Murujen keräilyä

Pelottaa aloittaa tätä päiväkirjaa. On tehnyt jo pidemmän aikaa mieli, mutten ole uskaltanut. En ole varma mitä pelkään.

Aivan kamalaa ollut koulujen alku. Stressaavaa ja uuvuttavaa. Toivottavasti alkava viikko sujuis hyvin ekaluokkalaisenkin osalta.

Vielä enemmän pelottaa sitä seuraava viikko, kun multakin loppuu kesäloma ja katsotaan miten arki lähtee sujumaan ilman iltapäiväkerhoa tms. Miten ekaluokkalaisella sujuu koulumatkat ja välipalojen teko... Hirvittää suoraan sanottuna.

Tahtoisin niin olla kotiäiti, muttei meillä ole moiseen ylellisyyteen varaa. Mun palkka tarvitaan, että on rahaa ruokaan ja vaatteisiin.

Katselin tänään vanhoja valokuvia ja tuli niin haikea olo. Kaipaan aikaa kun lapset olivat pienempiä, nuorempia, alle kouluikäisiä. Vaikka tajusin kaipaavani jotain mitä ei oikeasti ehkä koskaan ollutkaan. Idylliä, joka on puhdasta fantasiaa.

Jaksuja

Lyrican nostamisestako tämä tasaisen hyvä ja levollinen mieli johtuu? Tapahtuu vaikka mitä, mutta minä en sanottavammin hätkähdä tai ahdistu.

Terapiassakin oli ihan outoa muistella viime viikon ahdistuksia ja vastoinkäymisiä, kun oikeasti olin herännyt pirteänä tähän päivään auringon kanssa ja käynyt juuri piristävällä aamukävelyllä (saatoin ekaluokkalaisen kouluun).

Oli silti paljon kerrottavaa, niin stressaava viime viikko oli ja niin huolestuttavasti siihen stressiin välillä reagoin: aloin yhdessä vaiheessa pelätä, että naapuritalon katolla on tarkka-ampuja joka aikoo ampua minut pihalle ja huolehdin jo etukäteen siitä, millainen järkytys se olisi lapsille löytää äiti pää tohjona pihalta makaamasta.

Tajusin vasta terapeutin lisäkysymyksistä ja ilmeestä, ettei se ollut enää aivan normaalin rajoissa, kun kerta ihan oikeasti pelkäsin. Psykoosi on joka hetki nurkan takana enkä aina huomaa kun se sieltä kurkistelee - tai se kai kuuluu psykoosiin, ettei sitä tajua ennen kuin jälkeen päin. Jotenkin nolottaa nämä rajatilaiset mikropsykoosit. Hävettää olla niin risa.

älähän sie ittees häpee, sää oot hyvä ihminen!

Kiitos Hanna, olet kultainen.

Aamulla en meinannut jaksaa herätä, mutta pakkohan se oli ja sainkin sitten itseni jo ennen yhdeksää liikkeelle, kauppaan ja apteekkiin jne. Tuli touhuttua sitten koko päivä ja nyt iltasella tuntuu siltä, että touhusin ihan liikaa. Väsyttää ja on hiukan epätoivoinen olo.

Touhusin, koska ei väsyttänyt eikä ahdistanut, kiitos Lyrican. Mutta illansuussa, kun lääkepitoisuus on pienimmillään veressä, se vanha tuttu ahdistus ja epätoivo tuli pintaan, eli ei tässä mistään ihmeparantumisesta ole kyse. Silti on mukavaa olla suurin osa ajasta ilman ahia.

Voi kun huominen olisi helppo päivä.*rukoilee* Taitaa tämä yksinhuoltajuuskin käydä voimille? (mies on viikon poissa)

Huomenta päivää, mites on tää päivä alkanu? mun alko ahilla ja masiksella, mut otin temestaa ja ny alkaa helpottaa.

Voimaton olo. Surettaa, kun lastenkin täytyy herätä niin aikaisin, ihan kesken unien ja kipittää kouluun. Hirvittää ensi viikko, kun pitää itsensä raahata töihin aikaisin aamulla...

Saatoin ekaluokkalaisen kouluun ja väsähdin totaalisesti. Onneksi pystyin nukkumaan parin tunnin päikkärit, mutta nyt on sellainen olo, kuin olisi vasta herännyt kesken unien - niin kuin olenkin.

Kohta pitää lähteä koululaista vastaan, kun on tarkoitus katsoa, miten mummille kävellään, kun sinne pitäisi mennä iltapäivähoitoon silloin, kun minulla on iltavuoro.

Ahdistava aamu. Ensin ahdisti se, että jouduin herättämään unisen pienen kesken uniensa ja patistamaan liikkeelle, aamupisulle ja aamupalalle. Hiuksetkin piti harjata, vaikka tyttö vihaa sitä.
Neiti lähti kuitenkin reippaasti kouluun, mikä tuntui hyvältä. Edistystä on tapahtunut ja neito reipastunut.

Vaan minun ahdistukseni kasvoi kasvamistaan, kun mietin huomisia synttärijuhlia, joiden järjestäminen on kokonaan minun vastuullani. Tänään pitää hankkia syötävät/tarjottavat valmiiksi. Oli pakko ottaa pari Opamoxia sitä miettiessä.

Mieli tekee sänkyyn peiton alle nukkumaan itsensä unohduksiin, pois pahasta maailmasta.

Moikka Murena!
Ilahduin kun huomasin päiväkirjasi. Olen tykännyt kirjoitteluistasi koska niissä tuntuu olevan samaa kuin mun elämäntilanteessa mut toisaalta raikkaita kommentteja ja väläytyksiä

Meilläkin eskarilaiset aamut oli aluksi ikäviä, kun piti hoputtaa ja hermoilla että ehditään, pitkän lomailun jälkeen ei oikein nuo aikataulut luonnistu pojalta ja itte oon aikas loppu. Mut kun poika on nyt nopeesti tajunnut aamujen idean ja tehdään jutut aina samassa järjestyksessä suurinpiirtein, niin johan on alkanut sujua. Ja mulle siitä on vain hyötyä että saan ittenikin jotenkuten ylös. Mut meillä mies on kyllä suureksi avuksi tässä, keittää mullekin aamukahvin jotta tuntuisi elämä vähän pehmeämmältä.

Tiiätkös mitä. Lapset ovat aika armollinen yleisö synttäreillä. Ei niille ole niin tärkeää että pöydässä on viimeisen päälle nysvättyjä pikkuleipiä ja kakkuja, ihan perusjutut joita saa edullisestikin kaupasta riittävät. Eihän ne lapset niin kauan siinä pydässä jaksa istua eivätkä myöskään arvioi kodin joka nurkkaa onko kaikki niin siistiä. Leikkihän niille on tärkeintä ja lahjat ja ihan vaan se toisen luona vieraileminen on jännittävää. Kyllä tiiän että se on stressaavaa kun on itellä ahdistunut ja epäsosiaalinen olo, mut... koita ottaa rennosti. Siitä tulee mukavampi tunnelmakin kuin siitä, että kaikki on ihan justiinsa.

Kiitos Falco visiitistäsi. Vai että "raikkaita kommentteja ja väläytyksiä"?!? Minullako? *punastelee*

Olo on kaikkea muuta kuin raikas. Uupunut ja nuhjuinen kuvaa paremmin.

Synttärit meni melkein huomaamatta tänään. En tiedä toimiko Lyrica niin hyvin vai mikä oli, mutta emäntänä toimiminen sujui rennosti, ilman stressiä. Mummut viihtyivät keskenään keittiössä ja lapset omassa seurassaan lapsen huoneessa. Kun isät hakivat vieraita pois, jäi mukuloilta joku kiva leikki kesken, eli onnistuneet juhlat taisin järjestää.

Nyt on jotenkin tyhjä olo, mutta huomenna varmaan ahdistaa ja pelottaa tuleva maanantai ja töihinpaluu. Vielä en uskalla päästää ajatuksia siitä päähäni, sillä en halua ahdistuneena pyöriä hereillä tätäkin yötä. Saa nähdä miten tästä selviän vai selviänkö lainkaan. Jos liikaa ahdistaa saatan luiskahtaa taas psykoosiin ja siinä tapauksessa mikä tahansa on mahdollista.

Minä olen ONNELLINEN!

Olen ollut pari päivää saikulla flunssan kourissa, joka pakotti minut lepäämään ja ottamaan mahdollisimman rennosti. Teki hyvää nukkua pitkiä päikkäreitä, univelkoja pienemmiksi.

Tänään mies poistui kuvioista päiväksi ja saan nauttia lasten seurasta ihan itekseni. Mukavaa! Oikeesti. Ei olla tehty mitään ihmeellistä, mutta se juuri onkin niin ihanaa: leikin kotiäitiä ja nautin täysin rinnoin.

Ihan vaan käytiin kaupassa ja apteekissa, laitettiin ruokaa, pestiin pyykkiä ja tiskattiin, kateltiin perhe-elokuva yhdessä, sisko ja sen veli leikki keskenään jne jne. Aivan IHANAA. Kunpa tällaista voisi olla aina. Vaan kun ei voi. On pakko käydä töissä.

Tänään en jaksa elää, vaan kai se on vaan pakko.

Terapeutti kertoi uhkaavasta psyk.polin muutosta ja rakennemuutoksesta jne. Ei ole kuulema edes varmaa, ketkä potilaat saavat jatkaa hoidossa ja ketkä heitetään pihalle!

Olen kauhuissani, totta kai. Jo pelkkä poliklinikan muuttaminen olisi tarpeeksi pelottavaa. Mutta että terapeutti saattaisi vaihtua tai terapia loppua kokonaan!

Ei siis ihme, ettei elämä oikein maistu. Haluaisin vain nukkua, piilossa pahalta maailmalta ja kylmiltä päättäjiltä. Miten joku voi tehdä noin paljon pahaa uudistusten nimissä?

Töiden jälkeen oli jalat kovasti väsyneet ja kipeät. Tänään ei huvita mennäkään töihin, mutta totta kai minä menen siitä huolimatta. Toivon että työilta menis oikein nopeasti, tai siis ettei aika tuntuis pitkältä. Kohta on pakko lähteä.

Moi Murena, kävin lukemassa kuulumisiasi. Koitahan jaksaa töissä ja ottaa aina väliin jotain mukavalta tuntuvaa - vaikka lasten kanssa oleilua. Mä ihailen ihmisiä joilla on hyvä kyky kaikenmaailman stressin ja ikävien elämäntilanteidenkin keskellä irroittauta kunnolla vaikka hetkeksi, ja oikeasti unohtaa silloin ikävät asiat ja väsymys. Se olis varmasti tosi tärkeää jaksamisessa, että osaisi ottaa niitä rentoutumishetkiä... sitä opetellessa... koitetaan jaksaa!

Kamalaa kun terapeutti tollai pelottelee, olis sit vasta sanonu kun asia on varma että ketkä saa terapiaa ja ketkä ei.

Hanna, terapeuttia oli kielletty lupaamasta kellekään mitään, mutta vakuutti koittavansa pitää mun puoliani.

Johtuuko nyt siitä, että haluan näyttää niille kylmille paskiaisille, että minä ainakin tarvitsen hoitoa, vaiko vain siitä, ettei huvita mennä töihin... mutta minä jo suunnittelin ottavani pari pakettia opamoxia kerralla ja viettäväni päiväni vatsahuuhtelussa tai jossain "mukavassa" paikassa. Olenko todella näin epätoivoinen?

Murena kiltti, lupaathan että et niitten nappien kanssa leiki

Heippa Murena, mitä sulle kuuluu?

Surkumurkumieli, kun huomenna on taas maanantai ja aikainen herätys.

lapsetkin ovat olleet kovin itkuisia tänään ja männäviikolla. pakottavat minut olemaan vastuuntuntoinen ja rakastava vanhempi vaikken aina jaksaisi olla edes aikuinen, kun itseni sisällä itkee pieni tyttö.

ystävä on vihainen minulle, kun menin tökkäämään liian arkaan paikkaan. surettaa, että hän on niin kovin loukkaantunut ja huitoo nyt joka suuntaan ilkeitä piikkejä tarkoituksenaan loukata minua yhtä paljon, tehdä pahaa, satuttaa - ja minä vain halusin auttaa.

Jaksuja ens viikkoon!

Miksi minä olen tämmöinen? Miksei normaali arki ota onnistuakseen?

Rajatilaiset pershäröt ovat kuulema joissain asioissa alle 3-vuotiaan tasolla!

Ja tämmöisen pitäisi osata ja jaksaa elää aikuisen ihmisen elämää! Ei siitä mitään tule, taaskaan.

Huomenna pitäis soittaa psykiatrille. Hävettää vaan liikaa.

Niin mimmosissa asioissa rajatilat on 3-vuotiaan tasolla?

Voimahali!

en nyt muista, mutta jotkut toimintatavat tai tunteet tai jotkut oli peräisin ajalta alle 3-v. Niitä yritetään sitten terapialla muuttaa aikuisen ihmisen vastaaviksi.

Moro! Ajankulukseni luin sun päikkyäs ja huomasin et sullakin on psyk. polilla joku uudistus tulossa. Meillä kans, menetän hoitajani vuoden lopussa, saan EHKÄ jonkun toisen vähäks aikaa, mutta monella hoito loppuu tyystin. Uudistus on semmonen että jaetaan työryhmiä uusiksi ja mä en voi jatkaa nykyisellä hoitajalla koska se ei mee mielialahäiriötyöryhmään. Aivan paska juttu koko uudistus - hoitajan mukaan tähtää siihen että monen hoito loppuiskin. Greeeaaaaaat!

Soitin psykiatrilleni ja kerroin, että nyt masentaa, itkettää, itsemurhatuttaa = on aivan kamalan paha olla. Sain käyntiajan huomiseksi. Nyt vaan pitää jaksaa tätä oloa edes sinne asti.

En ole perheelle kertonut olevani saikulla. Hävettää. Vaikka kyllä mies musta näkee, että olen huonossa jamassa. Hokee: "jaksaa, jaksaa" tsempatakseen minua. En ole saanut sanottua, etten todellakaan jaksa.

Huono-omatunto kun olen poissa töistä. En tiedä mitä hyötyä siitä on, etten ole siellä. Ihan yhtä paha olo mulla on kotonakin. Eipähän ainakaan olis tätä syyllisyyttä jos siellä tsemppaisin itseäni, mutkun sain paniikkikohtauksen kun yritin eilen mennä töihin.

Keskityn nyt pysymään hengissä. Muuhun en kykene.

Kurnu, minusta on suorastaan törkeetä, jos uudistuksen päätarkoitus on saada osa potilaista pois hoidon piiristä ja/tai lyhentää hoitoaikoja.

Ei tule toimimaan! Ihmiset eivät parane sen nopeammin kuin ennenkään vaikka paperilla päätettäis mitä. Tulee enemmän kriisijaksoja, itsariyrityksiä, sairaalaan hakeutumisia jne - eli hölmöläisten peitonjatkamista koko touhu.