Surusta ja syyllisyydestä

Olen surrut oikeastaan siitä lähtien, kun hän katosi.
Niin on väärin sanoa, että nyt suru alkaa.
Minulle suru on ollut läsnä koko tämän katoamisen
ajan.

Minä tunnen syyllisyyttä siitä, kun hän soitti viimeiseksi jääneen puhelunsa, minä aloin itkeä
ja nyt minusta tuntuu, että minun itkuni aiheutti hänessä jonkinlaisen reaktion...
joka sittemmin oli yksi yllyke tiellä itsetuhoon.

Joskus luulen että nyt on jo vaikeimmasta päästy ylitse
mutta aina se palaa, häiritsevät pakottavat ajatukset
mieheni elämästä, kuinka kauheaa se on mahtanut olla.

Oman pienuuteni hyväksymisessä minulla on ongelmia,
kun pitäisi olla kaikkivoipa ja kyetä pelastamaan
toinen, mutta kun siihen ei ole voimia annettu.

Tunnen syyllisyyttä siitä, etten kyennyt auttaamaan enemmän.

Mercy, mieheni ei halunnut apua, pyrin saamaan häntä avun piiriin. Puhuin sairaalasta ja hän sanoi, että mielummin kuolee kun menee sairaalaan.

Yritin puhua järkeä, sanoa että menisi psykologille
ja hän lupasi vaan ei sitä koskaan tapahtunut

mulla on muutenkin niin paha olla tästä
etten jaksa enää tommoista että se olisi minun vika
ja että en tehnyt tarpeeksi

Anteeksi, jos vaikutan nyt tylyltä, mutta
tosiaaN MINÄ yritin saada hänelle apua, mutta mieheni
lupaili aina ottavansa esim. yksityiselle psykiatrille ajan mutta en nähnyt hänen koskaan toteuttavan lupauksiaan.


En vain jaksanut pakottaa häntä...
Ehkä olisi pitänyt olla ronskimpi
ja puhua myös muille sukulaisillle miehen tilanteesta
mutta...

en jaksanut enempää...

Me puhuimme mm. erilleen muuttamisesta
mutta muistan kuinka mieheni sanoi sitten
että se olisi luovuttamista.


Minun olisi kai vain pitänyt olla vahvempi
päättäväisempi ja sanoa että nyt riitti
ja erilliset asunnot hankitaan
ja toisiamme siinä tuetaan

Voi mitä asioita huomaankaan tehneeni väärin
ja mitä asioita jätin tekemättä

Minulla ei ollut kyllä itsellänikään hirveästi voimia

mutta jos nyt joskus vielä joudun samaan tilanteeseen

minä taatusti toimin toisin


jos ja jos

se on myöhäistä enää


raskasta

Sien.. kirjoitti:
mutta jos nyt joskus vielä joudun samaan tilanteeseen

minä taatusti toimin toisin

Mutta jos toimit tai olisit toiminut toisin, niin ei ole sanottua, että kaikki olisi toisin. Jokainen meistä kuitenkin tekee omat ratkaisut ja ne vaikuttavat loppupeleissä enemmän kuin jonkun muun tekemät.

Totta, jokainen tekee omat ratkaisunsa, ei aikuisen ihmisen päätöksiin voi niin vaan vaikuttaa. Olen ollut hiukan samassa tilanteessa.
Surutyöhön kuuluu syyllisyys monen muun tunteen ohella. Tsemppiä sulle, aika auttaa...

Sien, sinä tuskin olisit voinut tehdä yhtään mitään enempää miehesi auttamiseksi, sanoi Mercy mitä hyvänsä. Kun ei sinne hoitoonkaan niin vain ketään toimiteta, ellei hän itse halua - ei siinä auta pakottamiset. On ihan turha kenenkään kuvitella, että sinulla olisi tuosta noin vain ollut mahdollisuus toimittaa ihminen hoitoon vastoin hänen omaa tahtoaan.

Toivottavasti pystyt suojautumaan sellaisilta ajatuksilta, että sinun olisi pitänyt pystyä ja osata tehdä jotakin enemmän.

Mercy, jossittelu itsesyytöksineen on osa surutyötä. Muttei se tarkoita sitä, että itsesyytökset olisivat realistisia ja yhtäpitäviä todellisuuden kanssa.

Mitä minun 'vuosikausien syyllisyydentaakkaani' tulee, niin tuorein suruni on vasta vuoden vanha. Siihenkin kuuluu kaikenlainen epärealistinen jossittelu.