Epäadekvaatti nauru

Onko kellään omakohtaista kokemusta epäadekvaatista eli tilanteeseen sopimattomasta naurusta sairauden oireena?

Muistelen, että Tukarilla oli joskus ketju aiheesta, mutta silloin en sitä lukenut.

Työyhteisööni on tullut hiljattain henkilö, joka nauraa mitä erikoisimmissa tilanteissa. Kun joku esim. kertoo läheisensä kuolemasta, hän naurahtaa.

Työskentelemme koulussa, ja komentaessaan esim. muita kiusaavaa lasta, hän sanoo ensin, että noin ei saa tehdä, ja sitten nauraa päälle.

Viesti on todella ristiriitainen. Joskus hän kertoo itselleen tapahtuneista traumaattisista tapahtumista, tv:stä näkemistään kauheuksista ym., ja nauraa sen jälkeen. Kuitenkin hän on selvästi järkyttynyt siitä, mitä kertoo.

Onko täällä ketään, joka tuntee oireen paremmin? Olisi mukava ymmärtää paremmin, mitä henkilön mielessä liikkuu ja huomaako hän itse tilanteen ristiriidan?

Googlettamalla löysin vain viittauksen Alzheimeriin.

-
Eikös tuo nyt ole aika tavallinen puolustuskeino. Yksi sun toinen nauraa puhuessaan itselleen vaikeasta aiheesta. Tavallisesti sitä pystyy kontrolloimaan itse sen verran ettei nyt ihan täysin sopimattomissa tilanteissa ala naureskella, mutta esim yllätysmomentti voi sekaannuttaa niin että tuleekin naurahdettua aivan väärässä tilanteessa.

Omista kokemuksista muistuu mieleen, kun yläasteella oltiin törttöilty oikein olan takaa jonkun kaverin kanssa ja jouduttiin reksin puhutteluun. Tilanne oli niin pelottava etten pystynyt muuta kuin nauramaan koko ajan, vaikka todellisuudessa olin hyvin peloissani ja ahdistunut. Reksi ei tajunnut ja luuli että pistän vain halvalla vakavaa asiaa. Outoa käsityskyvyttömyyttä oli se minusta.

Toinen kerta sattui kun oltiin huoltoaseman baarissa kaverin kanssa aikaa viettämässä, kun ei ikää ollut vielä baariin. Muutamaa vuotta vanhemmat kaverit tulivat samaan pöytään ja tietysti oletusarvo oli että kevyttä jutustelua tiedossa. Vaan toinenpa sanoa pamauttaa, että mun isä kuoli kun sen sydän pysähtyi. Se sanoi sen vielä jotenkin niin lakonisella äänensävyllä että se kuulosti oikeasti vitsiltä ja ennen kuin ehdin tajuta olin nauraa höröttänyt sille. Oli kyllä tosi noloa.

no minä teen juuri tuota, että jos on erityisen stressaava aihe, saatan kertoa sitä humoristisesti, tai naureskella, vaikka asia olisi kuinka vakava. Tästä eivät tykänneet lainkaan psyk polilla, en kuulemma erota vakavaa hauskasta. (Pöh.)

Sitten kerran hermostutin tädit oikein kovin, kun kesken istuntoni sisään ryntäsi kiihtynyt mies joka huusi suurinpiirtein, että sinäkö olt se saatanan akka, jka olet sotkenut vaimoni koko hoidon ja että nyt häette tänne jonkun asioista vastaavan niistä juttelemaan.

Tädit tietysti painelivat hälytysnappejaan ja kohta siellä oli kaikenmaailman vahtimestarit ja stevarit ja käytävä täynnä porukkaa ja äijä raahattiin pihalle. Naurahdin siinä sitten vähän hermostuneesti äkkinäistä keskeytystä ja sehän vasta tätejä huoletti, että "mitä hauskaa äskeisessä tilanteessa sinusta muka oli?"

Olihan siinä paljonkin hauskaa, mutta en jaksanut selittää, että lähinnä nauroin hämmennykselleni. Tuntuu, että eivät ne siellä psyk polilla paljon tajua. Minulla varmaan on hoitorapostit täynnä jotain epäadekvaatti nauraja kommentteja.

Kiitos kommenteista.

Ymmärsinkö oikein, että teidän kummankin mielestä on vastapuolen ongelma, jos joku nauraa epätavallisessa kohdassa?

Entä, jos esim. terapeutti/ystävä nauraa, kun kerrotte jostain teitä kuohuttaneesta tapahtumasta, joku hyväksikäyttö, pelottava väkivaltatilanne tms.? Hyväksyttekö naurun ja ymmärrätte mistä siinä on kysymys?

Kysyn siis ihan puhtaasta mielenkiinnosta, en missään nimessä väheksy ajattelutapaanne. Haluan vain ymmärtää työkaveriani.

miiruska kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että teidän kummankin mielestä on vastapuolen ongelma, jos joku nauraa epätavallisessa kohdassa?

No enpä nyt tiedä kenen ongelma se on. Luulisin että jos se on jommallekummalle ongelma niin asiasta voisi puhua. Periaatteessa olen sitä mieltä, että toisen naureskelemiseen puuttuminen alkaa lähennellä jo häirintää, mutta riippuu varmaan tilanteestakin.

miiruska kirjoitti:Entä, jos esim. terapeutti/ystävä nauraa, kun kerrotte jostain teitä kuohuttaneesta tapahtumasta, joku hyväksikäyttö, pelottava väkivaltatilanne tms.? Hyväksyttekö naurun ja ymmärrätte mistä siinä on kysymys?

En varmaan hyväksyisi, enkä ymmärtäisi. Ottaisin asian puheeksi ja ilmaisisin loukkaantuneeni moisesta ja kokeneeni sen väheksyväksi tai miltä ikinä se nyt minusta tuntuisikaan. Tosin en osaa kuvitella että noin kävisi, terapeutit ovat tähän asti nauraneet kanssani, eivät minulle.

miiruska kirjoitti: Haluan vain ymmärtää työkaveriani.

Miksi sinun pitäisi 'ymmärtää' työkaveriasi ? Minusta työkaverit on vaan hyväksyttävä, heidän kanssaan on koitettava tulla toimeen ja jos on joku asia mikä hiertää niin paljon ettei sitä voi sietää niin asia on selvitettävä ja päädyttävä johonkin kompromissiin, mutta että ymmärtää, hmm, kuulostaa minusta jotenkin ylimieliseltä. Vaikka siellä nyt olisikin joku psyykepotilas töissä, niin asia tuskin kuuluu sinulle. En tiedä, tämmöinen olo minulle nyt vain tuosta tuli.

Ainoa mihin tuossa pitäisi minun mielestäni puuttua on tuo kiusaamisjuttu, mikäli se todella on noin ja toistuu. Siitä voisi asiallisesti mainita, että viesti on lapselle ristiriitainen eikä ole hyvä vesittää kieltoa 'näin ei toimita' nauramalla päälle.

miiruska kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että teidän kummankin mielestä on vastapuolen ongelma, jos joku nauraa epätavallisessa kohdassa?

En ole kumpikaan tarkoittamistasi henkilöistä, mutta vastaan silti.

Minä nauran aina vaikeiden asioiden yhteydessä. Sillä, hyväksynkö sitä tai kenen ongelmana sitä pidän, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, pystynkö hallitsemaan käyttäytymistäni, kun psyyken sietokyky ylittyy.

Kun minua kiusattiin koulussa, pakenin vessaan nauramaan hysteerisesti. Nauroin, kun partioleirin juoppoäijä hieroi penistään päälakeeni ja ohjaajat seisoivat ympärillä katsomassa. Nauroin joka ikisellä terapiakäynnilläni kymmenen vuoden ajan. Nauran edelleen vaikeista asioista puhuessani tai niitä kuullessani. Mitä tärkeämpi ihminen tai mitä isompi asia, sitä suuremmalla todennäköisyydellä nauran.

Voinko estää nauruni? En. Tunnenko naurustani syyllisyyttä? Tunnen - joka kerralla toisen asioille nauraessani haluaisin tappaa itseni. Voisinko muuten ehkäistä toisen satuttamista? Vain eristäytymällä ihmiskontakteista tai - ehkä - tukahduttamalla epäsuotuisan suojareaktioni tanakalla psykoosilääkityksellä. Se varmaan olisikin oikein - ainakin muiden mielestä.

Possu kertoi hoitokokemuksistaan. Minunkaan nauruani ei hoitoympyröissä ole aina ymmärretty. Kerroin itse "suojanaurustani" eräälle hoitavista henkilöistäni ja koetin kuvata, kuinka siitä itse kärsin, mutta hänen mielestään se oli vain "outoa, eikö se nyt loukkaa muitakin".

Voisin kertoa, miltä pakkonauru minua suojaa, mutta sehän antaisi sen kuvan, että vaadin vastapuolelta ymmärrystä. Antaa siis olla. Pitäkää meitä pahoina ihmisinä.

Ei se minustakaan ole mikään vastapuolen ongelma, jos minä nauran väärässä kohdassa. Mutta ihan ymmärrettävää se minusta on, ja minä myös ymmärrän, että ihminen voi hermostuksissaan vaikka naureskella, väärässäkin kohtaa. Esim hautajaisissa tämä ei ole mitenkään tavatonta käytöstä, olen nähnyt usein, ja luulen, että suurin osa muistakin läsnäolijoista yleensä ymmärtää.

Se, että psyk polin henkilökunta ei tuollaisia sitten ymmärrä, on sitten minusta jo kyllä jonkinnäköinen ongelmakin, varsinkin jos tapanaan on tulkita nauru uhkaksi itselleen. Onneksi ei tartte enää sielläkään käydä. :-)

Sodassa rintamalla olleet jermut sanoivat, että asiat olivat huonosti, jos jotain alkoi tiukassa paikassa kovasti naurattaa.