Luottaminen, Turvallisuus.

Paljon on tapahtunut terapiassa terapia- ja tukaritauon aikana ja jälkeen. Kummallisimpia asioita, joista olen iloinen ja myöskin hämillään ja hieman peloissanikin, ovat se, että jollakin tavalla tunteet ovat tulleet mukaan terapiatapaamisiin, suru ja hieman nyt myös ärtymys (viha).

Luultavasti luotan nyt terapeuttiin niin paljon, että uskallan antaa tunteiden tulla. No,lähes vuoden hän kaipailikin "tunnetason" kokemusta terapiaani. Nyt, se on aivan ihmeellistä kun tuntuu: pulssi hakkaa yms, koen fyysisesti kehossani niitä tunteita, joka on minulle aivan uutta.

Siirtyvätköhän nämä kokemukset koskemaan koko elämää, siis: tuntuuko asioiden tunteminen aina tuollaiselta niistä ihmisistä, jotka elävät tunnetasolla (kosketuksissa omiin tunteisiin ja kehoonsa) koko ajan? Onko elämä niin paljon vahvempaa kokemuksellisesti, ja hetket, tavallinen arkielämäkin, ihmeellisiä. Vai johtuuko tämä vain siitä, että luotan terapeuttiin ja se suhde on niin erityislaatuinen.

Jos niin on, kuinka terapian päättymisen voi kestää? Mikä sen voi korvata "oikeassa" elämässä? Jollakin tavalla suren jo nyt sen loppumista, vaikka 2.vuosi alkoi aivan äsken. Juu ja terapiaan liittyivät mukaan tässä vaiheessa myös sen tajuaminen, että turvallisuus on vain hetkittäistä ja "ostettua" , ja tästä johtuvina tunteina mm. helpotus, nolous, epävarmuus, turvattomuus ja hylätyksi tuleminen koettuna silleen hyvin "lapsellisella" tasolla.

onnellisen ja turvallisen tuntuinen olo, kun terapeutti lupasi jatkaa joulun jälkeenkin. Sitten kumminkin kotona aloin muistella, että sanoi nyt alkaneensa tarkoituksella pitää pidempiä lomia, kun tiiviimmät terapiat loppuivat. Siitä tulikin sitten huolen aihe, ja tosi lapsellinen huoli:

Jos terapeutti pitää pitkiä lomia, ja osan lomasta mahdollisesti ilman vaimoa ja perhettä jossain yksin, niin VOIHAN hän vaikka ihastua siellä johonkin uuteen ihmiseen, eikä sitten uuden ihastumisen ja suhteen takia halua enää iltaisin jatkaa normaalin työpäivän päälle terapiaani. Heti alkoi huolettaa taas. Turvallisuudentunne oli tiessään.

On tämä kyllä niin...

Itse olen kyllä pidemmän aikaa jo terapiassa kokenut ja pukenut sanoiksi tunteita. No, myönteisiä tunteita taitaa olla vaikeampi ilmaista kuin kielteisiä. Ne nolottavat, mutta kyllä terapeutti itsekin varmaan aika pidättyväisenä ihmisenä osaa nekin nähdä, uskoisin.

Minulla voi kyllä olla vähän kaksisuuntaisuudenkin vikaa, vaikkei diagnoosia olekaan. Semmoisia tunteiden ristiaallokkoja ole nyt kesän ja tauon aikana käynyt läpi. Vaikka on niihin kyllä ihmissuhteissa ollut ihan syitä niihin tunteisiin, etteivät varmaan mitään välittäjäaineista johtuvaa yksinomaan sentään ole. Jos niistä nyt mikään pohjimmiltaan johtuu.

Minun tunteeni olivat tukahdutettuina todella kauan. En vieläkään mielellään paljasta niitä kenellekään, vaikka ne sitten tekevätkin tuhojaan yksinäisyydessä, kun eivät tule jaetuiksi. Uskon, että syy masennuksen pitkittymiseen on juuri tunteissa. Ne tulevat vieläkin voimalla ja kaatavat nurin. Joskus tuntuu, että en jaksa niitä. Ne eivät oikeastaan välttämättä tule terapiatilanteissa, vaan aivan muualla. Minusta on hienoa, että uskallat luottaa niin paljon, että tunteet tulevat nimenomaan terapiassa muistahengittää.

Oikeastaan kun mietin pitkää terapiaani psykon kanssa, ihmettelen sitä, miten hillitty olin aina. Tunteitakin heräsi, mutta aina terapiatilanteen ulkopuolella. Sittemmin kun aloitin esh:n kanssa, itkin alkuun melkein joka kerta. En osaa sanoa, mistä se johtui. Oliko siinä kyse henkilökemioiden sopivuudesta vai vain siitä, että ajankohta oli sopiva? Täytyy kyllä sanoa sekin, että lääkitys on pitänyt paniikinomaiset tunteet hallinnassa.

Luulen, että jos saa tarpeeksi turvaa ja välittämistä ja tulee nähdyksi, tunteet saavat tulla myös arkeen. Joillakin vain menee siihen todella kauan aikaa. Joskus pohjamudissa olen ajatellut, että ehkä sitten seuraavassa elämässä…

Muistahengittää, kivan kun osuit palstalle. Kirjoitustyylissäsi on minusta jotain niin rehellisen tuntuista, että väkisinkin sympatia herää. Ainakin minulla.

Noista tunnekokemuksista. Oman käsitykseni mukaan psykoterapian on ainakin tarkoitus tarjota ympäristö pois painettujen tai kadotettujen tunteiden käsittelylle. Siis sellaisille, joita aikaisemmin ei syystä tai toisesta ole ollut mahdollista kohdata. Tilapäisesti tässä kai väistämättä tulee voimakkaitakin tunnekokemuksia, mutta samalla voi kasvaa tunnetasolla aikuisemmaksi ja tilalle tulee vähitellen jotain muuta. Ainakin jos terapia pelaa.

Mulla pitkässä terapiassa luottamusta syntyi kerroksittain. Mutta jotain aitoa tapahtui vasta viidentenä vuonna, niin hidasta se oli mulle. Se muutti minua ihmisenä eheämpään suuntaan.

terapeutista. Jos en hänellä käy yksityispuolella, minut varmaan passitetaan julkisen puolen kontrolliin, lääkitään ennaltaehkäisevästi neurolepteilla lopun ikäni, tehdään kivoja kotikäyntejä ja tarkistetaan tiskirättien hygienia, otetaan murrosikäinen riskiryhmäsyyniin ja leimataan hänetkin...

En kyllä haluaisikaan lopettaa terapeutilla, jos rahat vain riittää. Joskus hän on niin liikuttavan vilpittömän nuoren pojan näköinen, ja monesti tuntuu hyvältä se isällinen neuvominenkin...

Kiitos Vilsu kauniista sanoistasi.

Mulla tää terapia on nyt vaikeassa vaiheessa, terap. sanoi viimeksi että "olet olennaisten kysymysten äärellä". Juu, ja se sattuu.

En tiedä, oon ihan poikki. Elämä noin käytännön tasollakin sekaisin, sit pitäis löytää vielä voimia näiden terapia-asioiden käsittelyyn. Mieleen hiipii ajatus, et jos ei ois lapsia, niin haluisin lopettaa tämän. Mutta en VOI jättää pieniäni yksin tähän maailmaan, mun tarttee suojella heitä, olla heidän tukenaan. Mut millä voimilla ???

Itkettää, väsyttää.

Tulee oma terapiani mieleen silloin, kun olin ns. "olennaisimpien kysymysten äärellä". Tavallaan sitä toivoisi, että pääsisit helpommalla. Kipupisteitä vaan ei voi oikeen kiertääkään, paitsi palaamalla vanhaan.