Eläimen parantava läheisyys

Eilinen oli aika vaikea. Pieni kissani tuli sitten syliini, kun makasin sohvalla.
Tökkäsi kuonollaan.
Silitin sen pientä lämmintä kehoa ja
aloin itsekin rauhoittua.

Puhelin sille.
Lauloin.

Minulle on tärkeää että täällä kanssani on jokin elollinen. Oli se sitten kissa.

Mikähän siinä on niin lohdullista.
Eläimet elävät vaistojensa varassa ja nyky hetkessä.
Kun oppisi itsekin unohtamaan kaiken turhan
mikä mieltä kuormittaa, kaiken mihin ei voi enää itse vaikuttaa.

Eläisi tässä hetkessä. Eikä pelkäisi elää.
Se tulee tapahtumaan mikä on tullakseen.
Joskus sitä joutuu kohtaamaan elämän synkimmät puolet
ja sitten niistä selvitymään.

Eläimet eivät murehdi.
Ne syövät, nukkuvat, leikkivät.
Ja kun aika on, kuolevat.

Niinpä... Eläin tosiaan hoitaa pelkällä olemassaolollaan. Hyvä, että sinulla on nyt se kissa voimanlähteenä. Onko lähelläsi ihmisiä, jotka tietävät ja joiden kanssa voisit puhua surusi keskellä?

Kirjoitit toisessa viestissä syyllisyydestä. Syyllisyyden tunne on suorastaan luonnollinen ihmisen surressa kuolemaa. Mutta se on myös epärealistinen; et sinä ole syyllinen tapahtuneeseen, et aiheuttanut sitä millään lailla, etkä olisi pystynyt estämään. Sureva ihminen vain kuumeisesti miettii, että jos olisin tehnyt noin, enkä olisi sanonut näin kuvitellen, että juuri hän aiheutti kuoleman, ja hänen olisi pitänyt pystyä estämään... Toivottavasti jossittelujesi ja itsesyytöstesi keskellä pystyt ajattelemaan, ettei todellisuudessa ollut mitään tehtävissä.