavampia traumoja, minä olen traumapotilas, ja tässä terapiassa työstetään traumoja... Ne kun eivät noin vain lakkaa olemasta, eivätkä parane kovin helposti. Hän osaa valita sanansa niin, että ne aivan kuin osuvat piilossa olleisiin kipupisteisiin. Kuten nyt se asia, että hänkin on työskennellyt samalla alalla kuin TT ja muut perheterapeutit, mutta hänen työympäristössään vaikeaa luonnehäiriöisyyttä on aina pidetty hoitoresistenttinä, eikä sitä tosiasiaa ole milloinkaan yritetty peitellä tai piilotella. Niinpä hän suorastaan vaikuttavasti hämmästelee ja kauhistelee sitä, että minä olen kilttinä ja 'tottelevaisena' ihmisenä joutunut yhden TT:n jyräämäksi.

Uusi terapeutti on tuonut esiin sen, ettei kokemukseni ole mikään pikkujuttu, sivujuonne suuressa elämässä, vaan vakava trauma. Ja minä nyt sitten alan muistaa... Tuntea. Sen miten hirveää se oli - millaista painajaista elämä silloin oli, ja miten tosissani ja epätoivoisesti tein töitä saadakseni tärkeän ihmisen hyvään ja parantavaan hoitoon.

Joku innokas (ja loukkaantuntut herraties mistä?) 'puskastahuutelija' on lukenut tältä sivustolta sen, että minä kiittelin päiväkirjaosiosta, ja pidän tätä sivustoa hyvänä Tukarin korvikkeena. Päätti se puskastahuutelija sitten kertoa havainnoistaan Suomi24-sivustolla. Siis siitä, että minä täällä puhuin 'taloksi asettuneesta kissasta', joka viihtyy ja viihtyessään tekee olonsa kotoisaksi. Mikä ihmisiä nykyisin riivaa, kun he käyttäytyvät noin? Eivät laita viesteihinsä edes tilapäistä nimimerkkiä, kun häpeävät omia kirjoituksiaan niin paljon, etteivät kehtaa. En tajua, en. Eihän ihmisten ole pakko kirjoittaa nettiin mitään sellaista, että hävettää niin hirveästi, että häpeä panee 'huutelemaan puskasta'.

Minulla ei ole tapana ruotia päiviksessäni ihmisten nettikirjoittelua, mutta tilanne on kaikin tavoin poikkeuksellinen, joten miksen käyttäisi sitä tässä hyväkseni ja purkaisi pahastumistani. Tuli sellainen olo, että iskettiin suoraan vyön alle, kun luin Suomi24:stä sen mitä olin kirjoittanut tänne yleisen puolen päiväkirjaketjuun. Tuli mieleeni, että pitäisi saada pois koko kirjoitukseni, kun sitä pystytään käyttämään noin häikäilemättömästi hyväksi ja vääriin tarkoituksiin. Sehän ei ollut tarkoitettu minkäänlaiseen hyväksikäyttöön tai iskemiseen, ei mitään sinne päinkään. Eikä se antanut aihetta mihinkään hyökkäykseen missään. Mutta joku sen kuitenkin nappasi ja käytti... Niin häpeällisenä viestin kirjoittaja ilmeisesti toimintaansa piti, että katsoi viisaimmaksi 'huudella puskasta', kun ei kehdannut laittaa itselleen minkäänlaista nimimerkkiä.

Mikä ihmiset panee kirjoittamaan netissä viestejä, joita itsekin häpeävät niin paljon, etteivät pysty laittamaan viestiinsä edes väliaikaista nimimerkkiä - vakituisesta nimimerkistä puhumattakaan? Harvoin tunnen kenenkään puolesta myötähäpeää, mutta nyt tunnen sitä sen lukijan/kirjoittajan puolesta, joka käytti omiin tarkoitusperiinsä tänne kirjoittamaani tekstiä. Tunnen myötähäpeää, koska asianomainen itsekin häpeää käyttäytymistään niin, ettei kehtaa muuta kuin 'huudella (asiattomuuksia) puskista'.

Puskasta kiviä heittelevälle ja huutelijalle tiedoksi: sinä onnistuit iskemään minun naiivisti kuvitellessani, ettei tälle sivustolle ole tullut ihmisiä, jotka haluavat iskeä. Mutta häpeä on sinun, ei minun - siksi kai sinä et kehtaakaan laittaa nimimerkkiä huuteluihisi ja heittelyihisi.
Ja vielä: on ihan oikeasti julmaa (suorastaan sadistista) ruveta netissä ronkkimaan jonkun ventovieraan ihmisen mahdollisia äititarpeita. Niinpä otsikko Julmuuden huippu (tai mitä se otsikko sitten olikin) oli vähintäänkin typerä, kun viestissä puhuttiin kissan taipumuksista asettua taloksi ja tehdä olonsa mukavaksi siellä missä se tuntee viihtyvänsä...

Voi, että! Kyllä helpotti ihanasti tämä purkaus Rakkaalle Päiväkirjalle! Ei yhtään haittaa, että ollaan 'evakossa'. Tuskin edes olisin kehdannut purkautua näin, jos ei oltaisi evakossa... Onneksi sentään tajusin purkautua täällä, enkä siinä typerässä keskustelussa joidenkin typerien ja omia kirjoituksiaan häpeävien puskasta huutelijoiden provosoimana...

"Kusipäisyys omaa itseä kohtaan."

Löysin tuon Suomi24-sivustolta, ja laitan sen tuohon muistutukseksi. Etttä sellaistakin voi olla... Asia kolahti minuun, koska terapiassa taas mietitään syyllisyyttä, kiltteyttä, tottelevaisuutta, sen sellaisia juttuja. Ja vihan puuttumista. Ja sitä, että voisiko (oikeutettu ja aiheellinen) viha toisia ihmisiä kohtaan muuntautua syyllisyyden tunteiksi tilanteissa, joissa (kasvava) ihminen ei uskalla näyttää vihaansa ulospäin. Nuo ovat terapeutin esittämiä pohdiskeluja.

En ole ikinä tullut ajatelleeksi sellaista, että kasvuikäisen ihmisen viha voisikin synnyttää syyllisyyttä niin, että viha ikään kuin katoaa, mutta loputtomat syyllisyyden tunteet jäävät. Syyllisyys sitten panee olemaan kiltisti ja tottelemaan. Pelon lisäksi tietysti, koska kyllähän pelko on valtaisa voima silloin, jos ihminen joutuu elämään väkivallan uhan alla - lapsena tai aikuisena.

Uuden terapian myötä olen ollut löytävinäni selityksen sille, että aina vain vuodesta toiseen olen nähnyt niin paljon unia exästäni: avioeroni kaikkinensa hautautui lapsen vakavan sairastumisen alle. Erosin helposti, ja huokaisin helpotuksesta päästessäni eroon, joten se siitä. Mitäpä sitä miettimään terapiassa vaikeaan avioliittoon hukattua neljännesvuosisataa... Ei ollut aikaa eikä voimiakaan ruveta miettimään sitä, koska skitsofrenia vei kaiken energian. Ei ihme sekään, että jo jossakin vaiheessa olen nähnyt unta, että itse sairastuin skitsofreniaan.

Terapeutti kysyi eilen, joko minulla olisi mahdollisuus lakata huolehtimasta ja hoitamasta - vaikka miten tuntuisi syylliseltä, etten enää hoitaisi ja pitäisi huolta... Luulen, että tämän terapian yksi keskeinen kysymys on: mitä minulle on tapahtunut avioliitossani.

Kerroin 'yleisellä puolella' kuvani kissasta liikuttavan 'tarinan'. On se niin liikuttava, eikä ollenkaan 'tarina', että laitan sen tännekin:

"Kissa on yksi paikallisen kissakodin kissoista - onneksi oman kodin löytänyt. Kissalla oli vakava aivokasvain, joka tuossa kuvassa vielä taitaa olla sillä. Löytyi kissan itselleen halunnut ihminen, joka päätti kustantaa kissan leikkauksen.
En ole ikinä nähnyt 'livenä' kuvan kissaa, mutta kuvia olen nähnyt ennen ja jälkeen aivokasvaimen leikkauksen. Tietääkseni kissa jäi eloon ja toipui aivokasvainleikkauksesta. Siitä ilmeisesti tuli onnellinen kotikissa sille ihmiselle, joka rahoitti sen leikkauksen.
Yritin kaivella kissan nimeä niin omista muistilokeroistani kuin paikallisen kissatalon sivustoltakin. En löytänyt enää. Nemo, Nemi... Jotakin sinne päin se saattoi olla - tai sitten ei."

Tosiaan tuo puhtaan valkoinen söpöliini on tuossa kuvassa tappavasti sairas, niin olen ymmärtänyt. Siinä hänellä vielä on vakava aivokasvain, joka myöhemmin leikattiin hänet omakseen haluavan rahoittajan toimesta. Leikkaus onnistui, pelasti söpöliinin hengen, ja hänestä tuli hyvä kotikissa jollekin hyvälle ihmiselle... Noin olen ymmärtänyt.
Toivottavasti olen ymmärtänyt oikein, tai edes jotakin sinne päin. Ei minulla todellisuudessa ole harmainta aavistusta miten tuolle söpöliinille on loppujen lopuksi käynyt. Haluan vain kiihkeästi uskoa, että asiat menivät hänen kohdallaan niin kuin olen lukenut netistä.

Tämän otan tänne talteen tarkempaa lukemista varten:

http://www.traumaterapiakeskus.com/SuokasCunliffe_2.pdf

Näyttääpäs linkki tuossa lyhyeltä, toisaalla se oli olevinaan hirveän pitkä... Toivottavasti toimii.

Siinä on asiaa lapsuuden traumoista, ja aihe on minulle nyt 'akuutti', koska psykiatrisessa hoidossani on tehty minullekin tiettäväksi, että olen 'tyypillinen traumapotilas', kuten psykiatri sanoi asian.
ja akuutti siksikin, että vasta viime aikoina minulle on alkanut valjeta, että syvällä olevat kuolemantoiveet ja halu kuolla liittyvät nimenomaan traumatisoitumiseen - väkivaltaan tarkemmin sanottuna. Tuossa minulla on miettimistä.

Niin syvällä ja niin häpeällisiä ja syyllisyyttä herättäviä kuoleman halu ja toiveet ovat olleet, että terapiassa niistä päästiin puhumaan vasta menneenä keväänä - lähes viiden vuoden terapian jälkeen... Nyt kun ajattelen, tuntuu aivan järkyttävältä, että minä olen ihan oikeasti koko aikuisikäni hävennyt voimakasta halua ja tarvetta päästä elämästä pois, hävennyt niin paljon, etten ikimaailmassa ole vähimmässäkään määrin 'paljastanut' kenellekään miten voimakasta kuoleman toivetta ja halua olen tuntenut.

Terapetti totesi jossakin vaiheessa, että näyttää siltä, että häpeä ja syyllisyyden tunteet ovat koituneet pelastuksekseni, koska ovat pidelleet minua hengissä, ja estäneet tekemästä itsemurhaa... Niinpä.
Nyt sitten alan tajuta senkin, että toistuvan väkivallan uhrina oleminen on asia, joka saa ihmisen oikein tosissaan ja vakavasti haluamaan ja toivomaan kuolemaa. Väkivaltatilanteet kun ovat jokaikinen kerta yhdenlaista kuoleman kohtaamista... Ne tappavat psyykkisesti, vaikka fyysisesti pysyisikin hengissä.

Alan pikkuhiljaa päästä yhä tukevammin elämän reunaan kiinni, ja kuoleman halu ja -toiveet eivät ole enää joka aamuisia - ei mitään sinne päinkään. Luulen, että etäisyyttä niihin on sen verran paljon ja tulevaisuuden toivokin alkaa sarastaa, että uskaltaudun tarkastelemaan asiaa. Siksi kai se on terapiassakin noussut esiin.

Laitan tämänkin tänne, koska se kolahtaa - suorastaan täysosuma:

"Arvio: noin 50 % narsisteista on naisia
Kirjoittanut: silminnäkijä / 15.8.09 / klo 23:26

Naisten narsismi sallitaan paljon helpommin kuin miesten narsismi. Tyypillistä narsistiselle naiselle on diivana oleminen. Diivat ovat siitä hauskoja, että heidän mielenliikkeitä on mahdotonta ennakoida - aivan yhtä-äkkiä alkaa vain ovet paukkumaan ja tavarat lentämään kauhean huudon säestyksellä.
Myös jatkuva kateus ja epäluulo vaivaa diivaa, joten toiset naiset ovat diivan pahimpia vihollisia. Diivan ainoa ystävä on peili, jonka ääressä hän viettää vähintään puoli tuntia joka aamu.

Äitinä diiva on lapselleen aivan yhtä arvaamaton kuin muillekkin ihmisille. Tosin raivonpuuskien jälkeen omaa käytöstä saatetaan hyvittää ostamalla karamelliä tai muuta lapsen haluamaa, eli diiva ostaa lapsen kiintymyksen. Diivan ja lapsen suhdetta kuvaakin parhaiten sana riippuvuus, koska lapsi on vielä riippuvainen äidistään ja diiva on riippuvainen lapsestaan ulkoisen kulissin vuoksi, sillä hän on muiden silmissä hyvä äiti.
http://www.samianttila.net/tyo/epavakaa_persoonallisuus/ "

http://keskustelu.suomi24.fi/node/8394872#comment-39467264

Diiva, siinä se! Miten minä en ikinä ole hoksannut tuota käytännöllistä ja kuvaavaa sanaa, että se kertoo kenestä tahansa tuolla tavoin käyttätytyvästä ja toimivasta naisesta, eikä sen tarvitse tarkoittaa mitään julkkista parrasvaloissa. Diiva voi paistatella parrasvaloissa vaikka myyjänä tiskin takana...

Rankka päivä tänään... Ei muuten, mutta psyykkisesti.
Voi luoja, että minä joskus (usein) inhoan unimaailmaani. Miten ihmisellä voi olla tällainen unimaailma, joka tonkii alitajunnasta esille vaikka mitä rassaavaa ja uuvuttavaa? Samaa tuskailin tänään terapiassa. Onneksi oli terapia.

Pitkästä aikaa näin sellaisen rankan ja ravisuttavan unen, joka joskus entisinä aikoina luultavasti olisi hajottanut minut niin, että nyt olisin pahentuneen depression vuoksi taas työkyvytön. Muistan vielä oikein hyvin mitä oli herätä aamulla jonkun hankalan unen jäljiltä, ja huomata olevansa hajoamispisteessä... Tänään oli sellainen aamu, mutta onneksi oli terapia heti kymmeneltä, eikä ollut aamulla töihin menoa.

Tutkailin tuota yläpuolella olevaa 'työkaluvarastoa'. Sieltä löytyy vaikka mitä kivaa: on lihavointia ja laihennusta, ja yli-/aliviivausta, ja jos vaikka mitä hienoutta. Lainauksenkin saa näköjään merkittyä jollakin uudenaikaisella nettityylillä, ja ne minun suuresti kunnioittamani sitaatit voisi heittää romukoppaan. Ollapa Tukarillakin tuollainen työkalupakki...

Muttei tuosta ollut tarkoitus kirjoittaa, vaan unista ja tämänhetkisestä pään sisällöstä. Tässä tuumaillessani vain havahduin ensimmäistä kertaa siihen, että tuossa yläpuolella on rivi, jota en vielä kertaakaan ole tutkinut. Pitäisi joskus oikein testailla...

Viime yönä näin taas unta, että matkustin Israeliin pidemmäksi aikaa. Palasin sinne missä nuoruudessani asuin puolitoista vuotta. Liikuin niissä paikoissa, kuljeskelin ja katselin mikä kaikki on muuttunut, vai onko mikään. Ruokasali oli ainakin entisensä, ja jopa kauppa... Uni palautti ne mieleeni jopa yksityiskohtia myöten. Nyt muistan miten kaupassa asioitiin - ei rahalla, vaan kupongeilla. Muistan senkin, että uudessa ruokasalissa oli kaksi juomahanaa, toisessa tavallinen vesi ja toisessa kivennäisvesi. Juomalaseja ei ollut, vaan käytettiin sellaisia paksuja kahvikupin kokoisia korvattomia mukeja. Ne olivat käteviä, koska niistä juotiin kaikki, niin kahvi, tee, kuin muutkin juomat.

Unissani olen palaillut Israeliin viime aikoina tiuhaan tahtiin, mutta aamuyöllä herätessäni minulle taisi valjeta syy: terapiassa pitäisi nyt sukeltaa avioliittoni alkujuurille asti - Israeliin. Tähän asti en ole tajunnut yhdistää noita unia avioliitostani ja exästäni näkemiini uniin. Mutta niinhän se on, ne kuuluvat samaan 'pakettiin' - siihen, jota ei menneen lähes viisivuotisen terapian aikana ole avattu. Ei juuri lainkaan. Ei niin, että tunteet olisivat nousseet pintaan. Siinä se.

Aamuyöllä uneni synnyttämiä tunnelmia miettiessäni tapahtui muutakin. Mietin exääni enemmänkin ja mieleen tuli - taas jälleen kerran - muistoja väkivaltatilanteista. Niin kipeitä, että satutti. Itketti. Mutta taitaa olla niin, että minä itken kokemaani väkivaltaa ensimmäistä kertaa sitten 80-luvun. Fyysinen väkivalta päättyi osaltani vuonna -89 ja minä päätin 'unohtaa koko jutun', olla kuin mitään sellaista ei ikinä olisi tapahtunutkaan. Väkivallan juuret juontavat Israeliin. Kymmenen vuotta väkivaltaa, ja minä päätin 'unohtaa'...

Siihen päälle sitten viisitoista vuotta, jolloin fyysinen väkivalta pysyi poissa, koska elettiin yhdenlaisessa 'pelon tasapainossa'. Aamuyöllä hoksasin, että uneni ovat kuvanneet sitäkin: exäni tiesi, etten enää piilottele hänen 'kätensä jälkiä', vaan suorastaan koko maailma saa tietää, jos minussa näkyy jotakin. Tai no, ei koko maailma, mutta työni luonteen vuoksi 'puoli kaupunkia'. Olin voittanut häpeäni ja käsitin, että jos minä olen mustelmilla, häpeä kuuluu jonnekin muualle kuin minulle. Tein selväksi, että jos minut pahoinpidellään, kerron auliisti jokaikiselle kysyjälle juurta jaksain mitä on tapahtunut - enkä jää pois töistä mustan silmän vuoksi... Miehelläni oli hyvä maine pelastettavanaan, hän on ollut kaikin puolin ihailtu, kunnioitettu ja pidetty mies paikkakunnalla. Lisäksi uskovaisissa piireissä näkyväkin. Toinen 'pelote' oli sitten se, että olin asettanut rajat ja ehdot avioliiton jatkumiselle ja avioeroprosessin peruuntumiselle: yksikin lyönti, niin avioliitto päättyy. 'Pelon tasapainon' toinen puoli syntyi siitä, että minä pidin tarkkaan huolen, etten provosoinut - en millään lailla.
'Pelon tasapainon' tunnistamiseen tarvitsin aikanaan ammattilaisapua. Otti aikansa ennen kuin pystyin myöntämään, ettei fyysisen väkivallan uhka ole poissa, vaan minä pitelen sitä poissa uskotellen itselleni, että mieheni on muuttunut. Jossakin vaiheessa tajusin, että yksikin tiukasta kontrollista karkaava kiukunpurkaus minulta, niin fyysinen väkivalta olisi siinä paikassa palannut takaisin. Ei se ikinä ollut poissa, lymysi vain nurkan takana odottaen minun herpaantumistani...

Uneni ovat käsitelleet paljon noita asioita, mutta nyt vasta alan tajuta sen. Kuin myös sen, että väkivallan, sen uhan ja loputtoman vuosia jatkuneen pelon lukkiuttamat tunteet pitävät minut toistuvasti unissani tekemässä lähtöä mieheni luota.

Märta Tikkanen, Vuosisadan rakkaustarina:

"Sinä puristit minut koteloon
mihin en lainkaan kuulunut
asetit kasvoilleni naamion
jolla oli ne ilmeet joita tarvitset
vastauksiksi itsellesi
mutta minun ilmeitäni ne eivät olleet
naamion takana en ollut minä
Kun sanasi rummuttivat naamiota
ripustin sen tuoliin
sinun eteesi
ja menin laulaen tieheni
ja ne kimposivat mykkinä
lempeästä hymystä
joka riippui tuolin selkänojassa
Milloin sinä huomaat
että tuolini
on tyhjä?"

Muistan miten Märta Tikkasen kirjasta aikanaan kohistiin. Siihen aikaan - vuonna -78 - ei vielä ollut etenkään naisilla tapana kuvata ihan noin suoraan omaa avioliittoaan... Lisäväriä kirjan aiheuttamaan kohuun tietysti toi se, ettei kuvauksen kohdekaan ollut ihan kuka tahansa. En ole ikinä lukenut kyseistä kirjaa, mutta muistan miten kovasti sitä aikanaan myös paheksuttiin. Nyt luin toiselta sivustolta otteita kirjasta, ja tajusin niiden olevan suorastaan hätkähdyttävää narsistisen ja alisteisen parisuhteen kuvausta ajalta, jolloin ei narsismista vielä puhuttu mitään. Voi olla, että minäkin olisin nyt kypsä lukemaan tuon kirjan.

Tuo lainaamani ote puhutti, koska tuli mieleeni, että tuohan on kuin kertomus avioliittoni viimeisiltä vuosilta. Juuri noinhan siinä kävi; ripustin mieheni luoman naamion esille, jotta hän olisi tyyttyväinen, ja livistin 'laulaen' tieheni...
Mutta tuli mieleeni sekin, että onhan tuo myös aika hätkähdyttävä kuvaus dissosiaatiosta: noin moni tekee tilanteessa, jossa läsnäoleminen käy ylivoimaisen ahdistavaksi - paikalla on naamio, tai 'nukke', mutta ihminen sen sisältä on poistunut paikalta... Tuttu tunne niille, joilla on dissosiaatio-oireita. Ne taas ilmenevät esim. väkivaltatilanteissa.

Mutta ihminen on aika hyvällä mallilla ja vahvoilla jo siinä vaiheessa, kun hän pystyy tekemään kuten Märta Tikkanen tuossa kertoo: poistumaan 'laulaen' paikalta. Sen minä koin silloin, kun olin päättänyt haluavani pois tästä suhteesta, ja ryhdyin valmistelemaan sitä. Silloin tunteet kuolivat lopullisesti, ne poistuivat ja naamio jäi - se lempeästi hymyilevä... Mielessäni minä huitelin jo valmistelemassa itselleni uutta ja vapaata elämää, ja kyllä ihan käytännössäkin, koska piti järjestellä kaikenlaista kaikessa hiljaisuudessa. Naamio siinä tuolilla hoiti tehtävänsä oikein hyvin.

Mutta se kivulias kysymys, jonka Märta Tikkanen tuossa esittää "Milloin sinä huomaat, että tuolini on tyhjä?", pyöri kyllä minunkin mielessäni. Luulen, että nyt on aika terapiassa käydä läpi niitä kuolleita ja haudattuja tunteita. Ovathan ne olemassa, kun vain etsiskellään. Minä vain omaksi suojakseni olen järki-ihmisenä vaientanut ne selviytyäkseni 'neljännesvuosisadan avioliitossani'...

Muokkasin... Tässä systeemissä näköjään pääsee (tai joutuu) muokkaamaan niin, ettei muokkauksesta näy mitään jälkeä. No, muokkaus kuitenkin oli sitä, että lisäsin yhden sanan Märta Tikkasen runoa koskevaan kirjoitukseen. Oli tarkoitus sanoa, ettei tuolloin etenkään naisilla ollut tapana kuvata avioliittoaan noin julkisesti ja ravisuttavalla tavalla kuin mitä hän teki. Mutten näköjään sanonut naisista mitään, joten panin naiset sinne.
Tosiaan naiset vaikenivat avioliittojensa todellisuudesta. Tunsivat häpeää ja syyllisyyttä, ja pitivät itseään avioliittonsa kurjuuden ainoina aiheuttajina. Se on huomioimisen arvoinen asia Märta Tikkasen teosta luettaessa. Sen kun muistaa, on helppo ymmärtää miksi hänen kirjansa herätti aikanaan niin suurta pahennusta. Pahennusta se nimenomaan herätti.

Siihen malliin tuon kirjan runot paiskautuivat eteeni, että kävin tänään lähikirjastosta katsomassa, josko löytäisin kirjan. Toivottavasti saan sen käsiini, koska nyt olisin valmis lukemaan mitä kaikkea siinä sanotaan...

Uusi terapeuttini on sinnikkäästi tarttunut kiinni syyllisyyteen ja syyllistämiseen, joita hänen mielestään elämässäni on aivan liikaa. Syyllisyydentunnetta ja itseni syyllistämistä... Hän puhuu 'elämän velasta', sekä 'velasta elämälle', ja kyselee mikä ihme minut saa tuntemaan olevani syyllinen kaikkiin itselleni ja läheisilleni tapahtuviin asioihin. Hän jopa puhuu syyllisyyden vankilasta, jossa elän.

Hämmentävää, koska omasta mielestäni olen nykyisin jo aika hyvin vapautunut monenlaisesta syyllistämisestä ja syyllisyydentunteesta. Uuden terapeutin mielestä minä kuitenkin objektiivisesti arvioiden olen vakavasti syyllisyyden kuormittama, ja kannan käsittämätöntä syyllisyydentunteiden taakkaa mukanani. Tänään hän sanoi, ettei masennuksesta ole toiveitakaan parantua, jos syyllisyys ja itsensä syyttely tuntuu vaihtoehdolta, jonka tilalle ei ole löydettävissä muuta. Hänen mielestään syyllisen rooli on minussa niin syvällä, että joudun tekemään lujasti töitä päästäkseni siitä eroon.

Tuossa minulla on ihmettelemistä kerrakseen. Olen ajatellut olevani realistinen syyllisyysasioita miettiessäni. Uuden terapeutin mielestä kuitenkaan en ole ollenkaan realistinen, vaan hän näkee minulla jonkin syyllisyyden tunteitani (ja minua) ruokkivan tarpeen ruveta syylliseksi kaikissa mahdollisissa (ja mahdottomissa) tilanteissa. Uusi terapeutti kyselee, ja suorastaan ravistelee minua miettimään, että mikä minut panee tuntemaan niin suurta, pohjatonta ja loputonta syyllisyyttä...

Teemalta alkaa kohta Otto Premingerin ohjaama iki-ihana Exodus. Se on katsottu moneen kertaan, mutta aina se kestää uuden katsomisen. On sen verran pitkäkin, ettei siitä millään voi kaikkea muistaa...
Exodus on Leon Urisin kirjoittama Israelin valtion syntyaikaa kuvaava romaani. Yhtä hyvä kuin Urisin muutkin kirjat - esim. Hadzi ja Mila 18. Harmi, ettei noista ole kukaan vääntänyt leffaa.

Uteliaisuuttani googlasin mitä kaikkea löytyy nimellä Veikko Tähkä, kun sain käsiini hänen kirjansa Psykoterapian perusteet. Miltei ensimmäiseksi löytyi tämä: http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=302_1_1
Tai ei kai se ihan ensimmäiseksi löytynyt, mutta uteliaisuuttani klikkasin sen ensimmäiseksi auki, aihe kun oli kiinnostava. Veikko Tähkä ilmeisesti aikansa lapsena (?) ja/tai vannoutuneena psykoanalyytikkona on ollut sitä mieltä, että homoseksuaalisuus on psyykkinen häiriötila. Minkäs ihminen käsityksilleen mahtaa...

Artikkeli tosin vain sivuaa Veikko Tähkää ja suomalaisen psykoanalyysin suhtautumista homoseksuaalisuuteen, mutta se on mielenkiintoinen kertomus psykoanalyysin ja seksuaalisen poikkeavuuden suhteesta noin yleensä. Kuvaus myös siitä, etteivät psykoanalyytikotkaan ole asioista yksimielisiä...

Sunnuntaina Exodukseen uppoutuessani rupesin netistä katsomaan mitä kaikkea Leon Urisista kerrotaan. Löytyi nettikeskustelu, joka toi eteeni aivan uuden näkökulman rakastamaani kirjailijaan. Hänet voidaan nähdä arabivihamielisyyden ja palestiinalaisvastaisuuden lietsojana niin Exoduksellaan kuin myös kirjallaan Hadzi. Niin joku on nähnyt asian (netistä luin...), ja perustellutkin näkemyksensä aika hyvin.
Mielenkiintoinen ajatus. Leon Uris lienee ainakin ollut vuosikymmeniä länsimaissa vahva vaikuttaja ainutlaatuisella Lähi-Idän historian kaunokirjallisella kuvauksellaan. Kuinka paljon hän on mahtanut luoda uutta historiaa kuvaamalla asioita omien käsitystensä mukaisesti - asioita, joista historiankirjat eivät ole kertoneet yhtään mitään aikana, jolloin hän kirjoitti Exoduksen.

Toisaalta elokuva nimeltä Exodus on hämmästyttävän tuore, ajankohtainen, ja ajaton. Sitä katsoessa tuli tunne, että Israelin/Palestiinan juutalaiset ja arabit ovat vähintäänkin lähtöpisteessä, mikään ei ole muuttunut. Tai tuskin ovat lähtöpisteessäkään, ovat menneet takapakkia ja rajusti, muutostakin on tapahtunut vain huonompaan...

ketä sä koetat viilata linssiin? itseäsi vai lukijoita? narsistina sä et tunne syyllisyyttä yhtään mistään? tuskin olet noita puinut oikeasti terapiassasi.. oot varmaankin nyt koettanut sepittää juttuja jotka kuuluu ei-narsistiselle tyypille.
naamio. aiheita jotka ei sua oikeasti koske.

kertova päikky? eikö tämä ole ennemminkin petosta kaikki? seliseliselittelevä. meriselityspäikky jonka lukiojoiden toivot harhauttavasi uskomaan ettet ole narsisti. Ethän sä tunne syyllisyyttä yhtään mistään

Chaos, mikä piru sinua riivaa, ja panee sinut hyökkäämään kimppuuni toinen toistaan törkeämmin tavoin aina päivistäni myöten?

Veikko Tähkä puhuu kirjassaan Psykoterapian perusteet sujuvasti 'luonteen kehityksestä' ja sen häiriöistä, 'luonnehäiriöistä'. Puhuupa jopa psykopatioista monikossa, sekä sosiopatiasta. Kuitenkaan kirja ei ole sen enempää psykiatrian kuin psykoterapiankaan historiallinen katsaus, vaan aika nykyaikaista 'tavaraa' - ensimmäinen painos vuodelta -82 ja uusin -93.
Selviää, että nykyiset tietyt persoonallisuushäiriöt ovat ainakin Veikko Tähkän käsitteistössä olleet vielä niinkin myöhään kuin 90-luvun alussa 'psykopatioita' ja 'sosiopatiaa' - 'luonteenkehityksen häiriöitä', eli 'luonnehäiriöitä'.

Veikko Tähkä on myös aikamoisen pessimistinen mainitsemiensa 'luonnehäiriöiden' eli 'ns. psykopatioiden' hoitamisen suhteen: "Milloin taas on kysymys erilaisista impulsiivisista luonnehäiriöistä ja niin sanotuista psykopatioista, potilaiden subjektiivinen avuntarve ja motivoituminen psykoterapiaan on yleensä niin vähäinen tai lyhytjännitteinen, ettei psykoterapialla toistaiseksi ole paljon heille tarjottavana."

Mielenkiintoinen yksityiskohta tuo 'toistaiseksi'. Veikko Tähkäkin ilmeisesti ajatteli, että ajat voivat muuttua, psykoterapia voi kehittyä, persoonallisuuden häiriöitä opitaan tuntemaan syvemmin... Jorma Tähkä lienee jyrkästi eri mieltä em. sitaatin kanssa, koska tietää omasta työkokemuksestaan, ettei sen toivottomuus ole nykypäivää.

Minulle oli aikamoinen löytö tuo kohdalle osunut kirja. Onhan se käytännössä myös tavallaan historiallinen katsaus psykiatrian käsitteistöön; lähimenneisyyteen, jolloin ei ollut persoonallisuushäiriödiagnooseja (eikä käsitettä narsismi), vaan Veikko Tähkän tavoin puhuttiin luonnehäiriöistä, psykopatiasta ja sosiopatiasta. Kirja selittää minulle sitäkin miksi psykoterapeuttieni sanavarastossa psykopatia tuntuu olevan suorastaan hätkähdyttävän arkipäiväinen sana, eivätkä he pidä ollenkaan pahana tai leimaavana kyseisen sanan käyttöä. Se ei näytä sisältävän heille mitään arvolatauksia, vaan se on kuin tavanomainen sana, jolla ilmaistaan tietynlaisia asioita. Psykiatrian kannalta hoitoresistenttiä luonnehäiriöisyyttä, kuten nykyinen terapeuttini ilmaisi asian.

Mun kisu se on kova puremaan.
Ja syömään.
Ne on niin ihania vielä kun ne on niin vilkkaita,
joskus ihan pyörryttää. Kun katsoo sitä.

Kyllä se on antanut mulle hivenen turvan tunnetta.
On se kumma juttu.

Terveiset kisulle.