Tunteiden rakentuminen psykoterapiassa

Tässä on kopio Juhani Mattilan kirjoituksesta
"Psykoanalyyttinen näkemys tunteista"
hänen nettisivuiltaan www.juhanimattila.com
Mitä mieltä olette? (näkemys on siis psykoanalyyttinen)

TUNTEIDEN RAKENTUMINEN PSYKOTERAPIASSA

Sanat integroivat ja parantavat mielen sisäistä kommunikaatiota persoonallisuuden eri osien välillä, ja sanoilla on hoidon aikana suuri merkitys sielun rakentumiselle ja itseymmärryksen lisääntymiselle sekä erityisesti itseen kohdistuvan empatian kehittymiselle. Tämän artikkelin otsikko voisikin olla Sanat sielun rakennuspuina. Verbalisointi ei tietenkään ole helppoa, koska affektit saattavat olla preverbaaliselta kehitysvaiheelta. Greenacre (26) pitää somaattisia tuntemuksia sanattomana kommunikaationa, ja ne edustavat tunteita, joita ei ole koskaan verbalisoitu.

Psykoterapiassa potilaan kanssa keskustellaan hänen tunteistaan ja pyritään auttamaan potilasta huomaamaan omia tunteitaan, differentioimaan ja verbalisoimaan niitä. Sanatonta piiloviestintää pyritään saamaan avoimemmaksi ja sanalliseksi, jolloin toisten ihmisten manipulointi ja provosointi vähenevät. Tällöin potilas joutuu tekemään psyykkistä työtä, kun hän opettelee uutta ja emotionaalisempaa kieltä.

Hoidossa pyritään tavoittamaan sielun sisimpiä tuntoja eikä tyydytä vain pintakuoreen. Monien tunteiden kokemiselle on kuitenkin suuria esteitä, ja näitä defenssejä on lukemattomia. Uudenlaiset tunnekokemukset eivät rakennu itsestään, koska suojautuminen tunteita vastaan estää tunteiden kasvamista. Terapiassa on tärkeää aktiivinen ote, jolla pyritään tarttumaan kaikkeen elämykselliseen. Myös mielihyvän tunteista keskustellaan eikä vain ongelmista ja mielipahan tunteista. Jotta tunneprosessi lähtisi liikkeelle, tarvitaan ainakin jossain vaiheessa tiivistä terapiaa, mikäli tavoitteena on affektiivinen muutos. Tällaiset hoidot eivät tietenkään sovi kaikille potilaille. Siksi tarvitaan myös terapioita, joissa potilas käy harvaan, luomaan turvallisuutta, estämään tunteiden lukkiutumista tai tukemaan lääkehoitoa.

Emotionaalisuuden välttämistapoja selvitellään aktiivisesti, koska muuten terapiassa käy niin, että sama vain toistuu. Tämä defensiivisyys voi ilmetä pinnallisena, latteana ja ulkokohtaisena puheena, joka liittyy vain ulkonaisiin tapahtumiin, asioihin tai vain oireisiin. Potilas voi välttää syvimpiä tuntojaan myös kovapintaisuudella tai aggressiivisuudella, tai hän puhuu tunteistaan siihen tyyliin, että hänkin ilahtuu tai hänkin harmistuu. Tällaisessa puheessa sanojen lopussa käytetty -kin pääte osoittaa, että tunteet eivät oikeastaan ole hänen omiaan, vaan hän olettaa terapeutin tai jonkun muun kokeneen kyseiset tunteet.

Mitä tunteita potilas ei pysty kokemaan ja käsittelemään eli mitkä tunteet eivät ole rakentuneita? Luettelo saattaa olla pitkä, ja joskus se käsittäisi lähes kaikki tunteet. Tavallisesti ei ole kyse vain jonkun tietyn tunteen puuttumisesta, vaan ongelma on laaja-alaisempi. Toisinaan vaikuttaa siltä kuin tunteissa olisi laajoja autistisia alueita, eikä potilaaseen saa läheisempää kontaktia. Hän ei koe omia tarpeitaan, ja hän toimii muiden toiveitten mukaisesti. Paniikit ja ruumiilliset oireet, vaikkapa suolistosairaus, ovat monien affektien tilalla. Oireet voivat pahentua tilanteissa, joissa muuten olisi ollut paineita jonkun tunteen syntymiseen.

Aluksi kokemukset ovat hahmottomia, kuten tyhjä tunne, merkityksetön olo, en tiedä kuka olen. Jos potilas ilmaisee epämääräisesti vaikkapa, että hänestä tuntuu tylsältä tai väsyttää, on terapeutin tehtävä jatkaa selvittelyä mahdollisimman pitkään eikä tyytyä johonkin lyhyeen, pinnalliseen ja yksipuoliseen vastaukseen. Toisinaan potilas voi jo hoidon alussa käyttää tunteisiin liittyviä sanoja kuten pelottaa, hävettää puhua, harmittaa, tuntuu pahalta, vaikka nämä tunteet tulevat intensiivisemmin ja yksilöidymmin koetuiksi vasta paljon myöhemmin.

Tunteet rakentuvat erilaisista somaattisista tuntemuksista. Alkuun tunteistaan vieraantunut potilas voi ihmetellä, mitä jännitys oikein on? Onko se hermostumista, kun huomaa juhlissa jonkun heiluttelevan istuessaan jalkaansa? Ensimmäinen alku jännityksen tunteen muodostumiselle voi olla se, kun potilas vaikkapa havaitsee pulssinsa välillä tihentyvän, vaikka senkin ehkä ensin vain sormella tunnustellen.

Pelkkä fyysinen kuristus kurkussa muuttuu vaikkapa pelon tunteeksi siitä, että joku tärkeä henkilö ei hyväksy. Iltaisin potilas voi tietoisesti kokea tarvitsevansa jotain. Mutta mitä? Alkuun mielteet saattavat liittyä vain ruokaan ja syömiseen tai alkoholiin. Sitten kehittyy kaipausta ja mielikuvia fyysisestä läheisyydestä, ja myöhemmin mielteitä psyykkisestä läheisyydestä ja monipuolisemmista ihmissuhteista. Fyysinen nälän tuntemus voi siis muuttua psyykkiseksi turvallisuuden näläksi.

Jokin puute voi herättää pettymystä vasta sitten, kun se ensin on koettu tyydyttäväksi. Yksinäisyyden tunne voi herätä vasta sen jälkeen, kun on koettu läheistä yhdessäoloa. Jännityksen kokee ehkä selvemmin vasta kun on ensin kokenut riittävästi rentoutumista. Käytännön hoitotyön perusteella näyttäisi siltä, että on suuremmaksi avuksi, jos käsitellään tunteita mahdollisimman monipuolisesti yhä uudestaan ja uudestaan eikä rajoituta johonkin, vaikkapa vain häpeän selvittelyyn.

Usein kuratiivisinta on tunteiden muodostuminen ja käsitteleminen terapiasuhteessa here and now. Tällöin ei mennä menneisyyteen eikä rajoituta vain tunnekokemusten muistelemiseen. Jotkut tutkijat korostavatkin, että koettu affekti on olemassa vain tässä ja nyt. Olisi hyvä, jos terapeutti tarvittaessa auttaisi selvittelemään näitä keskinäiseen vuorovaikutukseen liittyviä tunteita ja niihin kuuluvia fyysisiäkin tuntemuksia, jotka liittyvät esimerkiksi ahdistukseen, jännitykseen tai pelkoihin. Monesti puhuminen vaikeutuu, kun pelkoja pelätään ja häpeää hävetään.

Terapian aikana eikä ehkä sen loputtuakaan voida varmasti sanoa, missä järjestyksessä ja kuinka tunteet ilmaantuivat. Monien tunteiden rakentuminen tapahtuu hitaasti. Aluksi niiden kokeminen on epävakaista, ja tunteiden kokeminen säilyy vain terapian avulla. Positiivisista tunteista usein kaikkein hatarimmin rakentuvat turvallisuuden tunteet. Myös varhaisten riippuvaisuuden tunteiden kokeminen voi olla hyvin vaikeaa varsinkin, jos ei sellaista ole koskaan saanut kokea.

Terapiatyön tuloksena rakentuneet emotionaaliset kokemukset lievittävät oireita. Oireet saattavat helpottaa, jos on kokenut vaikkapa suuttumusta, masennusta, surua tai on nauranut ja kokenut iloa. Erään potilaan fyysinen vaiva hävisi vähäksi aikaa kokonaan, kun hän koki paniikkimaisen tunnetilan: Tuli kummallinen olo, tuskanhiki, pelkäsin tulevani hulluksi, hermojärjestelmä meni sekaisin, tuntui epätodelliselta. Somatisaatio vaihtui siis välillä paniikkihäiriöksi. Toisaalta taas paniikkipotilas reagoi konfliktitilanteessa herkästi fyysisin oirein.

Terapia pyrkii auttamaan projisoitujen tunteiden sisäistämisessä. Samalla selfin rajat selkeytyvät ja potilaalle alkaa rakentua oma sisäinen maailmansa. Tätä ennen hänellä ei ole ollut riittävästi sellaista sisäistä tilaa, jossa hän voisi pitää tunteensa ja prosessoida niitä.

Hoidon alkupuolella syntyvät uudet tunteet liittyvät usein kahdenkeskisiin eli dyadisiin suhteisiin. Triadiseen eli useampaan ihmiseen liittyvät tunteet ovat hoidon alussa hyvin vaikeasti kestettävissä ja aiheuttavat romahduksia, kun esimerkiksi oma ystävä meni toisen kanssa elokuviin, ja tuli ulkopuolisuuden tunne. Kyse ei tällöin ole niinkään triadisesta mustasukkaisuudesta kuin dyadisesta tunteesta, että on tullut hylätyksi.

Kun puhutaan tunteiden kehittymisestä terapian aikana, niin kehitys-sanaan saattaa liittyä sellainen merkitys, että jokin tunne on primitiivinen eikä niin suotava. Tällainen sivumerkitys asettaa tunteet eriarvoiseen asemaan, mikä saattaa rajoittaa potilaan emotionaalista kasvua. Kehitysajatukseen sisältyy helposti kannanotto siitä, minkälaisia tunteita potilaan pitäisi tuntea ollakseen kypsä aikuinen.


--------------------------------------------------------------------------------

Kirjoittaja
Juhani Mattila
LKT, psykoanalyytikko (IPA)

mutta tuosta olen eri mieltä, ettei kyseinen menetelmä sovi kaikille, vaan jotkut tarvitsevat vain harvoja lääkehoidolle myönteisen asenteen säilyttämiseen pyrkiviä tukea antavan terapian käyntejä.

PRKL, olen lukenut 20 vuoden ajan kaiken minkä analyysista käsiin olen saanut. Älystä se ei ollut kiinni, pääsin pyrkimättä useisiin yliopistoihin papereidenkin perusteella.

Kirjallisuus on auttanut, ollut hyödyllistä. Diagnoosini voisi olla MELKEIN mikä vain, psykiatrinkin mukaan! Virallisesti se on masennus, mutta hoidon saannissa painaa se kymmenen vuoden takainen "psykoottiseksi tulkittu" lyhyt jakso (vain suhteuttamiseen liittyväksi tulkittua lievää, nopeasti ohimenevää horjuvuutta neljän vuoden avioeroprosessin, yksinhuoltajuuden ja työuupumisen jälkeen, ei siis aistiharhoja tms, siis korkeintaan rajatilatasoista touhua), joka estää kaiken terapian.

Jo Freud aikoinaan analysoi psykoottisen Schreberinkin tapauksen, ja Benedettillä on lisää erittäin painavaa materiaalia. Mikä tässä on niin toivotonta muka? Ei mikään, priorisointia vain karuimmillaan.

Olen kateellinen niille, jotka saavat tai ovat saaneet tiivistä, edes kaksi kertaa viikossa terapiaa kelan tuelle kolme vuotta. Itse jouduin tyytymään kerran viikossa käynteihin. Ei minussa ole muuta vikaa kuin pitkäaikainen stressi ja pitkällisen hyväksikäytön ja psyykkisen väkivallan, mitätöinnin jäljet. Plus lapsuuden tunteita mitätöivä ilmapiiri ja sisaren suosiminen.

Opettelisin mielihyvin tunteiden kokemista ja tunnistamista Mattilan avulla. Menkää ihmeessä, kun se vielä on mahdollista. Kun psyykkinen väkivalta kestää liian kauan, tulee niitä suhteuttamisvääristymiä, jotka sitten vievät mahdollisuuden hoitoon ja kaikki ihmisoikeudet.

Sanotaanhan kirjoituksen alkupuolellakin, että erilaiset myös lähinnä tukea antavat terapiat ovat yhtä lailla tarpeellisia toisille, toisille taas psykoterapeuttinen ja analyyttisemi tunteiden rakentamiseen tähtäävä ote. Mut teksi käsittelee jälkimmäistä.

Itse olen taas juuri niitä jotka kaipaavat tuota tunteiden rakentamista! Tuo kirjoitelma pukee sanoiksi sen, mitä nyt itse tunnen tarvitsevani avukseni. Aikaisempi pitkä psykodynaaminen psykoterapia laittoi tunteiden rakentelun hyvin liikkeelle, viimevuotinen psykodraama taas toimi megaluokan buusterina tunnepuolen ravistelussa. Nyt odottelen kuinka kertaviikkoiset keskustelut sh:n kanssa voisi tukea tälläisiä tunneprosessejani parhaiten, vai helpottaako tukea antavat keskustelut oloani niin että jaksan sitten rakennella tunteitani ittekseni. Tai suurin toiveeni... että pääsisin ihan oikeeseen terapiaan vielä... tuskin toteutuu.

Valaiseva aloitus. Pitäisköhän antaa sille sh:lle, koska en osaa itse sanoa ääneen tuota mitä oikeastaan toivon terapialta.

Falco2 kirjoitti:... Nyt odottelen kuinka kertaviikkoiset keskustelut sh:n kanssa voisi tukea tälläisiä tunneprosessejani parhaiten, vai helpottaako tukea antavat keskustelut oloani niin että jaksan sitten rakennella tunteitani ittekseni. Tai suurin toiveeni... että pääsisin ihan oikeeseen terapiaan vielä... tuskin toteutuu.

Valaiseva aloitus. Pitäisköhän antaa sille sh:lle, koska en osaa itse sanoa ääneen tuota mitä oikeastaan toivon terapialta.

Varoituksen sana:

Vaadi oikeaa psykoterapiaa yksilöpsykoterapeutin pätevyyden omaavan psykoterapeutin antamana - älä tyydy halpoihin kopioihin.

Kai sinä tiedät, että lain mukaan julkisen sektorin velvollisuus on tarjota potilaille heidän tarvitsemansa hoito, eikä psykoterapia ole mikään poikkeus.

Valitettavasti julkisella sektorilla kuitenkin tahallisesti ja harkiten kusetetaan potilaita luulemaan, että ainoa keino psykoterapian saamiseksi on hakea KELA:n harkinnanvaraista psykoterapiatukea ja sen avulla ostaa terapia yksityissektorilta.

Mikset siis pyytäisi kirjallisesti kirjallista hoitosuunnitelmaa sekä vaatisi sellaista hoitoa johon sinulla on sekä tarvetta että oikeus - eli oikeaa psykoterapiaa hoitajan antaman lumehoidon sijasta?

ja opettelu ja tunnistaminen vaatii sen psykoanalyytikon koulutuksen siltä terapeutilta, ja varmaan tosiaan jossain vaiheessa tiivistäkin terapiaa. Tuskinpa psyk.sh:lla ihan psykoanalyytikon koulutusta ja sen mukanaan tuomaa osaamista tuommoiseen työskentelyyn sentään on. Toimisi varmaan siinä tapauksessa analyytikkona yksityisvastaanotolla huomattavasti paremmalla tulotasolla. Ilman koulutusta tuommoinen työskemtely olisi puoskarointia ja manipulointia, Falco. Vailla teoreettista pohjaa.

Vie vain Falco artikkeli sille sh:lle. Uskonpa, että siinä mainitut erilaiset affektiteoriat ja muut teoreettiset suuntaukset, objektisuhdeteoria yhtenä, voivat saada hänen pienen päänsä pyörälle ja aiheuttaa hänelle lievää närästystä. Sittenpähän näät.

Kannattaa minusta suhtautua tunteiden käsittelyyn erittäin kriittisesti, jos se terapeutti on joku sh. Silloin varmaan tosiaan voidaan alkaa puhua vaikkapa kielletyistä, ei suotavista tunteista ja sallituista, hyvistä, kehittyneistä tunteista. Ja muuta yhtä mukavaa.

Meillä pitäisi ainakin teoriassa olla sananvapaus. Eikö vielä tärkeämpää ole tuntemisen ja ajattelun vapaus? Nuo kaksi viimeksi mainittua ollaan meiltä mt-potilasparoilta ottamassa pois. Yhtäkkiä onkin kiellettyjä tunteita ja kiellettyjä ajatuksia. Ai niin, tietty, toisille sallittu käyttäytyminenkin on mt-potilaalla kiellettyä ja merkki sairauden pahenemisesta.

Kyltsi, Minätäällä, tiedän tiedän. Kiitti silti tästä ravistelusta... tuntuu silti hyvältä kun puolustatte tarpeitani.

Tällä hetkellä vaan haluan itsekin ensin katsoa miltä nuo sh-keskustelut tuntuvat ja sitten vasta lähteä kyselemään lisää. Vastaanotto on ollut hyvää, ja heti ekalla tapaamisella se sh kyllä oma-aloitteisesti täsmensi, että hänellä sitten ei ole teraputtikoulutusta eikä hän siis sikäli ole varsinaisesti terapeutti. En siis koe, että toistaiseksi mua olisi yritetty kusettaa, päinvastoin. Mun täytyy myös vähän aikaa miettiä, jaksaisinko nyt edes ihan oikeeta terapiaa - varsinkaan jos se jäisi kertaviikkoiseksi (tiiviimpi on mulle kevyempää). Ehkä tässä vaan ylläpidän toiveajattelua siitä, että saamani apu jo auttaisi, koska en tiedä kestänkö enää sitä että että avunpyyntöihini vastataan ylimielisyydellä ja vähättelyllä. Kukkaroni ei oikein kestäisi yksityistä terapiaa nyt, ja jotenkin en ehkä uskalla myöntää tarvitsevani oikeaa terapiaa koska en tiedä saanko sitä julkiselta puolelta ja sitten... jäisin yksin tai joutuisin käyttämään liikaa perheen rahoja.

Toisaalta myös elättelen toivoa, että kun tässä muutaman kerran ensin tapaisi, niin olisi sitten parempi maaperä kysellä sitä oikeeta, toivottavasti jopa tiiviimpää terapiaa. Pelkään olevani liian aggressiivinen jos heti vaadin lisää, jolloin he voivat kovin helposti sanoa että miksi et nyt ota tätä apua vastaan ja torjut sen... Toisaalta olen ollut kertakaikkiaan kiitollinen saamastani näinkin avuliaasta vastaanotosta. Aikaisemmin (toisella paikkakunnalla) kun minua on vain työnnetty romukoppaan (sen jälkeen kun olin Kelan tuet käyttänyt). Sitäpaitsi oikeasti tarvitsen ja haluan senkin avunrippeen mitä tästä ehkä voin saada, oli lakisääteinen oikeuteni mitä vaan. Se ei mua auta, tällä hetkellä en tosiasiassa kuitenkaan jaksa kirjallista taistelua, ehkä sitten myöhemmin jos voimani vähän elpyisivät.

Falco2 kirjoitti:... Tällä hetkellä vaan haluan itsekin ensin katsoa miltä nuo sh-keskustelut tuntuvat ja sitten vasta lähteä kyselemään lisää...

OK, ymmärrän.

Olen kuitenkin edelleen huolissani siitä, että näytät olevan kovin arka kertomaan tarpeesi ja vielä arempi vaatimaan itsellesi toimivaa hoitoa.

Omat kokemukseni sairaanhoitajista ynnä sosiaalityöntekijästä (sekä toimintaterapeutista jolla oli/on KAT-psykoterapeutin pätevyys) ovat niin huonoja, etten toivo samanlaisia kenellekään.

Kyllästynyt, kerroin viimeksi psyk. polin esh:lleni kunnan velvollisuudesta järjestää psykoterapia, eikä hän ollut kuullutkaan moisesta. Hän ei uskonut että se on mahdollista kuin ehkä pienissä kunnissa. Hän ei muutenkaan uskonut siihen, koska eihän kunnalla ole edes tarpeeksi päteviä psykoterapeutteja. Ei kaikille riitä omaa terapeuttia. Mainitsin "nettipalstan naisen" joka on saanut kunnalta psykoterapiaa. Hoitaja sanoi vaan ettei tiedä eikä usko sen olevan mahdollista.

Niinpä minun hoitoni siis loppuu vuoden lopussa jonkun helvetin uudistuksen myötä, ja ehkä pääsen ensi vuonna uudelle hoitajalle, tai sitten ryhmään, tai sitten mietitään loppuuko hoitoni polilla kokonaan. Minua ei kiinnosta kukaan uusi hoitaja. Kun pyrkivät kuitenkin siihen, että polilla saisi käydä enintään 20 kertaa. En kai minä nyt enää muutaman vuoden jälkeen alusta aloita ihmisen kanssa jota en saa tavata kuin max. 20 kertaa?!

Tummanvihree kirjoitti:Kyllästynyt, kerroin viimeksi psyk. polin esh:lleni kunnan velvollisuudesta järjestää psykoterapia, eikä hän ollut kuullutkaan moisesta. Hän ei uskonut että se on mahdollista kuin ehkä pienissä kunnissa. Hän ei muutenkaan uskonut siihen, koska eihän kunnalla ole edes tarpeeksi päteviä psykoterapeutteja. Ei kaikille riitä omaa terapeuttia. Mainitsin "nettipalstan naisen" joka on saanut kunnalta psykoterapiaa. Hoitaja sanoi vaan ettei tiedä eikä usko sen olevan mahdollista.

Niinpä minun hoitoni siis loppuu vuoden lopussa jonkun helvetin uudistuksen myötä, ja ehkä pääsen ensi vuonna uudelle hoitajalle, tai sitten ryhmään, tai sitten mietitään loppuuko hoitoni polilla kokonaan. Minua ei kiinnosta kukaan uusi hoitaja. Kun pyrkivät kuitenkin siihen, että polilla saisi käydä enintään 20 kertaa. En kai minä nyt enää muutaman vuoden jälkeen alusta aloita ihmisen kanssa jota en saa tavata kuin max. 20 kertaa?!

Sähköpostiosoite: annokiplik@hotmail.com

Tummanvihree,

Sairaanhoitajasi on joko ammattitaidoton tai tekeytyy tahallaan tietämättömäksi.
Ei ole merkitystä sillä mitä hän tietää tai luulee, oikeus hoitoon on kirjattu lakiin.

Voit antaa sairaanhoitajalle sähköpostiosoitteeni niin voin hänellekin kertoa että lain mukaan asuinkunnan (käytännössä sairaanhoitopiiri) on tarjottava jokaiselle potilaalle hänen tarvitsemansa hoito - eikä psykoterapia ole mikään poikkeus.

Jos kunta ei omin voimin pysty lakisääteisiä velvoitteitaan täyttämään, sen pitää ostaa tarvittavat palvelut yksityissektorilta (niin kuin minulle ostetaan).
Edes kunnan rahapula ei lain mukaan ole pätevä syy jättää hoito järjestämättä.

Ts. joko hoitajasi on täysi tollo tai sitten hän tahallaan syöttää sinulle vääriä tietoja psykiatrisesta hoidosta.

http://www.terve.com/suomalt/potoik/htak

"... Jos oma asuinkunta tai kuntayhtymä ei pysty tuottamaan hoitoa, on niiden hankittava se ostopalveluna muualta. Tästä ei saa aiheutua potilaalle lisäkuluja..."

Toistan vielä, ettei laissa lue missään kohdassa, että psykoterapia olisi sellainen hoitomuoto jota asuinkunnan tai kuntayhtymän ei sitä hoidokseen tarvitsevalle potilaalle tarvitse järjestää.

Kiitos Kyllästynyt! Minulla on seuraava käynti 2 viikon kuluttua, aion ottaa asian uudelleen puheeksi. Sanoin viimeksi että rahanpuute tai "resurssipula" (mikä ällö typerä sana...) ei ole syy olla järjestämättä hoitoa, hän vastasi että ei niin, mutta valitettavan usein niin vaan tehdään.

Ei minun hoitajani tollo ole mutta kuten muutkin hoitajat kyseisellä polilla, ehkä vaan väsynyt siihen kun uusia potilaita tulee ovista ja ikkunoista mutta kaikkea vaan karsitaan. Kuulemma moni hoitsu on tolta polilta lähtenyt tilanteen sietämättömyyden takia. Nytkin tämän uudistuksen myötä monen hoito loppuu kuin seinään ja osa lopettaa siksi koska ei kestä uudistusta - ja tämähän on varmasti ollut johtavien ihmisten tavoitekin... jopa hoitajani mielestä. Surkeaa on nykymaailman meno!

Tummanvihree kirjoitti:Kiitos Kyllästynyt! Minulla on seuraava käynti 2 viikon kuluttua, aion ottaa asian uudelleen puheeksi. Sanoin viimeksi että rahanpuute tai "resurssipula" (mikä ällö typerä sana...) ei ole syy olla järjestämättä hoitoa, hän vastasi että ei niin, mutta valitettavan usein niin vaan tehdään...

Ei se ettei muuallakaan lakia noudateta ole mikään pätevä tai hyväksyttävä selitys.

Surkeaa on erityisesti se, että niin moni potilas uskoo siihen kusetukseen jota julkisen sektorin hoitopaikat harjoittavat - ja vain aniharva jaksaa tai uskaltaa vaatia sellaista hoitoa johon lain mukaan on oikeutettu.

Koita jaksaa vaatia, ei kannata olla liian kiltti.

Tuossa Mattilan tunneartikkelissa kerrottiin, että yksi vaikeimmin rakennettavissa ja koettavissa oleva tunne on turvallisuudentunne. Niinpä. Nyt olen kuitenkin ihan onnellinen, että terapeutti lupasi asiaa kysyttyäni jatkaa minun kanssani myös joulun jälkeen ja kirjoittaa kelalle tarvittavan lausunnon hakemuksen tueksi. Tuo lisää huomattavasti turvallisuudentunnettani!

Ihanaa, ettei kuulema ole näköpiirissä mitään asiaa, joka estäisi hänen luonaan käyntien jatkumisen! Ja joululomankin lupasi pitää vain lyhyen. No, tuo oli vitsi. Pitäähän hänen lomansa saada pitää sen pituisena kuin tarvitsee ja haluaa.

Mä tein sen, aloitin pyytämisen. Hyvä minä ja kiitos kaverit kannusteesta, vaikka tiukkaa se taas teki. Ensimmäinen saavutus kuitenkin, että saan ainakin käydä sh:n luona 2xviikossa. Lupasi oikeesta terapiastakin kysellä hoitopalavereissa ja kiirehti psykiatrin (jolla näistä asioista jotain vaikutusmahdollisuutta on) aikaa, mutta tietysti arveli ettei sen "parempaa" terapiaa ole oikein välttämättä saatavilla.

Mut osasin, kiitos tuon artikkelin ja nettikeskustelujen ja aikaisemman psykoterapiaprosessin antaman vahvuuden, jokseenkin kertoa mitä omasta mielestäni nyt tarvitsen ja miksi mun pitäisi sitä hoitoa joka tapauksessa saada. Ja hyvältä tuntui sekin, ettei sh ainakaan kieltänyt tarpeitani, vaikka nähtäväksi jää miten tää oikeeseen terapiaan pääseminen sitten edistyisi.