Ruustinnan runoiluja

Kai se on minunkin päiväkirja aloitettava, että pysyn ajan tasalla olotilojeni kanssa. Lääkärikin käski pitämään yllä fatiikkipäiväkirjaa, että löytyisi oikea hoito (jos löytyy ikinä).

Tänään on siis tiistai, ensimmäinen syyskuuta, 2009. En ole töissä. Miksi olisinkaan kun vatsa ja mieli ovat tässä kunnossa.
En taida mennä huomennakaan, tai ehkä illaksi, riippuen pysyykö ruoka sisällä.
Taidan stressata liikaa.

Olotila, fyysinen:

Vatsaan sattuu, lihakset ovat jännittyneet. Tuntuu ettei voi vetää syvään henkeä. Käsivarsien lihakset ovat heikot ja särkevät.

Olotila, psyykkinen:

Oksentamisen pelkoa, salmonellan pelkoa, paniikin pelkoa. Pelko etten pysty tänään syömään päivällistä ja mitä sulhanen siihen sanoo (vaikka ei varmasti sanoisi yhtään mitään),
pelko etten pysty menemään töihin koko viikkona ja tuleeko sitten potkut, ja mitä sulhanen sanoo ja äiti ja isi ja työkaverit ja koko helkkarin maailma.
Maailma kun pyörii minun ympärilläni, eikö?

Laitoin sentään pyykkiä pyörimään ja tiskasin. Pyyhkeet ovat kohta valmiit ripustettaviksi kuivumaan. Tekee mieli tupakkaa. Sulhanen tulee kotiin puolen tunnin päästä ja täytyy laittaa päivällinen. Voisipa edes ottaa oluen tai lasin punkkua, mutta näiden lihasrelaksanttien kanssa pitää olla varovainen. Kuulemma vaarallisia sivuvaikutuksia alkoholin kanssa.

Ajattelin tänään kirjan kirjoittamista, mutta tuntuu, että kaikki hyvät ideat on jo käytetty. Eniten viehättää sellainen Populaarimusiikkia Vittulajänkältä-tyyppinen fiktiivinen elämäkerta, mutta kun sekin on jo tosiaan tehty ja hyvin tehtykin.
Ehkä kirjoitan avaruusseikkailun pohtien eettisiä ja moraalisia arvoja. Pah, as if I could.

Välillä inhoan itseäni. Eilen olin surkea luuseri, tänään vain surkea. Mitähän huomenna?

Tänään menen lääkäriin hakemaan sen pienen lappusen, joka todistaa henkilöstöjohtajalle etten ole lintsannut töistä, vaan olen ollut kipeänä. Saa nähdä uskooko rouva pomo edes. Sen verran kieroutunut tuntuu olevan tuo johtoporras. Ja milloinkas meidän yhtiössä olisi työntekijästä välitetty?

Olen ihan poikki tänä aamuna. Näin unta, jossa etsin kapteenia villiintyneellä jokilaivalla ex-poikaystäväni kera. Oli aika jännä uni, kun se paatti meni oikeasti tosi kovaa vauhtia ja bileet vaan jatkuivat. Jujuhan oli siinä, ettei kukaan ohjannut laivaa, vaan se vaan kohisi jokea alas itsekseen. Ihme että pysyi niinkin kauan liikkeessä törmäämättä mihinkään.

Niin siis, olen ihan poikki. Olo on kuin norsun tallomalla: väsyttää, etoo ja heikottaa. Mistä ihmeestä tällainen olo on tullut, varsinkin nyt kun olisi jo pakko aloittaa taas työt? Ja olen niin kyllästynyt vatsaongelmiini, etten pian enää jaksa ja sitten revin tuon lorisevan ja kurisevan massan irti ja tungen lääkärin postiluukusta kitkerien terveisten kera.
Vatsani ei ole tervettä päivää nähnytkään sitten joulun 2007 noroviruksen jälkeen. Se jäi jotenkin päälle, tai sitten rajuudessaan jotenkin heikensi suolistoani. Kuka tietää - lääkäri ei ainakaan!

Kai sitä täytyy illaksi ryömiä töihin. Pelkkä ajatuskin puistattaa. Omasta rauhasta ei ole enää tietoakaan, nyt kun kuulemma kymmenisen uutta tyyppiä on aloittanut meidän tiimissä. Inhoan istua ihmisten välissä. En kuule mitään puhelimessa, enkä voi lukea suomalaisia nettilehtiä kun joku ulkomaalainen on heti tunkemassa nokkaansa ruudulleni ja yrittämässä lukea suomenkieltä. Kaikkihan me siellä ollaan ulkomaalaisia toisillemme, mutta uteliaisuudelle joku raja, hitto soikoon. J on ehdottomasti pahin. Miksi, MIKSI hän ei voi oppia, että EN ymmärrä vironkieltä??? Enkä myöskään tunne Suomen karttaa läpikotaisin ja osaa neuvoa parasta reittiä Vilnasta Jyväskylään. En jaksa sitä tyyppiä enää, en kerta kaikkiaan jaksa. Pahinta on tietysti se, että tyyppi on niin hyväsydäminen eikä tarkoita pahaa. On vaan niin ärsyttävää ettei se jätä ketään rauhaan, ennen kuin tilanteesta pakenee itse.

Huh! Johan oli vuodatusta. En ymmärrä sitä, miten joillakin ihmisillä on niin loistava "toistensietokyky", että he pystyvät istumaan saman henkilön vieressä viikosta toiseen, oli henkilö miten ärsyttävä, inhottava, kovaääninen tai haiseva hyvänsä. Itse en vaan pysty. Yleensä pidän vieruskaveristani ensimmäisen kuukauden ajan, seuraavan kuukauden ajan alkaa tulla lieviä ketutuksen merkkejä ja kolmantena kuukautena olen jo lähes murhanhimoinen ja saan kylmiä väreitä koko tyypin näkemisestä. Miksi näin?
Eikö minulla ole muuta kuin itsekkyyttä?

Jaahas, tänään on tullut verbaalisesti turpiin täällä varatukarilla. Yritän olla ottamatta asiaa liian vakavasti, vaikka myönnettävä on, etten ole aina se suosituin tyyppi. En vain tule toimeen tietynlaisten ihmisten kanssa. Yleensä kyllä tulen toimeen lähes kaikkien kanssa - ainakin sen kuukauden tai pari.

Niskasärky on tänään kova. Taisin nukkua pahassa asennossa. Toisaalta särkyä on niin usein, että alan jo tottua siihen. Mutta kyllä se vieläkin tunahtaa ettei minusta sitten tullutkaan ammattipianistia.

Loppujen lopuksi minustahan ei tullut YHTÄÄN MITÄÄN paitsi vähäinen puhelinmarkkinoija, joka vihaa duuniaan eikä uskalla tavata ketään työn ulkopuolella. En sentään ole yksin, kun asun sulhaseni kanssa. On se vaan ihana mies, ehkä vähän tylsä joskus mutta parempaa en löytäisi vaikka kaivaisin maailman nurin.

Ei jumankavita mikä päivä.

Työpäivän kolme ensimmäistä tuntia vietin "assessment centre":ssä (miten hitossa tuon suomentaisi?), ja se meni yllättävän hyvin. Ongelmat alkoivatkin sitten heti tauon jälkeen. Tietokanta kaatui kahdesti, ja se oli tietysti minun vikani. Joku oli hukannut salasanansa -> minun vikani. Joku oli koodannut myyntiraporttinsa väärin -> taas kerran minun vikani. Varsinkin kun tehtäväni EI ole tietokantojen korjaaminen, koska en omaa minkäänlaista tietokonealan koulutusta, olen vain tavallinen admin.

Onneksi vain yksi tiiminjäsen (johtava) oli syyttämässä, muu tiimi seisoi tukenani sentään. Mistä ihmeestä näitä tyyppejä oikein sikiää? Koska hän ei osaa käyttää tätä toista tietokantaa, on kaikki mitä sen kanssa tapahtuu minun vikani, koska olen se administraattori. Miten ihmeessä olisin voinut tietää etukäteen että joku aikoo vahingossa koodata väärin? Kristallipalloa tarvitsisin, tai kortteja ainakin.

Toivoisin, että voisin vetää ihan hirveät turvat tänään ja lintsata huomisen. En kuitenkaan voi, koska meidän tiiminjohtaja on lomalla ja olen vastuussa tiimin toisesta puolikkaasta, eli niistä jotka käyttävät tätä tiettyä tietokantaa. Saa nähdä millaista härdelliä huominen tulee olemaan.

Muista fiiliksistäni en edes jaksa kirjoittaa, koska olen henkisesti aika piipussa. Voi kun voisi vain nukkua ja nukkua ja nukkua eikä enää ikinä mennä siihen kämäiseen toimistoon. Vihaan sitä paikkaa!!!

Tänään on ollut tosi hyvä päivä. Nukuin puoli yhteentoista ja sen jälkeen makailin vielä tunnin verran haaveillen kaikenlaista. Aamupalan jälkeen tuli yksi suomalainen ystävä tuomaan salaatteja, jotka eivät mahtuneet hänen jääkaappiinsa ja me vietiin ne sitten illalla hänen bileisiinsä. Hyvät oli bileet, oli sellainen epävirallinen häävastaanotto. Ihanaa kun ihmiset menevät naimisiin!

Iltapäivällä kävin jopa shoppailemassa ja löysin kauniin teepakkauksen häälahjaksi. Värjäsin myös hiukset kun edellisen värjäyksen jäljiltä harmaat pilkottivat vähän liikaa. Nyt tukka on punertavan violetti, aika kiva.

Shoppailun jälkeen tuli se tyypillinen emetofobiaan liittyvä paniikkikohtaus (mitä jos saan oksennustaudin bileissä???) mutta pakotin itseni syömään vähän kalaa ja perunaa, ja koska ripulia ei tullut, uskalsin lähteä bileisiin. Maha kyllä tuntui kummalta mutta nyt se on ihan kunnossa. Eli pelkoa vaan.

Mies ei tahdo uskoa parantumiseeni, kun eihän hän ole tällaista ennen vielä nähnyt eikä tiedä miten suhtautua. Yritän vakuuttaa, että vaikka huonoja päiviä vielä tulee, ne ovat kaikki yksi askel lähempänä parantumista. Mitä enemmän tunteita tulee, sitä onnellisempi olen. Jopa viha ja suru otetaan vastaan. Kuitenkin lukitsin niitä niin kauan, että nyt on korkea aika saada ne ulos.

Kuitenkin olen ollut vähän sekaisin viime aikoina, ja syynä on työkaverini. Ymmärrän rakastavani kahta miestä: sulhastani ja tätä mainittua työkaveria. Rakkaus on kuitenkin erilaista heitä kohtaan. Sulhastani rakastan syvimmällä olemuksellani niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla, vaikka kaikki seksiin liittyvä on aina ollut minulle vaikeaa. Työkaveriani rakastan osittain platonisesti, osittain fyysisesti. Tarkoitan, että sydämeni hypähtää kun näen hänen kasvonsa - niistä paistavan avoimen epätoivon, joka tulee pintaan vain sekunniksi pariksi päivän aikana - mutten koskaan voisi tuntea häntä kohtaan mitään seksuaalista. Rakkauteni on siis hyvin "lapsellista", eli haluaisin vain pitää häntä kädestä ja ehkä kerran pussata. Mutta en ole pettäjätyyppiä, joten se siitä. Sulhaseni on kuitenkin se, joka pitää minut onnellisena, ja jos rehellisiä ollaan, myös hengissä. Ilman häntä eläisin luultavasti kadulla.
Platoninen rakkaus työkaveriini pitää minut onnellisena ja jokseenkin terveenä töissä - rakkaus sulhaseeni pitää minut turvassa ja onnellisena kotielämässä.

Joku voisi sanoa, että on väärin rakastaa kahta miestä näin. Mielestäni se ei ole väärin. Rakkauteni ei ole millään tavalla jakautunut, koska olen persoonana niin moniulotteinen (tämä EI ole itsekehua!), että yksi osa persoonaani rakastaa yhtä, toinen osa toista. Ehkä en ole vielä kokenut todellista ystävänrakkautta. Ehkä tämä on nyt sitä. Mielenkiintoinen juttu, ja sinällään ihana, koska tunne-elämäni on selvästi tulossa takaisin. Olin liian pitkään pelkkä zombi. Nyt on aika rakastaa ja nauttia elämästä.

Huomenna on varmasti vuorossa jälkiahdistus, joka aina tulee töiden/bileiden/muun sosiaalisen toiminnan jälkeen. Koitan aloittaa sunnuntaisiivouksen jo aikaisin aamulla, että keskittyisin muuhun.

Olen jo muutaman viikon ajan aavistellut, että vanha persoonallisuuteni on tulossa takaisin. Tämä näkyy kasvavana itsepäisyytenä ja alistumattomuutena. Viimeiset kaksi vuotta olen ollut tuulen riepoteltavissa, mennyt minne ihmiset minun halusivat menevän ja elänyt odotusten mukaan.

Ja nyt tuntuu siltä, etten enää suostu elämään muiden odotusten mukaan. Mieheni on tänään vihainen koska jäin töistä pois fatiikkikohtauksen takia. Tiedän että hän harmittelee menettämääni rahaa. Tällä kertaa kieltäydyin selittelemästä ja pyytelemästä anteeksi. Kun olo on tällainen, en aio istua kahdeksaa tuntia koneen ääressä melussa ja huonossa ilmassa, kävellen työmatkat vetelillä jaloilla. En yksinkertaisesti jaksa. Siispä jäin kotiin kuten monta kertaa ennenkin. Olen sairaana hyvin usein, joka toinen viikko jopa, ja tämä rahanmeno on meillä alituinen riidanaihe. Olen yrittänyt selittää, pyytää anteeksi, itkeä, olla looginen jne. Mikään ei tehoa. Nytpä siis lakkaan selittelemästä ja lepään kun siltä tuntuu. Enkä ala täälläkään selittelemmään. Jos minua pidetään lintsarina, niin sittenpä pidetään.

Haluan myös vaihtaa työpaikkaani. En välitä pätkääkään siitä, jos uusi duuni ei maksaisi yhtä hyvin. Mielenterveys on kuitenkin tärkeämpi asia kuin raha. Jos saisin elää edes yhden päivän ilman stressiä, turhautumista ja suoranaista raivontunnetta, olisin niin paljon onnellisempi.