ahdistuksesta

mua ahdistaa, nyt, taas.

onko muita keitä ahdistaa tänään?

eihän tää mikään uusi juttu ole, mutta pysynyt poissa jo kaksi vuotta. en jaksais sitä taas. sitä Tappavaa ahdistusta, en jaksais millään miksi se aina palaa?

ei tässä viestissä sen enempää järkeä ole, kun mikään keskustelu ei tuohon oikein tunnu auttavan tai sitä selittävän. mutta saapahan tänne vain sitten ilmoittaa, jos se vaikka auttais? tai jotain, en mä tiedä.

pitäis olla ahdistunut hymiö tuossa valikoimassa..

Paljon voimia sulle!

Ei ahdista nyt, mutta ahdistustani olen käynyt läpi, eikä hyvältä näytä. Ja taas ne samat naissuhteet, mistä en pääse yli enkä ympäri. Voi vitun vittu. Ihan järjettömät muurit edessä, mutta luopumaankaan en pysty.

Näen psykiatrin onneksi torstaina. Epäilyttää, että mitä se tähän voi enää tarjota, mutta katsotaan nyt. Josko sillä sanottavaa vielä olisi.


Vähän on tosiaan vajaa tuo hymiölista. Tarvitsisin sellaisen "päätä seinään" hymiön.

Zo, olisiko jotakin laukaisevaa tekijää, jonka löytäisit, ja jolle olisi tehtävissä jotakin...?

Kaksi vuotta on pitkä aika ilman ahdistuneisuutta, siksi tuli mieleeni, että nyt on jotakin, joka aiheuttaa sen sinulle.

hanna74, kiitos
mirri, en oikeestaan tiedä, siitähän tuo syvä ahdistus tulee, niistä syistä jotka on tiedostamattomia tai niin luulen. ja sit päälle stressavia tapahtumia nii siinä sitä taas ollaa..ja niille stressaaville asioille joillekin en voi mitään, ku ne on jo tapahtuneita juttuja. toisille voisin, jos en olis niin typerä, esim raha-asiat. terapia on yksi joka saattaa nyt tätä aiheuttaa tosin.

oonko mä tosiaa varatukarin ainoo ahdistunut tänää? no se on oikeestaa positiivista siis on, mut aika yllättävää mun mielestä.

onko kukaan muu muuten huomannut et ahdistusta on erityyppisiä? on sellasta reaktiivista ahdistusta, mikä on terävämpää mut ei niin syvää. sit on sellasta hiljalleen nousevaa kuristavaa ahdistusta. ja sit on se pahin tyyppi, sellanen syvältä lujaa nouseva ahdistus, joka 'huutaa' ja kuristaa keuhkot kasaan, eikä edes lopu vaan pahenee eksponentiaalisesti.

ainaki mä oon huomannut erilaisia ahdistuksia ja kerran vaan oon kokenut ton viimeisen, sillon kaksi vuotta sitten ja se melkein tappo mut, kun se ei hellittäny vaan paheni ja paheni, mikää lääke ees auttanut, ei mikää. ja sitä just pelkään eniten. noi kaks muuta kestän ja tuo eka nyt liittyy varmaan ihan normaalielämäänkin. mut aina kun toi toiseen tyylinen, syvempi, alkaa tuntumaan pelkään et se muuttuu tuoks pahimmaksi.

Zo kirjoitti:onko kukaan muu muuten huomannut et ahdistusta on erityyppisiä? on sellasta reaktiivista ahdistusta, mikä on terävämpää mut ei niin syvää. sit on sellasta hiljalleen nousevaa kuristavaa ahdistusta. ja sit on se pahin tyyppi, sellanen syvältä lujaa nouseva ahdistus, joka 'huutaa' ja kuristaa keuhkot kasaan, eikä edes lopu vaan pahenee eksponentiaalisesti.

Mietin alkuun, että oma ahdistukseni olisi aina ollut johonkin suhteellisen konkreettisen ilmiöön liittyvää - olisiko sitä reaktiivista tämä - mutta nyt muistelen, että pahimpina aikoina olo oli sama vuorokaudet ympäriinsä tilanteesta riippumatta. Terppa pelkäsi, että vedän itseni narun jatkoksi, minä enemmän terpan mahdollista pakkohoitolähetettä. Terppa puhui annihilaatioahdistuksesta.

Se oli todellakin kauheata se silloinen ahdistus. Silti oma pahin pelkoni on, että jään elämään tämän reaktiivisen ahdistuksen kanssa nykyistä elämääni. Kun tuo annihilaatioahdistus pakottaa ratkaisuihin, ottaisin näistä kahdesta vaihtoehdosta kuitenkin mieluummin sen.

Kyllä ahdistaa ja tuskin jaksan kommentoida ettei vaan alkais ahdistamaan lisää. Zon kuvailut erilaisista ahdistuksista olivat valaisevia. Ahdistusta on erilaista. Varmaan auttaisi jos pystyisi omia ahiksiaan hieman analysoimaan? Vai kiedonko silloin vain sitä ahistuksen viittaa tiukemmalle?

Ainakin haluaisin ajatella, että tuon reaktiivisen ahdistuksen kanssa pärjään kohtalaisesti, koska enimmäkseen pystyn vaikuttamaan siihen jotenkin. Paitsi työpaineisiin liittyen olen tottapuhuen ihan paskana, en tiedä mitä tehdä tai mitenkä suhtautua. Työni merkitsee mulle paljon, ehkä liikaakin, mut se onkin puoliksi elämäntapa ja vain puoliksi ammatti. Hassua, mut voisin siteerata Vilsua "ihan järjettömät muurit edessä, mut en pysty luopumaankaan". Niin ja ne muurit tässä yhteydessä rakentuvat lähes kokonaan omasta ahdistuneisuudestani. Voi vittu. Kuin olisin elävänä muurattu siihen keskittymiskyvyttömyyden muuriin.

Onpa hieno sana, annihilaatioahdistus. Mitä se tarkoittaakin. Pohjamutani on varmaan tätä, ja varmaan ruokkii noita vitun ahdistuneita reaktioita milloin mihinkin. Vuosi sitten olin pitkän yksilöterapian jälkeen saanut tän mutapohjan haihtumaan, mut viime vuoden psykodraama oli ehkä vaan liian rankka kokemus. Tai jotain muuta. Ja siinä ne saatanan liejut taas muhii.

Annihilaatioahdistus: mitättömyyden tai olemattomuuden kokemus, ilmenee usein myös täydellisen tuhoutumisen, katoamisen, pirstoutumisen, murskautumisen tai avaruuteen liukenemisen, pohjattomaan kuiluun putoamisen tms. psyykkisen kuoleman kauhun kokemuksena. Kokemuksena annihilaatioahdistus on fyysisen kuoleman pelkoa kauheampi ja siksi moni tekee mieluummin itsemurhan.

löysin tuon selityksen joltain keskustelupalstalta, eli en tiiä onko pätevä selitys. mutta tuo tosiaan kuulostaa siltä syvemmältä ahdistukselta, muttei ihan. tai no, tuo kuulostaisi siltä toisen asteen ahdistukselta, jos ensimmäinen olisi reaktiivinen ahdistus niin tämä olisi toinen. syvyyden mukaan luokiteltuina. mutta mikä se kolmas sitten olisi? se johon tavallaan yhdistyy noi kaksi ja pääpiirteenä on Tuska, ei enää ns. pelko vaan sietämätön tuska. no ehkei niille mitään nimiä sen enempää edes ole, tai on henkilökohtaista. mutta kiinnostaisi. oon ahdistuksesta tavalla tai toisella aina kärsinyt, mutta tuon kerran se meni 'yli'. eikä sittemmin oo palannu. outoa.

mulla auttaa ahdistuksesta puhuminen sen takia, että kuten useat muutkin asiat mitkä mua vaivaa käännän jonkunlaiseksi yleiseksi teoretisoinniksi. en tiiä onko se terveellistä tosin. no auttaa se sillä tavalla että etsii ja ehkä löytää selityksiä, samanlailla kun diagnoosin saaminen voi helpottaa. mutta eihän se sitä sairautta silti poista.

ps. falco2 voimia sulla on muuten nätti tuo kuva

Zo, tuo pistämäsi selitys annihilaatioahdistuksesta osuu hyvin yksiin terppani kommenttien ja omien aikanaan tekemieni googletusten kanssa. Kuvaukseltaan ja voimakkuudeltaan.

Itselläni päälimmäisenä oli kokemus mielen tai minuuden hajoamisesta. Vaikka ei sitä tunneta oikein pysty kuvaamaan. Tuskin sen kauheus ainakaan tuosta välittyy.

Paremmilla fiiliksillä olen muuten tänään, onneksi . Psykiatri onnistui puhumaan yllättävän hyvin järkeä päähän. Toivottomuus on tainnut olla mulla suhteettoman suurta viimeiset pari viikkoa. Harkitsi se lääkityksen säätöäkin, mutta totesi loppuun, ettei taida olla kuitenkaan tarvis. Jos mulla toivo paremmasta vaan kestää, niin eipä tässä hätää.

Ahdistaa ihan sairaasti, otin äskön yhen opamoxin saa nähä riittääkö se
Ahdistus on paljon kamalenpaa kuin masennus mun mielestä.

Täällä yksi vaikeasta pms-ahdistuksesta kärsivä, paraikaa... Otin Opamoxin ja odotan että se alkaa vaikuttaa. En oikein kykene toimimaan ja keskittymään mihinkään kun tämä kuristava ahdistus on päällä. Paraneekohan tästä ikinä? Ei kuitenkaan kaikkea saisi jättää vaan lääkityksen varaan, ei lääke ole mikään Ihme.

Olen tokkurassa Ketipinoristakin. Olo on eristäytynyt, yksinäinen ja epätodellinen.

tarkoita juuri jotain olemattomiin häviämistä, tuhoutumista sanana?

Jostain Veikko Tähkän minän kehitystä käsittelevästä kirjasta tai vastaavasta muistan lukeneeni lapsuuden eri kehitysvaiheisiin liittyviä pelkoja tai ahdistusta. Tuo annihilaatioahdistus eli tuhoutumisen pelko oli varhaisimpia pelkoja. Vauva pelkää, että ilman äitiä se tuhoutuu, niinkuin tietysti tuhoutuisikin, hylättynä.

Seuraavan kehitysvaiheen pelko oli kai objektin menettämisen pelko. Minulla sitä joskus pahimmillaan on joskus vieläkin. Pelkäsin, että lapsi ja expuoliso häviävät, enkä nää heitä ikinä.

Seuraavan vaiheen pelko oli sitten objektin rakkauden menettämisen pelko, siis että äiti hylkää, kun on tehnyt väärin tms. Olikohan sitten jo tuo kastraatioahdistus seuraavan, oidipaalivaiheen juttu. Enempää en kyllä muistakaan.

Eipä tuo ehkä auta muuta kuin että jos ajattelee ahdistuksen olevan niin varhaista, vauvana ja pikkulapsena koettua ja jotenkin koteloitunutta ja nyt uudelleen aktivoituvaa, jostain syystä, niin ehkä se kuitenkin hiukan voi auttaa sietämään oloa.

Itselle tuli vielä mieleen tuo lääkkeiden vieroitusoireista johtuva ahdistuksen mahdollisuuskin. Kun moni sitä opamoxia sanoi käyttävänsä. Onhan sekin yksi selitys.

Olen itsekin pitänyt ahdistusta hankalampana kuin masennusta, ainakin päällä ollessaan. Masennus tietty enemmän jatkuvaa, eli ei paljon lomaa siltä saanut.

Psykiatri on jonkin verran jutellut minulle masennuksen ja ahdistuksen suhteesta. Kuulema liittyvät toisiinsa niin, että masennus aiheuttaa ahdistusta ja ahdistus masennusta. Tunnistankin tätä osittain omalla kohdallani.

Viimeksi psykiatri sanoi jotain senkin tapaista, että masennuslääkkeiden ajateltaisiin nykyään olevan ahdistukseen jopa bentsoja parempia. En ihan tarkkaan muista sanoiko juuri noin ja joka tapauksessa ovat vaikutuskiltaan hyvin eri tyyppisiä. Ilmeisesti masennuslääkkeet ovat kuitenkin varteenotettava vaihtoehto ahdistuksen hoidossa.

---

Sitten jotain ihan muuta. Vetäisin jonkinlaisen pohjanoteerauksen tänä viikonloppuna. Ei mitään erityisen vaarallista (olen kai tervehtymään päin), mutta itseni kanssa sain olla kohdakkain.

Suoraan sanottuna alkaa vituttaa, että tunnen suhtautuvani aika poikkeavasti moniin asioihin, mutta "joudun" piilottelemaan typeristä sisäisistä syistäni johtuen tätä puolta itsestäni. Tuntuu myös siltä, että itselleni helpot asiat on usein muille hankalia ja toisaalta muille helpot minulle tosi ongelmallisia. Hyvä tietysti, että jotkin asiat sujuu, mutta aika vaikealta tuntuu olla kontaktissa, jos toinen näkee kaikkea hyvää, mutta itse kokee olevansa paskaa. Ymmärrystä ei ihan helpolla synny.

Tästäkään ei varmaan ota nyt mitään tolkkua ja taitaa mennä vähän ketjun rytmistä sivuun, vaikka oman ahdistukseni taustoihin liittyykin. Asia vaivaa kuitenkin minua.

Tuli mieleen tällainen kysymys.
Tuleeko teille muille ahdistusta sen jälkeen, kun olette tehneet jotain "pelottavaa", eli sellaista joka on arkielämässä hankalaa?

Mulle tulee aina paniikkikohtaus + tuntien ahdistus seuraavana päivänä. Lauantaina olin barbeque-bileissä ja se oli pelottavaa kun piti olla sosiaalinen ja juoda jne. mutta kaikki meni hyvin, kunnes sitten sunnuntaina tuli tämä ahdistus. Tuntuu, että joka askeleesta parantumisen tiellä pitää maksaa!

Sama tapahtuu kun olen kestänyt kokonaisen viikon töissä (todella stressaava ympäristö) - viikonlopun sitten tärisen ja pelkään ja ahdistun.

Muilla samanlaista?

Mulla on ahdistus suurempana ongelmana kuin masennus. En muista tunteneeni erityisen paljon ahdistusta arkielämässä hankalan asian tekemisen jälkeen. Yleensä otan ahdistavia asioita ennen lääkkeitä tai viinaa että sekin saattaa vaikuttaa. Ahdistusta on monenlaista mutta tympein muoto tulee esille elämän tyhjäkäyntihetkinä. Kun on vaikkapa riisuutumassa tai pukemassa taikka kahvilla tylsässä seurassa kuluttamassa aikaa. Muistan ensimmäisiä ahdistuksen/tympeyden kokemuksien iskeneen ala-asteella koulussa liikuntasalin pukuhuoneessa.

Huomasin vasta luettuani Ruustiksen viestin, että minullakin on juuri noin. Yksi kohtalaisen hyvin mennyt, etukäteen jännitetty tilaisuus poikii kauhean ahdistuksen ja väsymyksen jälkikäteen. Aikaisemmin jännitin ja ahdistuin ainoastaan etukäteen asioista. Kai se on tällaista kävelemään opettelua joskus.

vilsu kirjoitti:Sitten jotain ihan muuta...
Hyvä tietysti, että jotkin asiat sujuu, mutta aika vaikealta tuntuu olla kontaktissa, jos toinen näkee kaikkea hyvää, mutta itse kokee olevansa paskaa. Ymmärrystä ei ihan helpolla synny.

Tästäkään ei varmaan ota nyt mitään tolkkua ja taitaa mennä vähän ketjun rytmistä sivuun, vaikka oman ahdistukseni taustoihin liittyykin. Asia vaivaa kuitenkin minua.

Vilsu, en tiedä ymmärränkö oikein ajatuksiasi, mutta kirjoittamasi muistuttaa omia ongelmiani joissakin ihmissuhteissa. Sisimmässäni vaan pysyy tunne, miten huono-huonompi-huonoin olen ja kuinka tyhjä olen sisältäni... on vaikeaa sitten luottaa ihmisiin ja ystäviin, kun en kai lähtökohtaisesti luota itseeni enkä masennuksen ollessa vallalla myöskään pidä itsestäni sellaisella terveellä tavalla. Siitä sitten seuraa monien mutkien kautta vaikeuksia joissakin ihan yleisesti ottaen helpoissa (sosiaalisissa) asioissa, joista mulle muodostuu kamalan hankalia toteuttaa... öh... meni hieman sekavaksi mut postaan tämän nyt kuitenkin...

Joku sanoi että olisko monen kohdalla kyse bentsoriippuvuudesta tai -viekkareista. No, minä ainakin käytän niitä niin harvoin, kerran pari kuussa (pms:n aikaan) ja joskus en tarvi moneen kuukauteen, että ei voi olla siitä kyse. En ole koskaan tullut riippuvaiseksi Opamoxista vaikka on sekin aika ollut jolloin niitä meni paljon ja usein.

Mielikuvaharjoittelua olen joskus yrittänyt käyttää ahin karkottamiseksi. Toisinaan se toimii, toisinaan ei.

Ruustis kirjoitti:Tuli mieleen tällainen kysymys.
Tuleeko teille muille ahdistusta sen jälkeen, kun olette tehneet jotain "pelottavaa", eli sellaista joka on arkielämässä hankalaa?

Mulle tulee aina paniikkikohtaus + tuntien ahdistus seuraavana päivänä. Lauantaina olin barbeque-bileissä ja se oli pelottavaa kun piti olla sosiaalinen ja juoda jne. mutta kaikki meni hyvin, kunnes sitten sunnuntaina tuli tämä ahdistus. Tuntuu, että joka askeleesta parantumisen tiellä pitää maksaa!

Sama tapahtuu kun olen kestänyt kokonaisen viikon töissä (todella stressaava ympäristö) - viikonlopun sitten tärisen ja pelkään ja ahdistun.

Muilla samanlaista?

Joo just noin se mulla menee. On ollut monesti tosi hienoa ja hyödyllistä, kun en esim. jännitä esiintymisiä etukäteen tms. tilanteita, mutta sitten se kasautuu ahistuksesksi. Oon sanonut itteäni jälkijännittäjäksi. Jälkiahdistuja olis kai rehellisempi termi.

Olen yrittänyt opetella jännittämään etukäteen, kun jotenkin oon ajatellut että ehkä se olisi terveempää. Koska mulla tämä varmaan yleisesti ottaen liittyy siihen, että kiellän tunteeni tai siis en anna niille arvoa - jos on joku haastava tilanne, suoriutuminen on tärkeämpää kuin tunteeni. Olen yrittänyt opetella sallimaan tunteitani... vaihtelevalla menestyksellä. Tällä hetkellä taitaa sitten olla niin, että kun alitajuntani on nyt saanut tunteeni enemmän omakseen, se juhlii tämänhetkistä vapauttaan jossain kovin sallivalla omanarvontunnolla. Niin ettei niistä työtehtävistä tahdo tulla mitään, keskittyminen on paskana, ja se ahis tosiaan iskee ennen kun jotain haastavaa pitäisi tehdä.

Eli jotain siltä väliltä oon etsimässä, ja tukea siihen etsintään keskusteluista tai terapiasta taas.