pisama pölisee

En niin kovin hanakasti ole julkista päiväkirjaa kirjoitellut koskaan, mutta voisin nyt muutaman ajatuksen heittää. Olen nimittäin aika huonossa kunnossa. Masennukseni on syventynyt kesän perhekriisin ja nyt loppukesään ja tulevaan syksyyn jatkuvan stressaavan perhetilanteen takia. Lisänä ovat työttömyys, rahapula, masennus sairaudestani, lemmikin kuolema sun muuta.

Olen koittanut etsiä positiivisia puolia elämästäni. Olen juuri valmistunut maisteriksi monen vuoden sairaskierteen ja uurastuksen jälkeen. Mutta ei se tunnu miltään. Olen kai niin masentunut. En luota itseeni, tuntuu etten pärjää missään vaativassa työssä. Saan ehkä ensi viikolla alkavaa pätkätyötä, mutta pelkään etten hallitse sitä tietokonetta. Taustalla kummittelee muisto epäonnistuneesta työstä kaupassa. En muistanut mitä minun käskettiin tehdä, en ymmärtänyt ohjeita enkä jaksanut keskittyä. Muistini on heikko. Neuropsykologisten testien mukaan sairauteni on heikentänyt kykyäni painaa mieleen pikkuasioita, mutta onneksi kyky palautuu todennäköisesti.

Olen positiivisena asiana ruvennut kasvattamaan kuntoa. Olen alkanut liikkua kovemmalla sykkeellä. Olen pitänyt sykettä yllä, mutta en tiedä kuinka hyvin. Ajattelin ostaa ehkä sykemittarin. Ja tutustua kunnolla kunnonkohotuksen saloihin. Netistä varmaan löytää ohjeita. Olen tehnyt lenkkejä, joissa kävelen ja juoksen vaihdellen. Joka kerta juoksumatka pitenee.

Olen myös sisuuntunut taas terveellisempään elintapaan. Pyrin laihduttamaan, sillä indeksi on tällä hetkellä 27,5. Lievää ylipainoa siis. Jätin karkit pois ja korvaan herkut kasviksilla dippikastikkeella. Dippiä sentään syön, sitä en ole jättänyt pois. Ruoka-annoksia olen pienentänyt.

Kaikesta huolimatta mieliala vaihtelee lievästä keskivaikeaan masennukseen. Mielialahäiriöni on vahvasti masennuspainotteinen. Maniaa ei ole vuosiin ollut. Ei ihme että minua hoidettiin vuosia masennuspotilaana ja syötettiin vääriä lääkkeitä. Olen ollut pitkään siinä kiikun kaakun kuulunko sairaalaan. Siitähän silloin kyselin neuvoa Tukarillakin. Terapeuttini (psykiatri) väläytti sairaalahoidon mahdollisuutta itsetuhoisuuden takia. Tosin hän sanoi, etten ainakaan tällä hetkellä ole pakkohoidon tarpeessa, mutta että "kannattaa pitää mielessä, että joskus sairauksia hoidetaan sairaalassa". Hän kuulemma neuvottelee minun kanssa myös silloin, jos päätyy pakkohoitopäätökseen. Lohduttavaa, että saan sanoa sanani joka tapauksessa.

Minulla on kyllä ollut itsetuhoisia ajatuksia jo kaksitoista vuotta, ensimmäisen kunnon manian jälkeen. Että en usko niiden loppuvan ihan heti. Olenkin miettinyt, että aikoisikohan ne pitää minua seuraavat kymmenen vuotta sairaalassa

Moiks pisama! Kävin lukaisemassa!
tsemppiä kirjoittamiseen!!

Olipas kiva kun joku kävi täällä lukemassa

Moni asia on mennyt parempaan suuntaan viime kirjoittamisesta. Perhettämme rassannut stressaava tilanne oikeni ennen aikojaan ja saamme viettää nyt rauhallista elämää. Tilanne oli sellainen, että emme siihen oikein voineet itse vaikuttaa. Nyt kuitenkin se stressi on ohi.

Sain töitä. Osa-aikaista, iltaisin. Saan käydä siinä hyvin terapiassa päivisin, joten siinä mielessä kaikki on hyvin. Jännittää. Työt alkavat ei ensi viikolla mutta sitä seuraavalla. Ensi viikolla on jo koulutusta. Työ kestää marraskuuhun. Minulla on niin huono itsetunto että pelkään etten muista kaikkia yksityiskohtia.

Terapiassa käsittelimme tänään vaikeaa asiaa. Asia osoittautui niin vaikeaksi, että olisin halunnut kirjoittaa sen terapeutille. Hän on aiemmin suhtautunut nihkeästi kirjoittamiseen terapiaprosessissa, mutta nyt hän sanoi pitävänsä sen mielessä. Hän ei kuitenkaan halua minun lähettävän sähköpostia, sillä hän pelkää kaikenlaisten virusten tuhoavan sähköpostin yksityisyyden. Mieluummin sitten perinteistä postia kuulemma. Mielestäni sekin olisi hyvä vaihtoehto että antaisin hänelle joskus luettavaksi tekstin kun lähden ja hän lukisi sen ja seuraavalla kerralla kommentoisi ja juteltaisiin siitä.

Asiat ovat arkaluontoisia. Pakkoajatuksia ja -toimintoja ja lapsuudessa opittuja vääriä ajatusmalleja. Niistä on todella vaikea puhua.

Huumoristani terapeutti kommentoi, että se on omintakeista ja ei ihan sairasta mutta siinä rajoilla. Arveli minun haluavan rikkoa rajoja jutuillani. Voi hyvinkin olla. En ole koskaan analysoinut juttujani.

Rakas kissani pääsi lepoon kielojen joukkoon omalle tontillemme. Tuhkasimme kissan ja ripottelimme tuhkat tosiaankin kielolehtoon. Siellä on varmaan kissalla hyvä olla. Voi pahus, itku tulee kun muistelee sitä hyväntuulista iloista pientä kaveria. Miksi sairauden piti tulla ja viedä kaverin pois

Huokaus... Nannaa kuluu vaikka kuinka paljon vaikka pitäisi laihduttaa. Annoin itselleni luvan syödä viikonloppuisin herkkuja, mutta olen niin hyvä valehtelemaan itselleni, että syön sitä perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina plus keskiviikkona koska se on pikkulauantai. Eli laihdutan ma, ti ja to. Selittelyn makua, tiedän... Olen oikeasti itsekuriton laiskiainen..

Olen pohtinut mitä kirjoittaisin, tai siis MITEN kirjoittaisin terapeutilleni, jos sen toteutan. Se liittyy naiseuteen. Vaikka nainen olenkin, en tunne minkäänlaista onnea siitä. Naisen identiteettini on hukassa ja poljettu lokaan. Elämäni ensimmäiset 20 vuotta vietin pienen ja sovinistisen suvun keskellä. Äidistäni ei ollut vahvan naisen malliksi. Hän oli alistuva ja nöyrä. Ei mitenkään itsenäinen. Hän on edelleen kiinni omassa 93 -vuotiaassa äidissään. Äitini on aina hakenut oman äitinsä hyväksyntää.

Sukumme miehet ovat avoimesti sovinistisia. Heidän mielestään nainen on huonompi kuin mies. Nainen on lähempänä eläintä luonnon järjestyksessä. Ja arvatahan saattaa, mikä on naisen tärkein ominaisuus ja tehtävä

Olen kasvanut ympäristössä, jossa naisen fyysisille ominaisuuksille on naurettu, naisten seksuaalisuudesta on tehty likaista ja naurettavaa, ikäänkuin se ansaitsisi tulla aukirevityksi. Miehet ovat jutelleet todella irvokkaita naisista ja arvottaneet naiset sen mukaan, miltä he näyttävät ja mitä naisilla voisi tehdä. Ja nimenomaan mitä tehdä niillä, ei niin, että mitä heidän kanssaan voisi tehdä.

Olen lapsesta asti ymmärtänyt miesten kuolaavan prostituoitujen ja pornomallien perään. Meillä on avoimesti kehuttu prostituoituja ja kuinka heillä käyminen on parempaa kuin oma vaimo. Vaimoista on maalailtu kuvaa pirttihirmuina ja naiveina harmaavarpusina. Sukuni miehet käyvät prostituoiduilla ja pakottavat edelleen kuuntelemaan niitä juttuja. Niitä juttuja jutellaan esimerkiksi jouluaterialla. Miehet myös leuhkivat eräänlaisella seksuaalisella väkivallalla ja vääntävät huumoria esimerkiksi raiskauksista. Minulla on todella paha olla kun ajattelenkin näitä.

Minulle on muodostunut todella huono itsetunto naisena. Koen olevani jotenkin likainen ja eläimellinen ja naurettava. Minussa on likaa joka ei lähde pois vaikka kuinka suihkussa hankaisi. Se lika on ja pysyy. Ajatukseni on se, että olen nainen eli huono. Mies on ihminen, minä eläin.

Olen miettinyt pääni puhki, mikä tekee miehestä niin naisvihamielisen ja kykenemättömän tasa-arvoiseen suhteeseen. Miksi isä ja muut sukulaismiehet haluavat altistaa alle kouluikäisen tytön seksuaalisuudelle, ja nimenomaan sellaiselle nöyryyttävälle ja väkivaltaiselle? Mikä on miehen päässä vialla?

Minulla on vääristynyt ruumiinkuva, kaikki kurvini ja muotoni ovat likaisia, haluaisin päästä muodoistani eroon ja olla poikamaisen laiha, rinnaton ja huomaamaton. En halua, että mikään minussa muistuttaisi naiseudesta. Koen olevani niin epäonnistunut. Ensinnäkin olen nainen ja toisekseen en mikään kovin hyvännäköinen, jotta minua voisi käyttää siihen tarkoitukseen, johon sukuni miehet ovat naisen halunneet alistaa. Koen, että voisin saada armoa naiseudesta, lunastaa hyväksyntää jos olisin edes kaunis. Vaan enpä ole missi tai langanlaiha malli. Olen vähän pullea, muodokas enkä osaa meikata kauniisti enkä laittaa itseäni. Olen siis täysin epäonnistunut suvussani!

Naisena on vaikea olla. Tulee niin paljon paineita. Pitäisi olla kaunis, hyvätapainen, kiltti ja tietyllä tavalla hillitty ja äidillinen. Siksi toivonkin usein että saisin olla mies.

Olen aika katkera sukumme miehille tästä kaikesta. Samoin koen äitini olleen kyvytön suojelemaan minua ja antamaan minulle tervettä naisen mallia. Olen katkera siitä, että minä saan tuntea nahoissani kaiken sen, kun miehet vain kokevat pitävänsä hauskaa. Miksi ihmeessä aikuiset miehet eivät ymmärrä tekevänsä pahaa lapselle jos altistavat hänet likaisille jutuille ja teoille?

Haluaisin olla ylpeä jokaisesta kurvistani ja kaarestani ja rakastaa itseäni, mutten osaa. Häpeän kaikkea itsessäni

Ehkä jotain tällaista voisin kirjoittaa terapeutilleni. Ehkä kopioin tämän ja annan hänelle.

Tulipa käytyä lenkillä. Juoksin ja kävelin. Jälkeenpäin on hyvä olo vaikka lenkille lähtö on välillä tuskaa. Karkkia ei ole mennyt tänään. Eilen meni kaksi piispanmunkkia. Olin nimittäin menossa yliopistolle täydennysopintojen pääsykokeisiin kunnes autoa ajaessani aloin saada dissosiaatio-oireita, maailma muuttui epätodelliseksi ja kadotin kosketukseni hereilläoloon. Lisäksi tuli paniikkioireita. Pysähdyin tien reunaan, soitin miehelleni ja purskahdin itkuun ja tunsin etten jaksa tätä kaikkea. Käännyin kotiin ja tyydyin ajattelemaan, että ensi vuonna sitten ehkä paremmalla onnella. Nimittäin elämäni ei ole kiinni siitä opiskelenko vai en. Se olisi ollut lisänä vain, pakko se ei ole.

Terapeutille kirjoittaminen etenee. Suurin ongelmani taitaa olla ruumiinkuvan ongelmat ja itseviha omaan vartaloon liittyen. Lisäksi minua vaivaa pakonomainen murhettuminen.

Uusi työpaikka pitää koulutuksen ensi perjantaina. Jännittää vähän. Mitä jos en onnistukaan? Pitäisi päästä tästä lukkoon menemisestä eroon.

Ei kai tässä kummempia.

Terapeutin kanssa juttelimme tänään syvällisesti. Liittyen omaan käsitykseen itsestäni ja lapsuuden kodistani myös. Ja siitä kuinka minulla ei ole ollut kunnollista miehen mallia, eikä kyllä naisenkaan. Olen iloinen kun juttu eteni. Sain vastinetta 68 eurolle. Juttu on kuitenkin vielä suuresti kesken. No, alkuun on päästy.

Taas meni juustonaksuja. Ei ole itsekuria ollenkaan. Hävettää! Minulla ei ole ollenkaan selkärankaa laihduttaa. Ei ihme että paino jumittaa ylipainon puolella.

Argh

minäkin kurkkasin

Hei minäkin luin. Hyvältä kuulostaa. Vaikkei ehkä siltä tunnu. On hienoa, että olet päässyt terapiassa eteenpäin ja minusta on aivan mahtavan upeaa, että olet valmistunut!

Siis valmistunut, vaikka olet masentunut! Onnea! Sehän on suursaavutus. Ja että olet saanut töitäkin! Vautsi vau. Älä nyt huolehdi etukäteen niistä töistä, kun ihmettele sitten vasta, kun olet mokannut. Aluksi kaikilla yleensä joku tökkii töissä, ei sitä kaikkea heti tajua.

Osanottoni kissasta.

Kirjoita ihmeessä vaan, on tosi mielenkiintoista lukea, vaikka minäkin olen aina niin ylikiireinen, että harvoin on aikaa syventyä toistenkin murheisiin, omissa piehtarointi vie jo liikaa aikaa.

Moi Pisama! Voimia töihin ja ennenkaikkea kaikkeen muuhun. Mäkin olen vasta hiljattain aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen. Se on tuntunut vaikealta mutta aika nopeasti myös helpottavalta ja hyödylliseltä.

hei!

Osanot täältäkin päin kissan vuoksi!!
Lemmikit ovat niin ihania, mutta se luopumisen kauheus!

Minä olen aina välillä vienyt kirjoituksiani terapeutilleni. Alkuun hän vierasti sitä, ei osannut oikein suhtautua, kun siitä puuttuu se vastavuoroisuus. Mutta nyt hän on siihen tottunut kun on huomannut, että se on minulle luontainen tapa ilmaista itseäni. Monasti jopa luontaisempi kuin puhuminen!

Rankkoja asioita olet joutunut lapsuudessasi kokemaan! Voimia niiden työstämiseen!

Minulla on myös jäänyt kesästä hirmuinen syöpöttely päälle! Itsekuri tälläkin aivan kateissa! Se on varmaan siirtynyt tuohon naapurin emäntään joka jaksaa teholenkkeillä...

Voih, ihanaa kun täällä on poikennut ihmisiä! Kiitos kaikille kannustuksista, osanotosta ja muusta mukavasta

Olen miettinyt tässä, että minä en ole koskaan saanut lapsena keneltäkään aikuiselta mieheltä sellaista varauksetonta hyväksyntää ja "ihailua" kuin pieni prinsessatyttö haluaisi kasvaakseen itseensä tyytyväiseksi naiseksi. Yleensähän tämä on kai isän "tehtävä". Isän, jonka kuuluisi huomioida tytärtään, rakastaa häntä sellaisena kuin tytär on ja kannustaa omaa pikku prinsessaansa kunnioittamaan itseään. Meidän isä ja muut pienen sukumme jäsenet ovat ihailleet irvokkaita pornomalleja ja maksullisia naisia. Pienestä tytöstä tuntui oudolta, kun tajusi, ettei ole samanlainen, eikä äitikään ole sellainen. Tuntui riittämättömältä. Isä ihailee mieluummin fantasianaista kuin omaa prinsessaansa.

Olen kateellinen niille tytöille, joiden näen touhuavan isänsä kanssa vaikka hiekkalaatikolla. Isällä on aikaa huomata tyttönsä erikoisuus, kannustaa tyttöä rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä täydellisenä naisena.

Olen hävennyt puhua terapeutille näistä asioista. Siinä on haittaa ja hyötyä, että terapeuttini voisi olla ikänsä puolesta isäni. Naiselle olisi helpompaa puhua tästä ihailun kaipuusta, mutta toisaalta olen terapiassani saanut vajota siihen pikkutytön osaan, joka rakastaa isäänsä varauksettomasti. Terapeuttini on minulle äärimmäisen tärkeä ihminen, ja koen häntä kohtaan sellaisia tunteita, joita useat tytöt kai kokevat isäänsä kohtaan. On ihanaa saada "rakastaa" ja ihailla täysillä, kuin pieni tyttö. Ilmeisesti käyn jotain oidipaalivaihetta edelleen läpi. Haittana tässä on se, että kaipaan hirveästi terapeuttini hyväksyntää, rakkautta ja ihailua. Eihän hän voi ruveta ihailemaan minua kuin omaa pientä tytärtään. Hänen työtään on analysoida minua. Olen kai jonkinlainen rakkauden kerjäläinen, kuten Hymy Kankaanpää kirjassaan. Mistä minä voisin saada sen korvaavan kokemuksen isän kannustavasta läsnäolosta? Mieheni ihailee ja rakastaa minua sellaisena kuin olen, mutta hän on mieheni, suunnilleen samaa ikäluokkaa. Tai no, 11 vuotta vanhempi, mutta isäni hän ei onneksi voisi olla.

Haluaisin tuntea itseni ehjäksi naiseksi, täydelliseksi kaikkine puutteinen. Nyt vain vertaan itseäni kaikkiin malleihin ja ties mihin pornoelokuvien naisiin, joiden kaltainen en koskaan voisi olla. Tämä on kyllä varmaan hirveän yleistä naisten keskuudessa. Ehkä vielä yleisempää nykyään teinityttöjen keskuudessa. Voin kuvitella, että maailma on julma heille. On se kyllä varmaan pojillekin rankka. Media muuttaa ihanneihmisen käsitystä aivan luonnottomaan suuntaan. Pitäisi olla mallin näköinen, menestyvä ja rohkea. Tänäänhän juuri uutisoitiin siitä, että pojat kärsivät enemmän parisuhdeväkivallasta kuin tytöt. Tytöillä alkaa olla aika paha olla varmaan. Ymmärrän heitä täysin. Joka tuutista tuppaa luonnottomia vaatimuksia. Helposti siinä menee teini sekaisin, jos tällainen aikuinen nainenkin painii niiden kanssa.

Tähän epätäydellisyyteen ja ruumiinkuvan inhoon liittyen, laihduttamiseni ei oikein onnistu. Paino jumittaa lievän ylipainon puolella. Pkle!!

Tällaista tällä kertaa. Kiitos kaikille tosiaan kannustuksesta

Elämäni on muuttunut viime kerrasta paljon. Sain eilen tietää itseeni liittyen asian, joka muuttaa monta seikkaa. Kerron siitä pian täällä. Sulattelen sitä vielä itsekseni. Mutta nyt on pakko lopettaa kaikkinainen lapsellinen pelleily ja ottaa itseään niskasta kiinni ja hoitaa itseään. Vaikka tästä varmaan arvaakin jo mistä on kyse

Olin eilen terapiassa. Tulin surulliseksi. Puhuin terapeutin kanssa siitä, kuinka haluan hänen olevan minulle isä. Kysyin häneltä, haluaako monikin potilas hänen olevan heille isä. Todella moni kuulemma haluaa. Kysyin, onko se rasittavaa. Hän vastasi, että kyllä se hermoille käy välillä. Tuli surullinen olo. Minä niin kaipaan isähahmoa, ja hän rasittuu siitä Minkä minä sille voin että koen hänet turvalliseksi hahmoksi kiintyä. Nyt koen itseni taakaksi terapeutille.

Lisäksi kysyin, olenko minä joskus rasittava. Hän antoi minun itseni vastata siihen. Sanoin, että taidan olla joskus kun utelen hänestä kaikkea ja jankutan samoja asioita. Hän vastasi siihenkin, että oikein meni. Olen todella surullinen. Olen rasittava taakka hänelle. Itkin kun lähdin pois. Terapeutti tuntui kylmältä ja tylyltä. Ehkä hänen tarkoituksensa oli kannustaa minua pois vanhoista jankutuksista, mutta minä pelkään hylkäämistä niin paljon, että minun on PAKKO kysyä häneltä kerta toisensa jälkeen, pitääkö hän minusta. Pelkään, että hän muuttaa mieltään ja alkaa vihata minua. Ja nyt sitten sain kuulla, että kaikessa hylkäämisenpelossa ja epävarmuudessa olen rasittava. Itkettää

Homma huipentui siihen, että kun pääsin kotiin, niin lähetin terapeutille vihamielisen, itsesäälisen viestin siitä kuinka hän kuvittelee olevansa täydellinen ja kuinka hänellä muka on varaa tuomita minun juttuni todellisten ongelmien välttelyksi (kuten hän kuulemma pelkää juttujeni olevan), kerroin olevani loukkaantunut ja haukuin hänet ja toivotin Täydellistä Päivää Täydelliselle Ihmiselle ja kerroin olevani surullinen. Viesti oli hyökkäävä ja aggressiivinen. Hän ei vastannut mitään. Pelkään taas hänen hylkäävän minut. Hän on joskus sanonut, että huono käytös voi johtaa terapiasuhteen irtisanomiseen. Mutta onko vihaviestin lähettäminen riittävän huonoa käytöstä? Olen joskus potkinut hänen vastaanottonsa ovea, silloin hän jatkoi hoitoani sillä ehdolla, että lopetan paikkojen potkimisen. Koska hänen mittansa tulee täyteen minun käytöstäni? Tiedän, että hän on katkaissut joskus erään potilaan hoidon käytösongelmien takia. Mielestäni on kyllä epäreilua, jos potilas ei saa osoittaa mieltään. Varsinkin kun viestejä lähti vain yksi ja sekin virka-aikaan. Ahdistaa. Olen jo mielessäni hakenut uutta terapeuttia ja potenut halveksintaa luuseriterapeutin takia. Tuntuu, ettei hän välitä minusta yhtään. Hän vaikutti niin kylmältä ja tylyltä ja työhönsä kyllästyneeltä eilen. Minä olen hänelle taakka. Olen mielialahäiriöinen, rasittava, jankuttava, juttuni eivät johda mihinkään ja hän ei ymmärrä, miten paljon sattuu kun pelkään hylkäämistä ja ulkopuolelle jättämistä. Muut potilaat ovat varmaan hänen lellikkejään ja minä en. En osaa olla fiksu ja keskustella älykkäitä. Haluan vain olla pieni lapsi ja se rasittaa häntä

Olen kuunnellut Viikatteen surumielistä musiikkia ja itkenyt. Taasko uusi ihminen, joka ei hyväksy minua itsenäni? Minua on kiusattu koko peruskoulun ajan siitä, kun olen omituinen ja joukkoon sopimaton. Ajatteleeko terapeuttinikin niin? Olenko hänelle ihminen, joka on vastenmielinen.

Olin eilen surumielisenä uuden työpaikan koulutuksessa. Tai siis menen sinne töihin vuokratyöfirman kautta ja tämä firma piti oman "koulutuksensa". Koulutus oli juuri niin turhaa kuin voi olla. Powerpoint-esityksenä firman perusarvoja ja sidosryhmiä ja firman politiikkaa. Voitte kuvitella. Kaavioita kaavion perään seinälle heijastettuna, lokeroita, neliöitä, palloja, kuvioita yhdistettynä toisiinsa viivoilla ja nuolilla. Olisi pitänyt ottaa bullshit-bingolappu mukaan. Jos bingon saa mm. termeistä dynaaminen, eteenpäinpyrkivä, innovatiivinen, kehityskelpoinen, kansainvälinen, uudistushaluinen jne, olisin saanut bingon heti ja lahjaksi kahvipaketin. Maanantaina on itse pääkallonpaikalla koulutus.

Työssäni tulen olemaan eräällä tavalla ihmisten kanssa tekemisissä. Se ei jännitä, sillä olen ollut paljon asiakastyössä. Enemmän jännittää työnantajan vaatimukset. Heillä on tiettyjä vaatimuksia meitä kohtaan, luonnollisesti. Mutta koitan nyt ajatella, etten ole huonompi kuin muutkaan työntekijät. Eniten pelottaa se tietokoneen käyttö, sillä minulla on huonot muistot siellä kaupassa olleesta tietokoneohjelmasta. Minulla on vain perustaidot.

Inhoan nykytyöelämän vaatimuksia tehokkuudesta, jatkuvasta eteenpäinpyrkimisestä, rohkeudesta jne. Olen arka ja pelokas. En oikein tunne soveltuvani siihen maailmaan. En ole rohkea. Olen pohtijaluonne ja haluan tehdä päätökset rauhassa. Luova olen, mutten sillä tavalla luova, joka sopii bisnesmaailmaan. Nykyajan työelämä tuntuu liian kovalta. Pakkohan siinä on roikkua mukana vaikka väkisin. Ei kai siitä muuten mitään tule.

Hämmentävä päivä eilen. Tapahtui niin paljon. Ethän hylkää minua terapeuttini, ethän?

Pakko kirjoittaa. Olen pitkin päivää hämmennyksissäni hävennyt itseäni. Miksi olin niin sinisilmäinen, että omin terapeuttini isähahmokseni? Miksi heittäydyin niin tunteella mukaan? Miksi "rakastuin" häneen? Palkkioksi sain kuulla olevani rasittava. Miksi olen lapsellisuuksissani kuvitellut hänen hyväksyvän minut lapsekseen? Miksi minulla _ei vieläkään_ ole oikeutta läsnäolevaan isähahmoon? Se taitaa jäädä puuttumaan minulta loppuiäksi.

Koen itseni vähän pelleksi. Olen neljän vuoden aikana kiintynyt terapeuttiini ja nyt hän tyrkkää minut pois itsestään. Ei tähän maailma kaadu, mutta sitä isää minä kaipaan niin. Hän olisi ollut hyvä kohde näille tunteille. Ja olikin. Mutta mitä v...a, HÄN RASITTUU, HÄN HÄN HÄN HÄN!!!!!!!!!!!!! HÄNEN tunteensa, HÄNEN ajatuksensa, HÄNEN luulonsa. Mitäs minusta. Mistä vetoa, että maanantaina saan puhuttelun häiriköivien viestien lähettelystä. Luulin, että meillä oli hyvä hoitosuhde. Ei sitten vissiin. Olen rasittava. Ja antamani setelitkin ovat varmaan liian ryppyisiä. Nekin pitäisi varmaan silittää ennen kuin antaa hänelle. Hänen korkeudelleen. S..tana!!!!!

Huomenna terapia ja ensimmäinen työpäivä. Jännittää molemmat. Lisäksi olen pyöritellyt sitä itseäni koskevaa uutista päässäni. Sekin jännittää. Elämä muuttuu. En ole vielä valmis kertomaan siitä täällä, vaikka voihan sen kyllä jo päätellä rivien välistä.

Tiedän, etten nuku seuraavana yönä. Jännitän niin kaikkea. Miksi hitossa ihmisen pitää olla näin tunteellinen? Olisi paljon helpompaa jos ei olisi näin herkkä.