Turvapaikka

((Höpsis)) ja ((Toivis))

Tajusin juuri, että minulla on aamulla terapia. En ole tehnyt "kotitehtävää". Pelottaa mennä, vaikka terapeutti nimenomaan sanoi, että teen jos tuntuu siltä. Viikko vain on mennyt johonkin...en tiedä minne. Ihan tyhjä olo mennä terapiaan. Kunpa se lähtisi etenemään, edes jotenkin! Mutta kun en tiedä mikä estää, en pääse siihen alkuunkaan käsiksi.

Olin päivällä työasioissa erään ihmisen kanssa muutaman tunnin, pelkäsin etukäteen sitä, koska olen yleensä jostain syystä hänen seurassaan valtavan ylivireä, sellainen, että ympäristön hahmottaminenkin on jotenkin sumuista, eikä kontrollini pidä oikein ollenkaan, se on hirveää. vaan mitenkäs kävikään tänään. Olinkin aivan jähmettynyt, lamaantunut. Ja häpesin. Ja tunsin itseni niin pohjattoman Tyhmäksi! En saanut oikein mitään järkevää suustani ulos, ja häpesin olemistani ja kaikkea puhettani. Teki mieli vain juosta karkuun, sängyn alle piiloon ja itkemään. ja taas nämä tutut ajatukset, että hän inhoaa minua, pitää tyhmänä ja vastenmielisenä. Olin vielä jatkuvasti lukevinani hänestä, kuinka hän haluaisi eroon minusta ja ajatteli kuinka tyhmä olen... Ihan hirveää.

Hirveä hartiakipu, ja toispuoleinen päänsärky. Särky säteilee sormiin asti...olen kai taas jännittänyt niin. Ja purrut hampaita, koska nekin on kipeät.

pelottaa se huominen terapia. Voi itku, kun mistään ei tule mitään!

Lukasin sun tekstejä, moni vois olla mun itseni kirjoittamaa.
Voimia sulle!

Hanna, kiitos. Ja kiva kun kirjoitit.

Nyt on kyllä minussa sellainen kaaos, etten tiedä mitä tehdä. Tekisi mieli vain ravata ympyrää, mutta kun sekään ei helpota. En pysty olemaan oikein mitenkään päin. Aivan liian paljon yhdelle aamupäivälle. Käsittelykapasiteettini ei riitä sulattamaan.

Terapia laittoi minut aivan sekaisin, sekin olisi yksinään riittänyt, mutta kotiin tullessa oli postilaatikossa paketin noutoilmoitus, Häneltä-Jota-Aina-Vaivaan-Typerillä-Asioillani-Vaikka-Päätän-Ettei-Enää-Ikinä. Kävin sitten heti postissa. Ja en kyllä yhtään tiedä mitä ajatella tai tuntea. Kun...äh, en osaa selittää. Paketti oli jotenkin liian...paljon, liian...en edes tiedä mitä, mutta liikaa. En tiedä miten kiittäisin edes. Hävettääkin. Olemassaolo. Kaikki. Siis olen iloinen, mutta sattuu, tekee kipeää. Ja miksi minulla on syyllinen olo tuosta paketista??? Miksi kaiken pitää olla näin kammottavan vaikeaa? Miksi en voi tuntea sellaista puhdasta iloa tuosta?

Ja terapia...päässä on hirveä kaaos ja sekamelska, enkä saa siihen mitään järjestystä. Olen niin väsynyt tähän kaaokseen. Pahinta ja pelottavinta on taas joku kummallinen toivon herääminen. Sehän tietää vain pettymystä ja kipua...sanoo joku päässäni. Ei, älä luota, vetäydy heti ennenkuin on liian myöhäistä. Minä taisin puhua. Voi apua. Suojapanssariini taisi tulla joku halkeaman alku. Pitäisikö se paikata äkkiä, vai antaa olla ja ottaa riski, että se kasvaa? Pelottaa niin vietävästi!!!

Kamala olo.

Sama vika. Kun on liikaa niin on liikaa. Mikähän siinäkin on.
Jaksamisia toivotan kun en muuta osaa.

((Toivis))

On ollut vaikea päivä. Olo on ollut huono, hirveä ahdistus, ja vuoroin levottomuus ja vuoroin totaalinen lamaannus. En ole pystynyt oikein mihinkään. Olen maannut sängyssä, ja hyppinyt levottomana ympäri taloa, tekemättä silti mitään. Päässä on pyörinyt eilisen terapian asioita. En tahtoisi millään myöntää joitain asioita...ja osin pelottaakin, että jos nyt ollaankin menossa aivan vikaraiteille. Siinä mikä minun on, ja miten terapia nyt etenee... Ja haluaisin niin luottaa terapeuttiin tässä, mutta jokin minussa haraa tosi kovaa vastaan.

Mies lähtee huomenna reissuun viikonlopuksi. Minua on pelottanut se, yksinäiset yöt kai eniten...se silmitön kauhu, mitä ne pahimmillaan on. Siskoni onneksi tulee huomenna meille, viikonlopuksi. En joudukaan olemaan yksin. Tietyllä tapaa siskoni on minulle varmaan läheisin ihminen, mutta hänenkään kanssa en oikein pysty puhumaan "näistä asioista". En tiedä miksi. Odotan valtavasti häntä. Hän on minulle tärkeä, ja minun on hänen kanssaan niin helppo ja ihmeellisen hyvä olla. Lisäksi mukana on harvinainen ja arvokas tunne, että hän viihtyy kanssani, pitää minusta ihan oikeasti. Näemme sen verran harvoin, että yhteinen aika on arvokasta. En naura oikeastaan ikinä, mutta siskoni saa minut nykyäänkin nauramaan, se on kummalista, ja ihanaa.

((Piikkis))

Mukavaa viikonloppua siskosi kanssa!
Ja ehkä onkin hyvä niin, että puit terapiassa näitä "pää-asioita" ja siskosi kanssa jotain ihan muuta. Saat muuta ajateltavaa. ja toivottavasti myös sitä iloa!

Minä olen aina sanonut että terapia ei ole mikään harrastus, vaan se on täyttä työtä. Se mitä siellä lähtee liikkeelle täyttää alitajunnan päivin öin. Varsinkin öisin asiat tulevat kummallisina unina. Onneksi oma terapeuttini tykkää tarkastella unia.

Jaksuja!

Hienoo että sulla on läheiset välit siskoosi, kadehdin sua.
Mää ja veljeni ei olla läheisiä, hyvä jos muutama sana vaihdetaan jos sattumoisin nähdään, ei puhumattomuus johdu riidoista vaan siitä että ei yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa

Mukavaa viikonloppua!

Hanna, kiitos. Höpsis, tuo on niin totta, että terapia on täyttä työtä. Eikä edes kovin mukavaa työtä...

Minun on hirvittävän huono olla. Ja siskoni on tulossa. Mieli on täynnä aivan epärealistisia pelkoja ja huolia. Ahdistaa. Ja sydän hakkaa ja paniikki väijyy aivan nurkan takana. Ja Ne Asiat ei jätä minua rauhaan. Mikä tahansa kelpaa muistuttajaksi. En halua olla tällainen, kun siskoni tulee. Miksi en voi olla normaali? Miksi en voi vain olla? Ja olen taas niin uupunut, en jaksaisi mitään. Tahtoisin vain maata ja tuijottaa seinää, kadota sinne omaan maailmaani. Olla olematta.

Kaikki on muutenkin taas tänään vaikeaa. En vain pystynyt lähtemään kauppaankaan. Enkä minnekään muuallekaan. En pysty kohtaamaan yhtään ihmistä.

Viime yökin oli kaoottinen, näin unta, että olin pikkulapsi, ja joku paha ajoi minua takaa, ajattelin , että minun on pakko valita turvapaikakseni äiti, mutta en pystynyt, vaan juoksin päinvastaiseen suuntaan, jossa oli kaksi vierasta naista, yritin heidän luokseen turvaan, mutta he eivät ottaneet minua vastaan, ja jäin yksin. Heräsin siihen kauhuun. Näen usein tuota unta.

Ja minua edelleen jotenkin, pelottaa?, ahdistaa ne terapia-asiat. Dissosiaatio...traumatisoituminen, persoonan osat. En minä tiedä. Liian vaikeaa. Vaikka tunnistan, ja tiedänkin, että niinhän se on, ja nuo selittää kaiken... silti välillä on tunne, että miten tuo liittyy minuun? Ettei minua mikään vaivaa (haha) ja ettei minulle ole mitään tapahtunut jne...Äh. Voiko tätä enää sekavammin kirjoittaa? Tosin, voiko enää sekavammat olla tunteetkaan.

Miksi koko ajan pitää olla näin paha olla?

Olen aivan koko ajan äärimmilleni jännittynyt, varuillani, miksi? Kunpa voisin hellittää siitä edes hetkeksi. Siksikinkö olen niin uupunut?

Kovin sekavat tunnelmat viikonlopusta. Toisaalta oli ihanaa siskoni kanssa, kävimme syömässä, ulkoilimme, laitoimme ruokaa, olimme vain ja juttelimme, ja hän auttoi valtavasti minua rästiin jääneiden kotitöiden kanssa, koti on nyt siisti ja puhdas. Ja hän teki sen niin, ettei minulle tullut siitä inhottava olo. Olin kuin kuka tahansa nuori nainen sisarensa kanssa. Teimme niin normaaleja asioita. Ja siskoni on minulle niin tärkeä.

Ja sitten toisaalta. Minun on ollut jatkuva kammottavan paha olo. Tuntuu, että olen teeskennellyt joka hetken. Keskusteleminen, ja yleensäkin oleminen on ollut raskasta, ja jotenkin jatkuvaa pinnistelyä ja äärimmilleni itseni venyttämistä. En jaksaisi puhua, ja joudun jotenkin keksimällä keksimään, mitä kommentoin. Onko se kaikilla näin työlästä? Tuntuu, että olen aivan loppu. ja kaikki tekeminen on ollut hirveän työn takana, joka liikahdus. Ja tuntuu, että naamalleni on jähmettynyt joku typerä tekohymy. Minä niin halusin, että meillä olisi mukavaa, kivaa. Hyvä viikonloppu. Ja minä olen Tällainen. Paskakasa.

Nyt on todella paha olla.

Tsemppiä Piikkis. Tuttuja tunteita. Vaikka susta tuntuu tuolta, ei siskosi varmasti ainakaan kokonaan teeskennellyt, vaan pitää susta. Tuommoisenakin. Siis voit itsekin arvostaa itseäsi, sulla on arvoa. Etkä oo mikään paskakasa, se on vaan niitä mielialan temppuja, näin yritän aina itsellenikin sanoa. Se menee ohi, joskus, jollain aikavälillä, ainakin joksikin aikaa.

Kirjoitin todella pitkän tekstin, ja sitten painoin jotakin...ja se hävisi, AWFF....!

Falco, en tarkoittanutkaan, että siskoni olisi teeskennellyt, vaan minä...

Minun on todella vaikea ilmaista itseäni mitenkään, niin vaikea, että usein mietin, onko minulla ihan jokin neurologinen häiriö, asperger tms. On niin vaikea ilmaista oloani, ja ihan sitäkin, mitä ajattelen. Ja olen kärsinyt siitä aina. Ollut aina kuin vankina itseni sisällä, ollut kyvytön jakamaan ihan huoliani ja suruani, mutta yhtä lailla iloakin. Kun ei ole sanoja, en kertakaikkiaan osaa. Se on niin työlästä, että siitä tulee oikein paha olo. Sen lisäksi että se haittaa jokapäiväistä elämääni, se korostuu terapiassa, ja haittaa sitä todella. Minun on kyllä ihan vastenmielistäkin tuottaa mitään muutakaan ääntä, siitä terapeutti tosin sanoo, että se olisi traumaoiretta, mutta en tiedä. Enkä näköjään osaa nytkään kertoa, kuinka paljon kärsin tästä.

Toinen on se, kuinka eksyn ihan joka paikkaan. Siis jopa paikkoihin, joissa olen kulkenut vuosia. Ja jopa isompiin kauppoihin. Enkä pysty hahmottamaan yhtään edes lähipaikkakuntien sijantia, miten ne on suhteessa asuinpaikkaan. Ja kartoista ei ole minulle mitään hyötyä. Minulle on aivan normaali olotila olla eksyksissä. Tuonkaan takia en ole uskaltanut edes ajaa ajokorttia, siihen toki liittyy muutakin.

Hyvä esimerkki on, kun olin seitsemisen vuotta sitten kuntoutuskurssilla paikkaunnalla, jossa olen kulkenut lapsesta asti. Pari viikkoa olin joka aamu joko pahasti myöhässä, kun eksyin matkalla monta kertaa, tai sitten en löytänyt sinne ollenkaan, siis samaan paikkaan joka aamu! ATK-opetus oli sitten eri paikassa, ja sielläkin kävimme ryhmän kanssa tutustumassa ja katsomassa reitin, että kaikki osaavat sinne...yllätys, mutta minä en löytänyt. Ja sitten kun yksi päivä löysin rakennuksen, en löytänyt rakennuksen sisältä sitä oikeaa luokkaa... enkä osannut jotenkin kertoa tästä, niinpä jätin sitten suorittamatta ATK:n kokonaan...

Juuri näitäkin asioita tarkoitan sillä, että elämäni on jatkuvaa taistelua ja ponnistelua. Ja että tunnen itseni pohjattoman TYHMÄKSI.

Tänään on ollut vaikea päivä. Nukuinkin taas todella huonosti ja näin kammottavia painajaisia. Olen ollut totaalisen lamaantunut, maannut vain ja tuijottanut seinää, ja olo on ollut kamala, välillä olen sitten vain vajonnut sinne jonnekin olemattomuuteen.

Nytkin on tuskainen olo. Ja olen niin uupunut. Tuntuu etten jaksa taas enää yhtään työpäivää. Enkä päivää muutenkaan. En halua olla olemassa...

Hei Piikkilankaa, kyllä mä sen ihan ymmärsin. Mut siksi just ajattelin, että jos sua lohduttaisi se että siskosi joka tapauksessa välittää susta. Vaikka sä et just nyt tuntisikaan että ihan aidosti jaksaisit välittää... niin susta välitetään. Toivottavasti en vain sanonut jotain tyhmää. Itseäni joskus lohduttaa se, että jaksan uskoa siihen että ympärillä olevat ihmiset ainakin osaavat olla tunteikkaita ja aitoja, vaikka mä itse en oikein osaakaan. Yritän silloin joskus välttää uppoutumasta omaan tyhjyyteeni kiinnittämällä enemmän huomiota niiden luotettavien läheisten tunteisiin. Noh, tää nyt on vain mun pään sisältä eikä kovin järkevää... enkä tosiaan oo mikään mestari itseäni ilmaisemaan... on ongelmani.

Toivottavasti voimat palautuisi pian ainakin vähäsen! Jaksamista!

Kiitos Falco, etkä sanonut mitään tyhmää.

Taidan olla tulossa kipeäksi. Edellisestä kunnon flunssasta taitaa ollakin vuosi... Ei kyllä nyt oikein lohduta. Olo on aika kamala. Väsyttää aivan hirveästi, on niin raskas olo, etten jaksaisi liikuttaa itseäni ollenkaan. Pää on kipeä, lihaksia särkee. Ja huomenna olisi terapia. Ja töitä on pakko tehdä.

Ja niinkuin tuo ei riittäisi, niin on kurja olo muutenkin. Pysähtynyt ja ihan puhtaasti masentunut. Eikä ole mitään sanottavaa. Tyhjä olo.

Voi helvetti! Ensin terapeutti pakottaa puhumaan Siitä, niin että kaikki oikein vyöryy ulos sieltä, mihin olen niitä yrittänyt vuosikausia tunkea, ja minä en saatana selviä! Ja sanoo sitten tunnin lopussa, että tulee melkein kolmen viikon tauko. Minä vittusaatana hajoan!! En kestä tätä oloa ja noita helvetin Asioita mitkä ei jätä sekunniksikaan minua rauhaan.

Aina sama juttu, puhun, niin jään sitten tämän, mitä siitä seuraa, kanssa yksin. En ihan yksinkertaisesti jaksa enää tätä. Mä en tiedä mitä teen, mutta en kyllä jaksa enkä haluakaan selvitä. Ihan vitun sama. kun tämä tuska vain loppuisi.

Hyvää viikonvaihdetta

Minulla on suunnaton halu vahingoittaa itseäni. Tulin töistä suoraan tähän tietokoneelle, etten tee mitään, ja menen tästä suoraan nukkumaan. Mikä vain kävisi, mikä sattuisi tai tekisi riittävän pahaa jälkeä... Ja tekisi mieli mennä ja pestä itseni vereslihalle, eikä sekään riittäisi irrottamaan minusta tätä saastaa. Ja näitä Ajatuksia. Muistoja. Tätä kaaosta, minä hukun siihen.

Olen niin kamalan väsynyt tähän kaikkeen...

On niin paha olla, etten tiedä mitä tekisin. Toivotonta, sitä tämä on

Ihan hirveän paha olla. Makaan vain sängyssä tuijottamassa seinää. Puhelin on soinut muutaman kerran, olen onnistunut sen puoli minuuttia jotenkin pitämään itseni kasassa, mutta heti puhelun loputtua alan itkemään. Ihan vain kun olo on niin hirveä. En halua olla olemassa. En halua mitään.

Olisi aivan pakko lähteä kauppaan, mutta en halua nähdä yhtäkään ihmistä. Enkä halua kyllä syödäkään. Ja mies ei auta. Enkä minä halua edes yrittää selittää, ihan turhaa. Kukaan ei voi ymmärtää. Ja miksi edes tarvisi.

Haluan tappaa itseni. En kestä tätä.

En haluaisi olla hereillä ollenkaan. Liian tuskallista.

En tiedä, miksi piti sitten vielä illalla etsiä facebookista ihminen menneisyydestä. Ja hän vastasikin heti. Hän tavallaan pelasti minut kerran, ja yritti omalla tavallaan puhua minulle järkeä asioista, ja elämästäni, mutta olin jotenkin niin sokea olosuhteille, ja varsinkin sille, miten minua kohdeltiin, en tajunnut, ettei niin saa kohdella ketään...Hän auttoi minua paljon, ja minulla oli hänen kanssaan mukavaakin. Se oli kovin kaksijakoista aikaa...toisaalta se oli hyvää aikaa, ja toisaalta silloin oli täydellinen helvetti irti. En tiedä. Muistoja on kuitenkin siitäkin liikaa. Ja ne sattuu.

Enkä oikein tiedä mitä ihan oikeasti meinaan. Kun tuntuu, että olen tehnyt kesästä asti jonkinlaista hyvästijättöä. Käynyt ikäänkuin vielä kerran monissa paikoissa, etsinyt vuosien jälkeen ihmisiä käsiini, ja tavannut sen kerran, ja kiittänyt. Järjestellyt asioita...opettanut töitäni eräälle ihmiselle, sellaisia, mitkä on ollut pelkästään minun osaamiseni varassa, mistä kukaan muu ei ole huolehtinut, eikä oikein edes tiennyt. Sillain hyvin tyynesti ja järjestelmällisesti. Mutta en tosiaan tiedä.

Olisiko kuolemani yhtään sen suurempi taakka, kuin se, että olen tällainen läheisilleni, lähinnä siis miehelle? Ja kun toivoa ei tunnu olevan. Asetin silloin joskus keväällä määränpääksi syyskuun lopun, että jos silloin ei näy toivonpilkahdustakaan, niin....Mutta en tiedä. En ole ainakaan lopullisesti päättänyt mitään.

Kaiken muun lisäksi vain tuntuu, että en jaksa taas talvea ja kylmää ja kaikkea sitä lisäharmia mitä siitä on...

Ja olen kyllä nyt taas pitkään ollut ihan puhtaasti masentunut. Niin etten saa tehtyä mitään, ja kaikki tuntuu aivan yhdentekevältä.

Terapeutti ehdotti lääkäritapaamista ja lääkityksen tarkistusta, mutta sanoin siihenkin, etten oikein jaksaisi taas mitään lääkekokeiluja, varsinkin kun ne on aina yhtä hyödyttömiä. Raskasta vain. Ja kun en ole niistä tosiaan mitään apua ikinä saanut.

Mitä järkeä tässä kitumisessa on, kun koko ajan on vain taukoamaton paha olo...

(((Piikkis)))

voi sinua pientä!
tarvitsisit ehdottomasti jotain tukikäyntejä tauon ajaksi!
Onko siellä tälläistä päivittäistä puhelinaikaa, ns. päivystysaikaa jolloin sinne voi soittaa? Jos vain saisit soitettua ja pyydettyä apua!

Lääkekokeilut/muutokset on todellakin syvältä, koska etukäteen ei ole mitään varmuutta siitä, tuoko se tullessaan mitään muuta kuin kamalia aloitusoireita. Mutta kun sopivuuttakaan ei voi kokeilemattakaan tietää!
Näin viereltäseuraten voisit hyötyä jostain toisesta lääkityksestä, joka auttaisi sinua kestämään terapian myötä lisääntyvää pahaa oloa.
Kannustaisin kokeilemaan! Mutta siten, että silloin on terapiakäynnit, että et ole yksin!

Lohtuhaleja ja silitystä sinulle lähettelen!!

Höpsis kiitos...ja joo, eipä taida olla mahdollisuutta minkäänlaisiin tukikäynteihin. Terapeutti on kyllä töissä, en vain mahdu hänen kalenteriinsa,eikä sille voi mitään.

Peiton alla makaaminen puolitiedottomana jatkuu vain. Välillä nousen tähän vapisemaan. Ihme heikotuskin... Tai siis käynhän minä töissä. Olo on aivan hirveä. Mistään ei tule helpotusta. Olen jo miettinyt, että minä absolutisti, vedän pääni täyteen. Kun en vain vittu kestä!

En tiedä...en muista koska olisi ollut näin paha olla. vaikka pitkään onkin ollut paha, mutta ei tällainen.

Kävin pesulla. Edellinen kerta on kai ollut torstaina, hiukseni olen luultavasti harjannut perjantaina. En vain saa raahattua itseäni pesulle. Hiusten harjaaminen tuntuu ihan yhdentekevältä. Köytän ne vain aamuisin jotenkin kiinni, pois tieltä. Taisin olla samoissa vaatteissakin perjantailta. Teki kyllä työtä löytää puhtaita, en saa pestyä pyykkiäkään. Tiskannut olen joskus toista viikkoa sitten. Ruuanlaitosta en edes haaveile. Kaupassa olisi jollain konstilla lähipäivinä kai käytävä, kun kaapeissa ei enää ole mitään.

Istuin päivällä ulkona, ja katselin pihaa. Kukkapenkit kasvaa pelkkää horsmaa ja rikkaruohoa, ja kauheita puuntaimia, nurmikko on metrinen viidakko. Menin muka pihatöihin, en saanut tehtyä mitään, tuli vain entistä pahempi olo. Viime talvena meillä oli koko talven lumityötkin tekemättä, mies ei auta, ja minä en jaksa. Kiipeilimme sitten niitten lumikasojen päällä, kun katoltakin tippuu sopivasti portaille suoraan...ja jäätyy sitten siihen. Ja kahlasimme välillä polvia myöten hangessa.

Minä vain en selviä tästä elämästä. Ihan joka asia tässä arjessakin on liikaa.

En tiedä, haluaisinko oikeastaan varsinaisesti kuolla, taitaisin haluta riittävää apua, sitä en kyllä tiedä mitä se olisi sitten. Mutta kun en vain JAKSA!!

On niin VITUN PAHA OLLA.

(((voimahalaus)))

Voi kun voisin ottaa edes vähän tuskastasi pois...
Olet tärkeä, yritä jaksaa!!

Jaksamista sinne!

"Minä vain en selviä tästä elämästä. Ihan joka asia tässä arjessakin on liikaa.

En tiedä, haluaisinko oikeastaan varsinaisesti kuolla, taitaisin haluta riittävää apua, sitä en kyllä tiedä mitä se olisi sitten. Mutta kun en vain JAKSA!!

On niin VITUN PAHA OLLA."

Minusta tuntuu juuri tuolta. Ja jotenkin kummasti minua lohdutti, että joku toinen kokee aivan samoin, vaikken tätä oloa kellekään toivoisikaan.

Itse en jaksanut enää mennä töihin. Sain paniikkikohtauksen työpaikan ovella. Ja nyt on sitten paha olo siitä, etten ole tekemässä omaa osuuttani töistä, kamala syyllisyys tämän muun pahan olon lisänä.