Syväjäässä, fobiasta ja yksinäisyydestä

Otan osaa suruusi, Sien.Olet henkinen ihminen ja tiedät, ettei mikään ero ole lopullinen. Voit rakastaa häntä vaikka hän menikin pois. Voimia. Tulin siis vastavierailulle ja kiitos kommenteistasi päikkyyni

F

Halusin tulla toivottamaan, voimia sinulle!!!
en ole lukenut päiväkirjaasi, luin yksi päivä kaksi ensimmäistä viestiä, sit musta rupesi tuntumaan niin pahalta että jätin kesken. en tiedä mitä sinulle kuuluu mutta tiedän mitä sinulle on tapahtunut, en löydä sanoja...
-Anrika-

..."voit rakastaa häntä, vaikka hän menikin pois.."

Tuo oli kauniisti sanottu...

Anrika kiitos vain...




Tytär soitti, miehen tytär.
Kysyi olisiko mahdollista suruliputus isälle.
Kyllä se varmaan on pitää vaan sopia päivä.
Kysyi tulenko siunaustilaisuuteen
ja muisto tilaisuuteen sanoin, että tulen.

Ääni särkyi lopussa...pystyin vain änkyttämään jotain
itku täytyi niellä syvälle.

Kaunis. Hohde. Unenomainen hahmo.
Katselee minua vastarannalta.
Hahmo on hauras naisenkuva, hiukset roikkuvat.
Katselen utuista valo, joka liikkuu pitkin vedenpintaa.
Käsivarsia, jotka ojentuvat aukaisemaan.

Hahmo on levoton.
Tunnen tuoksun, se on voimakas maan ja mullan tuoksu.
Jokin kaivaa syvään.
Jotain haudataan.
Se on osa elämää
maailmaa, kaiken olevaisen kiertokulkua.

Nainen ja perhoset.
Joiden siivet ovat valohohtoiset,
vikkelät,
perhos parvi
Sumu kaartuu niitylle ja ulos metsään
järvi jää harsomaisen valkean peittoon.

Pikku tytöt keräävät marjoja.
Huivit päässään.

Vasta herännyt valo.
Kihelmöi
maanpinnassa
ja terälehdillä
varpaani tapaavat hiekkaa
savea
ruohoa
vettä

Saunan tuoksu.
Hihitys, kun he juoksevat pitkin polkua.
Tytöt.
Sisarukset.
Marjat ovat tahrineet mekot.
Kori ja liina, jonka äiti laittoi.
Väsynyt äiti.
Keinu. Jossa hän antoi vauhtia.
Ja olin ilman halki hetken tähdissä.
Ylleni kaarsi huokaileva päivä.
Tiputti hiljaa valonsa.
Järkytti maailmaa.

Kaupungilla söin leivoksen.
Muistelin sinua.
Bussi numero 12 meni luoksesi.
Ja 27.
Sillä pääsi luoksesi ja haudoille.
Sinä.
Hiukset sekaisin.
Hämilläsi.

Sisäinen tärinä ei lakkaa.
Vapina.
Sinä kuljet sisälläni.
Minä tunnen kylmyyden
ja varjosi.
Sanat.

Sanat ovat hiljaa.
Tuijottavat.


Anna
kun suutelen
sinua
ennen kuin
uurna
onko sinut jo poltettu
oletko palanut tuhkaksi
uurnalle viedään vain yksi kukka
ei sen suurempaa
matkaat tyttäriesi sylissä
Helsinkiin.

Pakkasin taulusi.
Kupit. lasit.
Jätin yhden suuren mukin, jossa lukee i s ä.
Mustasukkaisena tätä ette vie
ja taulun jonka teit minulle

Kortit joihin olit kirjoittanut.
Jätin. Niitä on paljon.
Tulostin kuvan jossa suutelet minua.
Kaunis. Kehystin.

Muistan tervan tuoksun.
Isä laittoi venettä.
Minä ja polkupyörä.
Isä viihtyi yksin, toisin kuin minä
Minä en viihdy yksin, siinä
olen tullut äitiini, en osaa
en vain osaa

Sinäkään et viihtynyt yksin.

Ostin adressin.
Vieläkään en löytänyt tummaa hametta.
Saa nähdä mahdunko yhteen tummaan mekkoon, se on aika kapea.

Ostin pienen kirjasen "Jumalaiset Kissamme" hienoja textejä ja kuvia.

Tässä muutama lainaus: "Minä kehrään pois alakulosi.
Kyyhötän lähelläsi,
ja kiukkusi sulaa hymyksi.
Ryntäilen ympäriinsä, ja purskahdat nauruun.
Vastapalvelukseksi pyydän vain kaksi ateriaa päivässä
ja kaiken rakkautesi."

Ostin kissalleni kunnon hiekkalaatikon.
Ja sitten kupit, joissa oli kauniita kuvioita ruoka kupeiksi.
Ja sitten vielä korin, johon laion pehmusteita.

Se riiviö kaatoi yöllä kaksi kertaa suuren tekopalmuni
ja on repinyt lehtiä siitä.

Kun olen tietokoneella se tulee mustasukkaisena makaamaan
näppäimistölle.


Kissafilosofiaa:

"Jos poistun huoneesta,
palvelijaani ei enää ole olemassa.
Kun palaan, hän muuttuu taas todelliseksi.
Toisaalta-jos hän poistuu huoneesta,
minä en katoa, mutta häntä ei enää ole."

Kissojen sanakirja

UNETTOMUUS
kyvyttömyys nukkua yli 20 tuntia päivässä.

STRESSI
Tila, jonka voi havaita vain muissa olennoissa.

TIETOISUUS
kiusallinen tila nokosten välillä.

RAKKAUS
tunne, jota voi kokea aidosti vain itseään kohtaan

TYÖ
ihmiskunnan toimintaa kissakunnan
mukavuuksien ylläpitämiseksi.

NÖYRYYS
ei tunnettua selitystä.


Jos yöllä täytyy pitää ääntä,
niin sitten ehdottomasti täydellä volyymillä.

Siunaustilaisuus lähestyy. En juuri osaa ajatella muuta.

Vasta eilenhän hän olis täällä, tässä huoneessa.

Varjot ovat nousseet taas. Ne vuotavat ylitse huoneen.
Ja jokin varjoissa.
Minä valvon, vaikka en jaksaisi enää valvoa.
Yli meren pimeyden käy hyytävä tuuli.
Loiskeet vasten mustia piikkisuoria kiviä.
Luolan suulla ulvoo tuuli.
Nyt ei ole metsää, om meri, joka on ollut jo kauan sitten,
nyt vasta se on herännyt ja huomaan kaikkinielevän jäisen pimeyden.

Kosketan kiveä, sen pinta on liukas ja kylmä.
Kivellä ei ole kasvoja.
Se on pelottavaa, kaikella mikä täällä on, ei ole kasvoja,
vain mykkä olemassolo.
Pureva kylmyys.
Ihon lävitse.
Varjot liikkuvat.
Kuolemasi asuu täällä. Siksi minäkin olen täällä.
Siksi itkuni kaikuu näillä kallioilla.


Ei sanaakaan. Vain muisto sanoista.
Hiljaisuus raivoaa.

Minä luotin sinuun.
Luotin ettet lähtisi näin.
Jalat liikkuvat, nousevat. Kädet tarttuvat.
Kaikki on tyhjää ja keinotekoista. Myös olemassolo.
Olen pimeydelle hyvää kasvualustaa. Pelkään niin.
Kohta tulee syksy.
Ihmiset juoksevat sateenvarjoineen katukivetyksillä
ja äidit vetävät lapsiaan perässään.
Isillä on salkut.
Autot liikkuvat. Syntyy ruuhkia.
Lehdet liimautuvat vaatteisiin.
Ikkunoissa poltetaan kynttilöitä.


Niin. Kohta on syksy.
Minä kuuntelen hiljaa sitä, joka tulee.
Tulee minua kohti. Tässä elämässä.
Kuvat. Kieppuvat. Kuin lehdet.
Tämä on järjetöntä. Olen niin väsynyt.

Sinä puhuit minulle tänään.
Katsoit kuin olisin ihminen.
Hämmästyin sitä.

Se on ovella, kuuletko.
Tuuli ja pimeä.
Kadotus ja loppu.

Etkö sinä näe tätä merta. Kertoisinko sinulle siitä.
Kertoisinko sinulle kaiken tyhjyydestä.
Ei, en voi.
Et ymmärtäisi.

Keitetään vain kahvit ja rupatellaan.

Mutta kun menen alkaa taas se
sanaton aika, hiljaisuuden aika.
Näin lähellä kuilua minä seison,
näetkö,
vain yksi hätäinen askel.

Pidä minusta kiinni.
Anna minun itkeä.
Minä olen lakannut kestämästä.
Nyt minä en enää jaksa.

Anna sanoilleni aikaa.
Niin ne kasvavat minusta pois.
Kammottavat pelottavat sanat.
Niiden julma sisältö.

Me joimme kahvia.
Minä muistan kuinka me joimme yhdessä kahvia.
Minä saatoin istua pöydän äärellä ja edessäni oli taulun pohja.
Olin ottanut värit esille.

Sydämeni oli iloinen.
Kohta sinä taas kannustaisit minua,
vaikka ne eivät olleet kummoisia,
ne,
minun tauluni.

Tyhjässä huoneistoss ei ole enää ääniä.
Toisen ihmisen ääniä.
Kaapin ovet eivät avaudu eivätkä sulkeudu.
TV on hiljaa. Ovi ei kolahda.
Askeleet eivät tule.
En kuule sinun puhuvan.

Yksinäisyys on surua.
Tämä yksinäisyys.

Olen kulkenut monta tuntia
pysähtymättä.
Ennen kuljin ja kätesi oli kädessäni,
sen paino.
Olen katsellut ikuisuuden tästä tympeästä ikkunasta,
jonka takana sataa.
Minun kasvoni, samat tympeät kasvot.
Niissä lukee kuolemasi. Kirjain kirjaimelta.
Jokaisessa solussani.

Kirjahyllyssä on kirjoja, joita en avaa.
Käytävässä käy ovi, narisee, mutta se et ole sinä.
Aika ei kulje. Se vain lakkasi.
Olen pudonnut tyhjiöön.
Kuinka monta päivää peti on ollut petaamatta.
Kuinka monta päivää sitten söin liikaa lääkkeitä.
Olen koittanut olla syömättä.
Yksi päivä otin rauhoittavia yliannostuksen ja kelluin kuin valas
turvassa, usvassa, kaikki oli vain ja lipui.

Tunnen olevani hikinen ja hengästynyt, vaikka en ole tehnyt mitään.
Yritän suojautua. Etteivät silmät paljastaisi kipua, jota tunnen.
Silmät, ne eivät saa ilmiantaa minua.
Heikkoutta.

Töissä hän katsoo minua.
Tunnen olevani kuvajainen.
Jos puhun, ääni tulee jostain kaukaa.
En oikeasti ole enää, en ole jaksanut olla enää päiviin.
Siis olemassa.
Tämä on sijaisminä. Sijaisminä ei paljasta mitään.
Vaikka kauhu asuu sisällä, se on lukittu pois näkyvistä.

Lapsi

Lapsi ja lumihanki.
Tähdet pimeällä taivaalla.
Äiti sanoi minulle,
katso Jumala vahtii meitä tuolta ylhäältä.

Isä vetää
istun pulkassa.
Isän kengissä narisee lumi,
se on turvallinen ääni.
Minun suussani on villalapasen kärki,
imen siihen tarttunutta lunta.
Äiti sanoo, hyi, kakka.

Lapsi pyörittää lumipalloa.
Se, joka syntyi 31.3.73.
Niin lukee kirjoissa.
Lapsi oli terve kun syntyi.
Kaikki sanoivat niin ja olivat iloisia.

Puihin kypsyivät omenat.
Kun tavoittelin perhosta.
Minä tiesin, että isän autotallissa olivat lapiot
ja kuokat ja että siellä tuoksui maa.
Joskus isä kiipesi katolle.
Ja äidin hahmo tuli esiin ikkunasta.

Kaikki olivat iloisia kun lapsi täytti vuoden.
Ja sitten kaksi.
Ja kolme.
Avattiin valokuva albumi.
Ikuistettiin.

Tulivat hampaat.
Yöllä pissasin sänkyyn.

Lapsi
on elänyt nyt 36 vuotta.

Kaikki asiat ovat muuttuneet.

Lapsi
on kuin kaunis kaukainen uni.

Se uni

ei koskaan palaa.

Uni
on häiriintynyt.
Äänet
siinä teräviä, repiviä.

Kuoleman hajua, se tulee lävitse kaiken.

Kun kuljen.

Ne pyörivät ja ovat suuri äänisiä...kuvat.

Kuvat lyövät, unessani mumisen, kuvista.

Sitä ei ole vaihdettu viikkoihin, lakanaa.
Pian se jää kiinni kehoon.
Kehon erittämään hikeen.

Aamulla herään ja uni ei ole mennytkään pois.
Kuolemasi on läsnä. Äänet kirkuvat.
Valo kirkuu. Jokainen ääriviiva huutaa.
Haparoin pystyyn.

Ääni ilmoitti hautajaisista. Ääni oli tyttäresi.
Hän sanoi, "isä"
Ja "uurna"
Niin niin...en muista enää.

En se ollut minä.
Se nainen hänen elämässään. En se ollut minä.
Sen täytyi olla joku toinen, olette erehtyneet.

Minäkin olen.
Unohdetaan koko juttu.

Autojen kohina. Puiden humina. Valot. Ääriviivat.
Kun joku vain sammuttaisi kaiken.
Painaisi nappia. Ja äänet lakkaisivat.

Yöllä kohisee veri suonissa. Hiljaisuuteen on kytketty jotain kammottavaa.
Minussa on jotain kammottavaa. Makaan hiljaa. Kuulostelen.
Pelko. Jos kaikki nyt lakkaa. Jaksaminen. Ylenmääräinen yritys elää,
kun voimat loppuvat. Jos jos. Se on ihan lähellä. Kadotus.

Sinä sanoit, hän oli minulle rakas ja kastelit hänen hautansa.
Katselin keltaisia ruusuja. Nyökäytin.

Nyt minä en jaksa. Hän ei kuullut. Minä kuiskasin.
Vaikeroin. Huusin. raivosin.
Älkää.
Voi luoja nyt minä en enää jaksa.
Lehdistä tippui vettä. Vesipisara oli kaunis.
Olin laittanut jalkaani kengät.
Olin istunut monta tuntia ja tuijottanut eteeni, kuin hölmö.

Minä. Mikäkö minä kuvittelin olevani.
Kuvittelinko elävänikin kauan.
Epäilys. Värinä.
Hyvä jos jaksan kammata hiukseni. Siivota kissan astian.
Raahautua paikasta toiseen.

Minä vain tuijotan. Eteeni.
Kohta on syksy.
Mitä siitä.
En enää osaa ihmisten kieltä.
Ihmisten elämä on minulle arvoitus
ja se kuinka he jaksavat on vielä suurempi arvoitus.

Minusta on tullut idiootti.

Olen väsynyt.
Tavattoman väsynyt työhöni ja kaikkeen, mitä yritän.
Eläminen on raskasta.
Voi kun jos huomenna kävisi suihkussa.
Hikoilen sian tavoin.

Huono elokuvailta ns. "kavereiden" kanssa.

Bussissa meinasin purskahtaa itkuun
Tuijotin tiiviisti alaspäin, etteivät silmät näkyisi,
jos kyyneleet tulisivat.

Niiden sakarat viiltävät minua. Kylmät tähdet, valo niissä saapuu kaukaa toisista galakseista.

Kuollutta. Se valo on kuollutta, se on ollut sitä jo miljoonia vuosia,
mutta minä näen kuin se olisi matkalla tänne.

Jospa sinäkin olit vain heijastus jostain, joka eli jo kauan sitten, et todellinen.
Jospa sinäkin olit aave, kun saavuit minun elämääni.

Ja jospa sinä lähdit vain takaisin kotiin. Pois maailmasta.
Sinne, joka on oikea kotisi. Siellä, jossa on oikea nimesi.

Yksi asia, unohdit sanoa hyvästi. Minähän piirsin tauluun naisen, jonka silmät itkivät ja kirjoitin nimeksi "Jäähyvästi", silloin kun yhä olit minun luonani, mutta teit lähtöä.
Minä huomasin sen.

Minä muistan kuinka sisälläni minä itkin jo silloin.
Tauluun muodostui nainen, joka sulki silmänsä
etteivät kyyneleet näkyisi.

Minä näin. Piirsin itseni ja tiesin mitä tulisi tapahtumaan.

Se oli ja on yhä kauheaa.



Päivä. Jona me kuolimme.
Linnut lensivät, niitä oli paljon.
Linnut, ja niiden varjot, siipien kärjet, äänet.
Tuuli ja valo.
Maailma kuhisi riemua.
Minulla oli kassissa lääkkeesi.
Minä olin tuonut ne ja koko matkan ajan minä olin hiljaa
itkenyt.

Nyt
sinä jäät yksin.

Elämä sanoi.


Nyt


ja minä puristin pussia, jossa olivat tavarasi.

Niin. Minä sanoin. Niin se on.

Tänä päivänä minä menetän sinut.

Jollekin

jota en voi käsittää.

Se puisto, jossa valo kylpi.
Se polku, jossa äiti ja lapsi.
He kulkivat ajassa, eivät tienneet, että aika söi heitä
ja kohta olisi liian myöhäistä.

Se järvi, jossa valo kimmelsi.
Ja utuinen metsän raja, joka hukkui äärettömyyteen.
Se pieni käsi, joka oli tarttunut isompaan käteen, tiukasti.
He jättivät jäljen aikaan, mutta jälki pyyhkityi pois lailla unen.
Pian kukaan ei muistaisi heitä.
Kuinka he olivat eläneet ja varttuneet.

Ne varjot, jotka puistoon lankesivat.
Hiipivät kylmyyden tavoin.
Tavoittivat ajassa askeltajat.
Kiirivät heidän ylitseen.

Nyt
äiti on muisto
ja lapsi on muisto.
Lapsi kantoi äitinsä muistoa
kunnes katosi ajasta.
Katosivat kaikki heidän jälkensä.

Silti on niittyjä, jotka laulavat.
Polkuja joilla kuljetaan, joilla
kulkevat uudet ihmiset,
uudet matkaajat.

Silloin kun on syksy, minun sydämeni laulaa.
Minä rakastan tuulta.
Ja kuljen, auraan tietä minun jälkeeni tuleville.
Hekin rakastavat jotain.

Nyt se on muisto.
Äiti joka kyykistyy lapsen puoleen.
Korjaa myssyä.
Sipaisee hiljaa hiussuortuvaa.
Lapsi kikattaa.
Pian he ovat menneet.

Kun kysyn keitä he olivat
te vastaatte
ettette tiedä.

Kävin syvällä.
Olit siellä vieressäin.
Laskin hiljaa käteni omaasi.
Katsos kulta nyt on syksy
ja puut ovat niin kauniita,
eikö olekin lumoavaa istua tässä.

Tuolla ui lintu.
Se laskeutui kimmeltävään valoon.
Pintaa ei näy valolta.
Heinikossa, kahisee.
Vesi loiskuu kiville, joissa se kimaltelee.
Silitän sinun käden selkääsi hyvin hiljaa ja varovasti.

Hymyn takana on suru.
Siellä missä on valoa on varjoja.
En anna sinun tietää, kuinka kylmä minun on.
Sinä et tunnu huomaavan.
Säpsähdät, kun kosketan.

Niin
haluatko sinä nyt varmasti mennä.
Minä lasken sinut, jos minun on pakko.
Mutta tiedä, että mikään maailmassa
ei tule sattumaan minuun enemmän
enää koskaan.

Nouset lähteäksesi.
Hiljaa ja hämilläsi,
hivenen surullisena.

On aamu.

Tulen syvältä pois.

En näe sinua missään.

Ovi
kuulin sen käyvän.
Sitten

ei mitään.

Se alkaa heti...huuto...minussa...
Menee kauan ennen kuin tajuan että minä todella, minun olemukseni järkkyy...
hajoaa...särkyy...kaikki mikä koskee on tänään tässä ja nyt...eikä
mikään enää ikinä voisi minua satuttaa enempää..

Sitten tulee viha,
kasvaa kuin möykky minuun sisälleni.
Viha jäätyy.
Se jää.
Kalvaa.

Yksinäinen tehtävä. Sinun tavaroidesi käsittely, pakkaaminen.
Kestää liian kauan.

Mutta nyt se on tehty.

Kun itkin, eläin säikähtää. Kissa. Koko vartalo tärisee.
Heittäydyn sängylle ja menen sikiö asentoon.
Kaikista suurin pelkoni on se, ettei itkua saa lopetetuksi.
Se ääni, joka on minun omani, on niin lohduton.
Ja niin yksin.

Surussa...aika se kultaa muistot. Niin. Et todella ollut niin valtavan mahtava.
Minussa puhuu tarvitseva, sairas minä. Minussa puhuu ihminen, joka ei mitään
muuta maailmassa pelkää niin kuin yksin oloa.

Ei se todella ollut niin kaunista. Oli kyllä kauniita hetkiä.
Ei se ollut vain toisen tukemista ja rakastamista.
Et ollut niin hyvä, ei kukaan ihminen ole.
Mielikuvani muuttavat sinua.

Näen äkkiä häijyn puolesi. Muistan sen. Sekin. En minä ole mikään kaiken kestävä.
Se, että ensimmäiset hetket yhteiseksi muuttuneessa kodissa olivat järkyttäviä,
ovat osa totuutta. Se kaikki tuli siinä hetkessä ilmi.
Sinun raivosi. Olin järkyttynyt. Shokissa. En kyennyt liikkumaan.
Sait raivokohtauksen. Ensin oli suudelmia. Sitten.
Tavarat oli saatu minun kattoni alle.
Minä en tullut ajatelleksi että olisin tyhmä. Rakastunut kyllä.

Ensimmäinen aamu aukeni yhteisessä kodissa yhteisen pöydän ääressä.
Olit juuri iskenyt minua nyrkillä päähän, syytä en muista.
Muistan vain, että me istuimme siinä.
Ja että yritin olla itkemättä, mutta kyyneleet tulivat.
Ikkunasta laskeutui valo.
Olimme saaneet kaikki melkein paikoilleen.
Olit väsynyt varmaan.
Minä olin ollut iloinen illalla. Olin hyppinyt sylissäsi.
Voi sitä iloa.
Ei enää yksin.

Mutta ei se niin mennyt.
Takerruin johonkin, jonka tiesin voivan olla vaaraksi minulle, enkä
jaksanut välittää.

Takerruin. Sinä sait sitten useamminkin kohtauksia.
Nyt kun ajattelen, olisin todella voinut kuolla.

Et ymmärtänyt. En ymmärtänyt. Sen olisi pitänyt loppua heti.

Tässä on tulos.

Olen jo kertonut kaiken.

Käyn sen mielessäni lävitse. Tuntuu että on tehtävä niin.

On vaarallista ajatella menneestä pelkkää hyvää, ihanaa.

En ikinä uskonut että minusta tulee kotiväkivallan uhri.
Mutta nyt kun ajattelen, se on hyvinkin ilmeistä, että joku
tajusi kuinka yksin olin ja että tuo joku osasi antaa kaikkea sitä,
mitä minuuteni kaipasi, yhteyttä, tukea, turvaa.
Hinta vain oli kova. Se oli liikaa.

Mutta enhän ollut todella ikinä oikein välittänyt itsestäni.
Miksi odottaisin toiselta kunnioitusta itseäni kohtaan.
En todella osannut enkä osaa pitää itseäni missään arvossa.

Nurinkurista on että sinä puhuit minulle siitä, että minun tulisi rakastaa itseäni.

Olit hajottanut sänkysi, koska se ei mahtunut minun kotiini.
Ja minulla oli parivuode.

Järkytyin tavaroistasi, kun sukulaiset tulivat hakemaan niitä.
Ne olivat yksinäisen miehen vaatimattomia pieniä tavaroita.


Kohtalokasta oli, että me emme kumpikaan olleet vahvoja.

Minä olin se rauhallinen. Se jolla oli enemmän kärsivällisyyttä.
Ja liikaakin. Sinä olit tuuliviiri. Levoton.
Voi kulta minkä sotkun me saimme aikaiseksi.
Ei ei se ole sitä.
Kaikki oli lopulta hyvin julmaa.
Kuten loppu tuloksesta voi päätellä.
Sinun elämäsi oli hyvin julmaa ja niin oli minunkin.

En oikein ikinä saanut tietää, mikä sinua vaivasi.
Mikä sinulla oli, mikä hätä.
Mihinkä minä olisin voinut vaikuttaa.
Olisinko.
Ikinä.

Moi Vastasin sulle päikkyyni, olen vastavierailulla. Elämässä on välivaiheita. Voimia

Kiitos vain.


Varmaan on vaikeaa ihmisten kirjoittaa tähän, kun vatvon yhä tätä surua.
On varmaan vaikea sanoa mitään.
Märehdinkö liikaa.
En.
Minull on vain niin hirveä siis olen niin kauhean tunteellinen.
Ja liian herkkä.
Sorrun surkutteluun ja itsesääliin, mutta ne myös auttavat joskus.

Mutta tulee aika jolloin tämän täytyy loppua, surun.

Täytyy löytyä iloa.

Täytyy elää.

Tlasin Hobby hallista tietokoneen ihan extempore.

En edes kysynyt neuvoa asiantuntiljoilta.

Hihii........


Kissa karkasi kaksi kertaa...saatiin kiinni

se on nyt jo aika iso ja nopea
painaa paljon

syötänköhän liikaa

Yhtenä Iltana, hector



Yhtenä iltana lausuttais' ei sanaakaan.
Yhtenä iltana ois lupa koskettaa vaan,
Koskettaa toista ja toinen ois tuntematon.
Vierasta koskettaa loimutessa auringon.

Yhtenä iltana kuunnella tuulia vaan.
Yhtenä iltana ääniä lapsuudestaan.
Kuunnella tähtien sinfoniaa taivaalla.
Delfiinialtaissa laulua ilman ja maan.

kertosäe:
Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois.
Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois.
Yhtenä iltana kuoleman pyörteestä pois...

Yhtenä iltana vannoisi rakkauttaan.
Yhtenä iltana maailma ois kohdallaan.
Yhtenä iltana aikuiset lapsia ois.
Laulaa ja leikkiä maailma vieläkin vois...

Yhtenä iltana ihmiset jäis tanssimaan.
Yhtenä iltana kauniita liikkeitä vaan...
Yhtenä iltana mentäisi ei nukkumaan.

kertosäe

Yhtenä iltana ei olis historiaa.
Yhtenä iltana alusta vois aloittaa.
Yhtenä iltana väisteltäis ei Jumalaa.
Yhtenä iltana ei paettais kuolemaa...


Yksi suuri suomalainen runoilija ja muusikko.

Kävin lukaisemassa. En edelleenkään pysty vastaamaan kovinkaan järkevästi. Suututko, jos käytän tuota viimeistä kirjoitustasi erään laulun pohjana? Vaikka Hektoria olisikin..

Statist, no en suutu.
Tuo viimeinen kirjoitushan on suoraan Hectorilta...
Kaunis biisi.

Teet siis lauluja...kivaa.

siis itsellesi varmaan.