Tikrun varahiekkis

Pitäähän kissalla olla hiekkalaatikko.

Kylläpä olenkin kaivannut Tukiasemalle. Tuntuu, että tukarittomat päivät ovat valuneet hukkaan, kun niitä ei ole saanut kirjattua mihinkään. Melkein viikko jo.

Tiistain tärkeästä ja etukäteen pelkäämästäni lääkäriajasta taisin ehtiä päiväkirjaani kirjoittaa. Keskiviikkona oli kuntoutusiltapäivä.

Torstaina tapasin viimeisimmän ex-terapeuttini kaupungilla. Kävimme limsalla, kävelimme pienen lenkin ja silppusimme rituaalinomaisesti vanhan elämänkaaritehtäväni mereen. Pohdiskelin etukäteen tapaamisen tarkoitusta ja järkevyyttä, mutta kyllä se sitten lopulta ihan merkitykselliseltä tuntui. Jäin silti miettimään, ylittikö ex-t joitakin ammatillisuuden rajoja tapaamisen aikana tai ylipäänsä siinä, että halusi tavata minut työnsä ulkopuolella.

Torstaipäivän loppupuolen vietin ystäväni kanssa. Kiertelimme kaupungilla, teimme yhdessä tortilloja ystäväni luona ja katsoimme hänen lapsuusaikaisia kotivideoitaan. Kotiuduin vasta puolenyön kieppeillä ja tyhjensin yksikseni viinipullon jämät.

Perjantaina oli taas pari tuntia kuntoutusta. Eilisen eli lauantain vietin yksin kotosalla ja ahmin ahdistuneena. Tästä päivästä taitaa tulla samanmoinen.

Olen nähnyt todella vivahteikkaita unia, jotka kävisivät sellaisinaan jännityselokuvista. Olen koettanut painaa unien tapahtumia mieleeni, mutta juuri nyt en muista niistä ainuttakaan. Pitäisi ehkä ottaa taas univihko käyttöön ja kirjoitella unet jo yöllä hereillä käydessä muutamalla avainsanalla ylös. Se tepsi aikaisemminkin.

Huomenna alkaa koulu . Lähetin ohjaavalle opettajalleni sähköpostia perjantaina, koska oletin hänen ilman muuta aloittaneen työnsä jo opiskelijoiden paluuta edeltävällä viikolla, mutta hänpä vastasikin viestiin lomalta. Hiemanko harmitti häiritä hänen viimeisiä lomapäiviään.

Hei Tikruinen!

Kiitos viestistäsi, jossa kerroit tästä palstasta.

Paljon voimia kouluun!

Tsemppiä koulun alkuun! Et sinä mitään häirinnyt opettajasi viimeisiä lomapäiviään. Hän teki sen ihan itse lukemalla työsähköpostia! Ei oo sun vika! Toivottavasti opinnot alkaa taas rullaamaan. Miten pitkälle sulle olikaan myönnetty se kuntoutusraha?

Maranata, kiitos, voimia tarvitaankin!

Mimosainen, yritänkin ajatella noin, että oli opettajan oma valinta vastata sähköpostiin lomallaan. Ei hänen olisi ollut mikään pakko tehdä niin. Harmittaa vain se, että hän ainakin viime talvena vaikutti kovin työuupuneelta eikä ehkä ymmärrä omaa parastaan.

Koulu on sitten alkanut muilla vajaa puoli tuntia sitten. Opettaja sanoi ilmoittavansa aikatauluistani sähköpostitse, joten oletan, ettei minun tarvinnut olla yhdeksältä läsnä. Enhän minä kuulu enää millekään luokallekaan - ainakaan tietääkseni. Hyvinpä on minut ohjeistettu alkavaan opiskelusyksyyn... Mietin, kävisinkö koululla kuitenkin syömässä.

Puolenpäivän aikaan minulla on kuntoutusohjaajan tapaaminen. Menemme pääkirjastolle palauttamaan myöhässä olevia kirjojani sekä verotoimistoon selvittelemään veroilmoitustani, jonka jätin keväällä palauttamatta. Kahden aikaan on taideterapia.

Huomasin eilen aivan käsittämättömän hirveän ja nolon asian. Kun äiti ja pienet viikko sitten kävivät ikkunanpesutalkoissa, äiti kaatoi vahingossa lapsille maitoa kesäkuussa vanhentuneesta maitopurkista. Se oli tuoreen maidon vieressä. Huomasin asian siitä, että päiväystuore maito oli avaamaton. Veli valitti maidon mausta ja sanoi, että häntä oksetti, mutta äiti ja minä vain kannustimme juomaan maidon loppuun. Olen siis todella juottanut lapsille pilaantunutta maitoa ja vieläpä väittänyt sitä hyväksi.

Koetin korjata eilen unirytmiä, mutta melko tavalla turhaan. Menin kahdeksitoista vuoteeseen, mutta unohduinkin lukemaan herännäislähetystyöstä kertovaa vanhaa, keskinkertaista romaania. Sammutin valot yhdeltä enkä saanut hikoamiseltani ja päänsäryltäni unta, joten jouduin lopulta turvautumaan särky- ja nukahtamislääkkeisiin. Uni oli koko yön katkonaista. Aamulla kelloradio oli ehtinyt soida puoli tuntia ennen heräämistäni - nupikka oli vääntynyt vahingossa miltei äänettömälle.

Nyt on alettava valmistautua päivän juoksuihin. Ulkona on lämmintä juuri ja juuri alle 20 astetta; eilen täällä nettitietojen mukaan oli jopa 33-asteinen helle.

Sinä olet siellä täydessä tohinassa ja minä vain istun pyjama päällä kotona ja mietin synkkiä

Hienoa Tikru, että olet koulussa!

Mukavaa päivää!

Kiitos, Maranata.

Olen vielä kotona. Koululta tuli viesti, että minulla on koulunaloituspalaveri vasta perjantaina. Mitenhän ne kuvittelevat, että pystyn valmistumaan ensi kuussa, jos koulunalku lykkääntyy vielä viikolla? Kun tuntuu, että vaikka käyttäisin jokaisen minuutin koulutehtäviin, valmistuminen on mahdotonta. No, eipä se niiden huoli olekaan vaan minun... Ärsyttää.

Keräsin kirjaston kirjat muovipussiin. Jätin vielä kotiin kolme kirjaa, jotka olisi pitänyt palauttaa jo toukokuussa mutta joita tarvitsen opinnäytteeseen. Tärisyttää ja itkettää jo etukäteen saarna, jonka saan kirjastossa.

Verotoimiston laputkin sain riivittyä kokoon. Sinnekään päin asiat eivät ole kunnossa, sillä en ole palauttanut veroilmoitusta tänä vuonna, eikä minulla tällä kertaa ole sitä omasanaista selvitystäkään, jollaisen viime vuonna sain värkättyä. Huomasin äsken, että velkakirjakin olisi pitänyt ilmeisesti kopioida sinne uudestaan tänä vuonna. Eivät kuulemma siellä kopioi asiakkaan papereita vaan vievät alkuperäiset, ellei ole valmiiksi kopioitu. En siis vie velkakirjaa laisinkaan. Pelkään hieman, ettei tänään onnistu mikään vaan että romahdan asioita "hoitaessani". Ohjaaja on onneksi mukana.

Pitäisi syödä jotakin pientä ennen lähtöä. Mulla on oikeasti ihan sikapaha olla. Toivottavasti päivästä ei tule fiasko.

Päivän koitoksista selviydytty elävien kirjoilla.

Kirjasto olikin iisipiisi. Palautin kirjat automaattiin ja toivon, ettei niistä tule enää mitään karhuja. Sakkomaksuhan tietenkin on ja pysyy, mutta kirjat olen nyt palauttanut eikä minun pitäisi joutua korvaamaan niiden arvoa. Ilmeisesti niitä ei ollut vielä poistettu järjestelmästä, kun laite hyväksyi ne. Kolme kirjaa jätin vielä itselleni, sillä tarvitsen niitä opinnäytteessä.

Verotoimistossa asiat jäivät kesken, koska minun pitää selvittää tarkka velkasumma, jotta voin täyttää veroilmoituksen loppuun. Hyvä silti, että tuli sielläkin käytyä - ainakin ehkä saan nyt paremmalla todennäköisyydellä asioita eteenpäin, kun tiedän mitä tehdä.

Kävimme ohjaajan kanssa kahvilla. Minua vaivasi pari asiaa, joista en kehdannut julkisella paikalla puhua, joten olin tavallista vaisumpi ja keskustelut liikkuivat yleisissä aiheissa.

Kahvittelun jälkeen oli taideterapia. Maalasin ihan mitä sattuu paskaa - tuntui, että koko aika meni aivan hukkaan. Lähtiessäni olin todella ärsyyntynyt itseeni ja tunsin muka taas kuin kaikki olisivat inhonneet ja kummeksuneet minua.

Kotimatkalla minua pisti ampiainen. Odottelin ainakin kaksi tuntia kuolemaa, mutta ei se sitten tullutkaan. Harmi. Ilta on hujahtanut koneella istuessa, kotia siistiessä ja ahmiessa.

Tuntuupa eriskummalliselta viettää ensimmäistä kouluviikkoa kotona. Voisihan koululla käydä syömässä, mutta tänäänkin nukuin yhteentoista. Päätä särki taas yöllä, mutta odotin sinnikkäästi unta ilman särkylääkettä, ja aika pian se tulikin. Loppuisivatpa nyt nämä tuskaisen hiostavat yöt.

Eilisen kiva uutinen oli, että sain taas puutarhatöitä yhdeksi päiväksi. Päivä on huominen, ellei sada. Sadettahan on kyllä luvattu.

Tänään on bändiharkat. Olen vielä aivan uninen. Taidan käydä isossa marketissa katselemassa ennen harjoituksia. Löysin eilen kirjastosta nuotit kappaleeseen, jota ehkä ryhdymme harjoittelemaan.

Tunnen oloni lannistuneeksi, ahdistuneeksi ja syylliseksi. Jos ei vielä riittänyt, olen lisäksi häpeissäni ja täynnä itseinhoa. Miksen voi olla missään hyvä? Miksei minulla voisi olla edes yksi asia, jossa olisin hyvä?

Vietin isossa marketissa vajaan tunnin ennen bändiharkkoja. Harkkapaikkaan menin tosin etuajassa, koska tarvitsin mikroaaltouunia päivälliseni lämmittämiseen.

Harjoitukset menivät alusta alkaen aivan päin helvettiä. Katsoimme videolta toukokuisen esiintymisemme. Näin ensimmäistä kertaa, kuinka lihava oikeasti olen. Ei sitä peilistä niin hahmota. Olin pukeutunut keikalla paitaan, jossa ihrat pääsivät kaikkiin oikeuksiinsa... Yäk!

Vaikutan selvästi sairaalta ulospäin. En itse asiassa taida tuntea yhtään mielenterveyskuntoutujaa, joka näyttäisi yhtä sairaalta ja elehtisi yhtä... no, sairaasti. Hymyni ja katseeni ovat kummallisia. Muut ihmiset eivät hymyile ja pälyile samalla tavalla. Jos en ole vakavasti psyykkisesti sairas, minulla on jokin kehitysvammaoireyhtymä, joka on vain jäänyt toteamatta. Päänikin on oudon mallinen, litteä takaraivolta.

Ja jos vielä olen bändin jäsen sen seuraavan keikan aikaan, täytyy ehdottomasti muistaa, että irstaat kokovartalo-rytminlaskentaliikkeet voi jättää pois. Olin ihan kuin jokin paritteleva mutanttieläin sirkuslavalla. Hittolainen sentään.

Videon nähtyäni olin sen verran tärinöissäni, että laulamisesta tullut oikein mitään. Ääneni oli jännittynyt ja tärisi väärissä kohdissa väärällä tavalla. Uutta kappaletta aloitellessamme sain paniikkijumikohtauksen, enkä pystynytkään aloittamaan laulamista. En uskonut, että osaisin aloittaa oikealta korkeudelta. Bändi jouttui aloittamaan soittamisen alusta ainakin kuudesti, minkä jälkeen kuuntelimme kappaleen JuuTuupista ja yksi bändin jäsenistä vieläpä "lauloi minut sisään". Sen jälkeen paniikki kyllä helpotti.

Jälkikäteen on kyllä nolottanut ja huvittanut, sillä kun minun oli rakkauslaulussa tarkoitus vaihtaa sanoituksen "tytön" ja "pojan" paikkoja, lauloinkin koko ajan tytöistä. Että semmoinen rakkaustarina tänään.

Minä en ihan oikeasti ole oikea ihminen tuohon hommaan! Niin paljon kuin rentona ollessani nautinkin laulamisesta, tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten ole bändille tarpeeksi hyvä laulaja enkä edes aidosti musikaalinen. Äänessäni ei sitä paitsi ole mitään persoonallista - sille arvelulleni sain tänään vahvistuksen kuultuani esityksemme. En aio itse erota bändistä, mutta toivon että laulajanvaihdos tapahtuisi muiden aloitteesta. Kyllähän se minuun sattuisi, mutta se olisi oikein ja reilua kaikkia kohtaan.

Kotona olen masennellut ja potenut jokapäiväistä päänsärkyäni. Greyn Anatomian viimeinen jaksokin oli eilen, ja se unohtui tietenkin katsoa. Tänään olin hanakkana istahtamassa television ääreen, kun huomasinkin erheeni. Ei voisi täydelliset naiset vähempää kiinnostaa. Epätäydelliset ehkä.

No olihan päivä. Olet todella ankara itsellesi. Sinä nimittäin et vaikuta minusta ollenkaan sairaalta. Vai olenko minä sille jotenkin sokea??

Älä kiusaa itseäsi enempää. Anna itsellesi armo tuossa asiassa.

Minusta sinun tulee jatkaa laulajana. Et saa ainakaan jäädä pois ilman hyvää syytä. Tietenkin jos äänesi ei enää lainkaan kulje, niin sitten.

Tsemppiä iltaan!

Älähän ahdistele itseäsi enää! Ahit pois! Hus! Hus!

Hiton hienoa, että olet bändissä. Mulla oli hirveä esiintymiskammo. Soittelen itse kitaraa,mutta nyt kun otelautakäden kolmesta sormesta on hävinnyt tunto. soittelen sytkärillä slide tyylillä. Koskaan ei pidä luovuttaa. Uuden oppiminen on Se juttu. Ei päämäärä. Sinä kirjoitat edelleenkin hyvin, mutta hmm. Tuo lihavaksi itsensä haukkuminen. Vertaatko siihen millainen olit nuorempana vai toisiin ihmisiin? Statisti

Maranata, ehkä sitä on sitten itselleen jotenkin ankarampi katsoessaan tai kuullessaan itseään nauhalta. Näkee sellaisia asioita, joita toiset eivät näe. Voihan se olla sitä, että itse muodostaa itsestään tietynlaisen mielikuvan eikä tallenne vastaa sitä. Olen kuullut muidenkin ihmisten sanovan, että oma ääni kuulostaa oudolta nauhalla.

Statisti, oletko soittanut pitkään? Mitä otelautatassullesi on tapahtunut? Minäkin olen esiintymiskammoinen - ajoittain en ole kyennyt pitämään koulussa esitelmiä tai vastaamaan opettajan esittämiin kysymyksiin edes omalta paikaltani. Olen kuitenkin laulanut nuorempana paljon, enkä silloin jännittänyt yleisönkään edessä juurikaan (muuten olin kyllä jännittäjä). Otin bändin haasteena, kun minua siihen pyydettiin. Kyllä minä jännitän, jopa harjoituksissa, mutta hetkittäin tunnen vapautuvani nauttimaan. Se on hieno tunne.

Lihava olen oikeasti. Painoindeksin mukaan kohtalaisesti ylipainoinen. Olen lihonut ihannepainostani tähän tilaan puolessatoista vuodessa, joten muutos on ollut melkoinen. Olen vieläpä keskivartalolihava, eli näytän paljon pulskemmalta kuin sellainen, jolla paino jakautuisi tasaisemmin. En koe oloani hyväksi tällaisena, ja oma peilikuvani oksettaa minua. Monet ihmiset voivat näyttää ylipainoisina ihan hyvältä, mutta minua paino ei pue.

Olipa hankala aamu. Heräsin jo kuudelta, tuntia ennen kelloa. Olisin voinut noustakin, mutta sen sijaan pyöriskelin vuoteessa kellonsoittoon saakka. Kovin väsyneeltä tuntuu; nukuin vain reilut viisi tuntia. (Äh, en taida enää osata käyttää puolipistettä oikein, kun se on niin pitkään puuttunut Tukiasemalta ja se on likimain ainoa paikka, jossa nykyisin kirjoitan.) Illalla nukkumaan mennessä minulla oli rytmihäiriöitä. Join ehkä kahvia liian myöhään.

Pyöräilen töihin puoli yhdeksäksi. Puutarhatöitä riittänee kahteen saakka, josta eteenpäin on kuntoutusta pari tuntia. Taivas näyttää kovin harmaalta; toivottavasti ei ala sataa, sillä se katkaisisi työpäiväni. Tällä kertaa tosin saan urakkapalkan, joten ei kai varsinaisesti haittaisi, vaikka jatkaisinkin toisena päivänä. Hitsi, olen ollut töissä tänä kesänä, ensimmäistä kertaa elämässäni. Mitä siitä, että töitä on ollut yhteensä vain vajaat kaksi viikkoa. Töitä se on sekin. Paljon mieluummin tekisinkin loppuelämäni pihatöitä kuin istuisin toimistossa. Olisinpa lähtenyt hortonomiopintoihin silloin, kun niihin aikoinani hain.

Siltä minustakin kuulostaa, että kohtelet itseäsi tuon laulun kanssa kovin ankarasti! Kun kuitenkin loppujen lopuksi, vaikeuksien jälkeen kykenit aloittamaan laulun, minusta se on hienoa! Ja kuulostaa ihanalta, että edes ajoittain pystyt jopa nauttimaan siitä.

Toivottavasti säät sallivat puutarhatöitäsi tänään.

((Tikru))

Niin, ja sitä piti sanoa, että miljoonasti kiitos, että laitoit tiedon tästä paikasta facebookin ryhmään, pelastit päiväni/viikkoni/mitä lie

Mukavaa päivää Tikru!

Kiitos teille, Piikkis ja Maranata . On aina mukavaa löytää päiväkirjastaan viestejä.

Toinen työpäivä. Olen häpeissäni, etten saanut urakkaa loppuun eilen. Työnantaja kun ennusteli, ettei siihen kuluisi edes yhtä kokonaista päivää. Olen käsittämättömän hidas! Tosin olen tehnyt työn paljon perusteellisemmin kuin piti. En osaa tehdä mitään puolittain tai sinne päin. Tänäänkin menee varmasti vielä monta tuntia. Olenkin tänään viisaampi ja otan lämmitettävän lounaan mukaan.

Muutapa tänne ei kuulu. Koululta ei ole kuulunut mitään, enkä minä ole tehnyt mitään opintojeni eteen, kun on ollut tätä muuta. Palaveri on huomenna, ja saattaa hyvinkin olla, että sen lopputulos ei ole se, että valmistuisin vihaamaani ammattiin ensi kuussa. Harmi toisaalta, kun siihen olisi enää niin lyhyt matka. Jokin paperi omasta "osaamisesta" olisi varmastikin hyvä olla, vaikkei sitten niihin töihin päätyisikään.

Taideterapeutti sanoi maanantaina, ettei minun kannata murehtia, vaikken valmistuisikaan merkonomiksi, sillä oikea lahjakkuuteni on aivan muualla. Sen todistaakseni maalasin sitten aivan ala-arvoisesti . No, ehkä hän ei tarkoittanutkaan taiteellista lahjakkuutta... Tiedä häntä.

Pakko alkaa valmistautua työmaalle. Pelkään, että pomo saa minusta tarpeekseen. Toisaalta toivon, että hän muistaisi kuntoutujuuteni, toisaalta en missään nimessä halua tulla kohdelluksi sen vuoksi eri tavalla. Äh, hankalaa.

Jospa minä kissan saisiiin... Tai edes muutaman sanasen tänne. Kirjoitin eilen mielenkuohuissani pitkän viestin, joka katosi bittiavaruuteen palstan vaivuttua narkoosiin. Jälkikäteen ajateltuna niin ehkä olikin parempi viestin sisällön huomioonottaen.

Eilen oli toinen ja näillä näkymin viimeinen työpäivä. Jouduin jättämään työn kesken, tosin en omasta syystäni vaan siksi, että yksi kohta pihasta piti jättää ennalleen minusta riippumattomasta syystä. En kyllä olisi ehtinytkään saada sitä valmiiksi. Palkka yhdeltätoista tunnilta tulee olemaan neljäkymppiä. Enpä tiedä, mitä siitä ajattelisin. Omaa syytänihän tosin on se, että tein työn niin hitaasti. Johtaja tuskin enää antaa minulle töitä. Hän vaikutti eilen jo hienoisen hermostuneelta, vaikkei yleensä hermostu.

Masentunut olo, itsesyytökset ja huonoudentunne eivät ota jättääkseen minua. Koko eilisen päivänkin pohdiskelin sitä, että lopulta minut aina hylätään. Koetan jatkuvasti ostaa lämpöä ja välittämistä tekemisilläni ja "reippaudellani", eikä kukaan näe kuoreni alle. Luisun koko ajan kauemmas muista ihmisistä, perähuoneen perimmäiseen nurkkaan itkemään jaksamatta liikauttaa ällöttävää, räkäistä sormeanikaan, mutta muut näkevät vain hyväntuulisen hullun, jolla menee mainiosti ja joka mielellään ilahduttaa muita. En osaa tai uskalla enää edes puhua tunteistani. Terapiassa niin vielä oli luvallista tehdä.

Ei se ilahduttamisesta saamani ilo ole aitoa vaan tuskaista pakkomiellyttämistä, johon sisältyvä tarve ei koskaan tule tyydytetyksi. Olen rakkauden kerjäläinen, se huutolaislapsista surkein, jota ei kukaan halua. Tai ehkä töihin sentään, kunhan nukkuu navetassa.

Koska kuntoutukseni on niin tiivis, ongelma tulee siellä esille moninkertaisena muihin paikkoihin verrattuna. Sehän muodostaa tällä hetkellä lähes koko maailmani. Ohjaajien muodostama yksikkö on perhe, johon yritän epätoivoisesti kuulua, tulla adoptoiduksi. Miellytän niin, että suussa maistuu veri. Kaikki on hyvin niin kauan kuin vietän aikaani kuntoutustalolla, mutta kotona olen tyhjä ja yksin ja pelkään hylätyksi tulemista. Milloin on viimeinen kerta - milloin minusta saadaan tarpeeksi ja minut ajetaan ulos "kuntoutuksesta hyötymättömänä"?

Hyötymätönhän minä kai olen. Minulla on aivan väärät motiivit käydä kuntoutuksessa. Se on minulle henkinen koti ja turvapaikka - paikka jonka ympäriltä olisi valmis sulkemaan koko maailman pois - eikä paikka, josta hakisin motivaatiota ja voimaa jaksaa ympäröivässä maailmassa.

Pohjimmiltani olen kateellinen kaikille niille kanssakuntoutujilleni, joista ohjaajat tuntuvat välittävän enemmän. Puntaroin jokaista sanavalintaa ja äänensävyä ja tulen lopulta aina tulokseen, etten minä ole yhtä tärkeä. Mietin, ovatko sisäiset ongelmani jo uhka toistenkin kuntoutusjaksojen onnistumiselle. Möläytin jo ainakin kerran pahasti tilanteessa, jossa tunsin kuvitellun asemani uhatuksi, eikä niin tietenkään olisi saanut tehdä. Käyttäydyn välillä todella dominoivasti ja haen erityishuomiota. Ei kukaan sellaista ruskeakieltä ja pyrkyriä hyvällä katso. Kyllä minut ennen pitkää viskataan pihalle.

Tunnin kuluttua on tärkeä palaveri koululla. Saattaa olla, että palaan iltapäivällä kotiin elämäni surkeimpien uutisten kanssa. Opiskelutilanne ei näytä millään muotoa hyvältä, enkä usko oppilaitoksen enää joustavan tippaakaan. Kuudessa viikossa olisi opiskeltava 12 opintoviikkoa, mikä lienee täysin epärealistinen tavoite. Tästä saattaa siis tulla erittäin surullinen päivä. Iltapäivällä lounaan jälkeen on vielä kaksi tuntia kuntoutusta.

Ahdistunut, surullinen ja yksinäinen olo. Mitähän minulle tapahtuu? Mietin, että jos lentäisin ulos sekä koulusta että kuntoutuksesta, jäljellä ei olisi enää mitään.

toivottavasti kouluasia selviää, voimia tikru *hali*

Zo, kyllähän se jollakin tapaa selvisi. Hätä tässä silti tulee.



Ahdistuneisuus ja synkkämielisyys jatkuvat. Unohdin aamulla kirjoittaa, että eilisiltana sain kunnon ahdistuskohtauksen nukkumaan mennessäni. Riitti kuitenkin, että otin rauhoittavan ja vesilasin viereeni yöpöydälle. Selviydyin siis ilman kemiallista apua, ellei nyt sitten yöpöytä välittänyt vaikuttavaa ainetta vereeni.

Muutamana viime päivänä on ollut muutenkin hetkittäin pelokas ja sekava olo. Mietin toissa päivänä ruusupensaita leikatessani, mahdankohan olla sekoamassa ja alankohan pian taas kuulla ääniä. Päässä kumisi, heilui ja jytisi. Toissa ja eilisiltana aistin myös jonkin pahan läsnäolon huoneessani. Kai se on tämä koulunalkuun liittyvä stressi, joka saa aikaan häilyntää.

Palaverista minulle jäi ristiriitainen tunnelma. Kannustivat vielä valmistumaan - mitä en lainkaan odottanut - mutta asettivat samalla sellaiset vaatimukset, että tiedän jo tässä vaiheessa epäonnistuvani. Kymmenen opintoviikkoa kolmessa tai neljässä viikossa? Yeah, right. Ja niiden jälkeen opinnäytetyö kahdessa tai kolmessa viikossa? Yeah, indeed.

Mainostekstauksen perusteet ja kotitentti. Somistuksen teoria ja käytännön toteutus (muut ovat saaneet tehdä pareittain tai ryhmissä). Nettisivujen laatiminen. Lehtimainoksia ja suoramarkkinointikirjeitä. Laajahko tutkielma myyntiesittelijän työstä. Tiedotteita. Niin, ja tietenkin opinnäytetyö, josta on valmiina vain johdanto. Opinnäytetyöstä PowerPoint-esitys. Kaiken edellä mainitun jaksettuani minulla olisi ammatti, vaikkakaan ei sellainen, jonka koskaan olisin halunnut.

Koulua on kahdeksasta kahteen, yhdeksästä kolmeen tai kymmenestä neljään joka päivä riippuen siitä, mihin aikaan minulla on kuntoutusta. Kuntoutuksesta tosin kuulemma pitäisi mielellään joustaa. Kuusi tuntia koulua + keskimäärin kaksi tuntia kuntoutusta päivässä tuntuu hirveän rankalta, kun ajattelee viime kevättä, jolloin parhaimmillanikin jaksoin puolet siitä. Sanoin jo tänään k-ohjaajalle, etten tule jaksamaan.

Vein opiskelutodistuksen Kelaan, kävin oikaisemassa puutarhatöissä rähjääntyneitä silmälasejani (ei auttanut, eli pitää uskaltaa mennä vielä kerran) ja menin kahdeksi tunniksi kuntoutukseen. Olin tänään väsynyt, apaattinen ja ahdistunut - en lainkaan reipas ja aktiivinen. Lähdin kuitenkin kaksituntisen loppupuolella käymään ostoksilla ohjaajien ja parin muun kuntoutujan kanssa. En halua jäädä mistään ulkopuolelle. Oma ripustautuvuuteni kyllä ällöttää minua.

Illan olen viettänyt kotosalla ja ahminut. On ollut taas kovin tyhjä olo. Toivottavasti selviydyn tänään nukkumaan mennessäni ahdistuksitta. Ykköseltä tulee yhdeksän jälkeen elokuva, jonka ajattelin katsoa saadakseni hieman välimatkaa nettiin. Olen ollut koneella viime aikoina taas käytännössä kaiken kotona viettämäni ajan.

Minulle on viime aikoina jaettu usein naapureiden posteja. Tänään olin saanut jopa kahden eri naapurin postit ja jouduin viemään ne omistajilleen. Mietin, pitäisikö ryhtyä kärttymuoriksi ja ilmiantaa laiska postipoika Itellalle.

Nukuin sikeästi koko yön, mutta heräsin aamulla puoli kymmeneltä pikkuveljen soittoon. Äiti oli laittanut hänet soittamaan selvittääkseen, mihin aikaan tulen tänään. Lupasin pyöräillä heidän luokseen ennen yhtä.

Tänäänkin tuntuu hankalalta herätä. Silmät lupsahtelevat ja kuva hajoaa. Minusta tuntuu, että tämä väsymyskarsastus vain pahenee ja pahenee. Olen syönyt aamiaisen, mutta aamupesulle en ole vielä jaksanut raahautua.

Juuri ennen heräämistäni näin unta koulutuksesta, johon kuului edustustehtäviä messuilla. Housuni putoilivat, koska minulla ei ollut vyötä, ja pyysin vyötä lainaan koulutustoveriltani. Kouluttajamme suuttui, koska vyö mainosti kilpailevaa yritystä, ja lähetti minut kotiin kesken koulutuksen.

Koetin pakkailla tavaroitani ja siistiä hotellihuoneistoa, jonka kylpyhuonetta ja keittiötä kouluttajammekin käytti. Hän oli sotkenut huoneistoa tahallaan, että joutuisin maksamaan lisämaksua siivouksesta. Vähän väliä soi asteittain voimistuva äänimerkki, joka ilmoitti aikani käyvän vähiin. Siivotessani minulle kävi selväksi, että kouluttaja oli jonkin sortin kauneuskuningatar ja ilmeisesti myös ylhäistä sukua. Hän oletti minun siistivän jälkensä, koska kuuluin köyhälistöön.

Juuri ennen heräämishetkeä istuin linja-autossa matkalla kotiin. Vierustoverini, ala-asteaikainen luokkatoverini, alkoi juuri synnyttää, ja minä ohjeistin häntä olemaan ponnistamatta: "Hengitä nenän kautta sisään ja suun kautta ulos".

Tunnin kuluttua olisi lähdettävä äidin ja pienten luo loppupäiväksi. En yhtään jaksaisi, mutta on pyhä velvollisuus. Pikkusisko aloitti tällä viikolla koulutaipaleensa.

Eilinen hurahti ihan siedettävästi äidin ja pienten luona, vaikka äiti huomauttelikin useita kertoja kautta rantain ylipainostani. Lapsetkin ovat sisäistäneet huomauttelun ja jo vuosia nimitelleet minua läskiksi. Heistä se on hauskaa.

Äiti ja pikkusisko olivat päässeet paikallislehteen lastenhoitopalveluita käsittelevään juttuun. Tällä kertaa äiti oli jopa maininnut, että perheessä on myös aikuinen isosisko. Veljen ollessa tutkittavana lastenpsykiatrisella hän oli jättänyt sen kertomatta syystä, jota en ymmärrä.

Kävimme äidin puutarhalla hakemassa vihanneksia. Sain itsekin pikkuporkkanoita mukaani. Ajoimme miltei kolarin matkalla puutarhalle. Kaksi nuorta moottoripyöräilijää "unohti" jarruttaa suojatien kohdalla, vaikka suojatielle oli pysähtynyt odottamaan muitakin ihmisiä. Laitoimme päivälliseksi fetasalaattia ja uunilohta. Ajelin kotiin seitsemän aikoihin.

Täksi päiväksi olemme alustavasti sopineet kahvittelureissusta vanhan luokkatoverini kanssa. Lupasin soittaa hänelle aamupäivällä, joten lienee aika lopettaa tämä tyhjänpäiväinen kirjoittelu tältä erää. Tämä taitaakin olla melko tylsää luettavaa. Masentaa.

Hei Tikruinen!

Kuinka inhottavin sanoin itseäsi kuvaat! Olet äärimmäisen julma itseäsi kohtaan. Kuntoutuksessa näytät roolia, jonka takana olet kuitenkin itkevä lapsi, joka ei saa rakkaudennälkäänsä tyydytettyä.

Toivottavasti opit olemaan armollisempi itsellesi. Kaikki pitävät sinusta kuntoutuksessa. Minä ainakin. Älä siis pelkää, että siellä tulet hylätyksi.

Mukavaa päivää!

Enpä osaa oikein mitään järkevää sanoa, mutta kerronpa kuitenkin viimeisimmästä mummolareissustani. Mummo hoki taukoamatta "Voi kun sinä olet hoikka, älä vain ikinä enää päästä itseäsi lihomaan sellaiseksi kuin silloin kerran olit" Todella nöyryyttävää On äidiltäsi todella inhottavaa puuttua painoosi.

Voimia.

Maranata, minusta tuntuu, että ansaitsen kaiken julmuuden. Ehkä, jos pystyisin muuttumaan ihmisenä toisenlaiseksi, lakkaisin inhoamasta itseäni. Tällaisena ansaitsen vain inhoa. Ainakin minusta nyt masentuneena tuntuu siltä.

Piikkis, mummomme taitavat olla sisaruksia... Minunkin mummoni kommentoi taas painoani kesälomalla: "Huh huh, tuo (läskimakkara) tuosta pitää saada pois". Samalla hän ravisteli mahamakkaraani käsissään. Ei kenenkään painoon saisi puuttua. Ei koskaan voi tietää, mistä kenenkin yli- tai alipaino johtuu, ja muutenkin huomauttelu on äärettömän epäkunnioittavaa eikä saa aikaan mitään hyvää.

Kuten osasin jo hieman arvailla, tapaaminen vanhan luokkatoverin kanssa peruuntui. Minusta tuntuu, ettei hän tapaa minua kovinkaan mielellään. Ehdotti hän huomiseksi uutta tapaamisaikaa, mutta minulle se taas ei sovi taideterapian vuoksi. Olemme ajautuneet erillemme. Hänen elämänsä kulkee nousujohdanteista uraa, minä junnaan omassa kurjuudessani. Ehkäpä hän siksi kokee hieman ikäväksi tavata minut, olkoonkin että itse moista ehdotti.

Olen ahminut puolestapäivästä saakka. Vieläkin tunnen "tarvitsevani" lisää ruokaa, vaikka mahaan jo sattuu ja pää on tokkurainen. Kuinkahan kauan joudun odottamaan aikaa ravitsemusterapeutille? Lääkäriajasta on nyt kaksi viikkoa aikaa.

Minun piti tänään tehdä koulutöitä. Tai ei ollut pakko, mutta se olisi helpottanut huomispäivän urakkaa. Lupasin mennä koululle jo kahdeksaksi puurtamaan yksin atk-luokkaan. Voiko olla mitään masentavampaa kuin istua päivä yksin luokassa?

Mikähän minua piristäisi? En jaksa mitään. Olen taas iso vauva.

Olipa hankalaa herätä puoli seitsemältä! Unet jäivät viiteen tuntiin, mikä tuntuu jokaisessa solussani. Puolen tunnin kuluttua pitäisi jo olla bussissa matkalla koululle. Pyörällä ei ole toiveita mennä, sillä sataa vettä. Koko taivas on harmaa - ei toivoa paremmasta säästä koko päivänä.

Onko normaalia ja ihan ok, että ihminen kärsii joka päivä kivuista? En edes muista elämästäni päivää, jona johonkin ei olisi sattunut. Jalkoihin, selkään, niskaan, päähän... Olen miettinyt, että minun ehkä kannattaisi yrittää hoidattaa nuo jalat, tai siis lähinnä kai hankkia tukipohjalliset, jos niistä nyt sitten olisi mitään apua.

Minulla on lapsena kertaalleen leikatut vaikea-asteiset lattajalat. Epäilen, että ainakin osa selkä- ja niskaoireilustani johtuisi niistä. Ärsyttää sitä paitsi, etten pysty harrastamaan juuri mitään liikuntaa enkä viettämään pitkiä päiviä jaloillani. Riittäisiköhän yleislääkäri, vai pitäisikö käydä ortopedillä? Kirjoittaisikohan terveyskeskuslääkäri lähetteen, jos pyytäisin?

Mulla ei ollut lapsuusiässä leikkauksen jälkeen minkäänlaista hoitoa. Luvattu fysioterapia jäi toteutumatta, ja ainoalla seurantakäynnillä lääkäri totesi, ettei leikkaus ollut tuonut toivottua hyötyä. Mitään uutta ei sen jälkeen kokeiltu, puhuttiin vain mahdollisesta radikaalimmasta leikkauksesta aikuisiällä, jossa murskattaisiin jalkapöydän luut ja annettaisiin niiden luutua yhteen. Sitä en tahdo, mutta ei kai sellaista hävityksenkauhistusta kovin helpolla nykyisin tehdäkään.

Minut leikattiin 12-vuotiaana. Leikkauksen jälkeen alkoivat uudet kivut ja hankaluudet, jotka ovat jatkuneet aina näihin päiviin. Varsinkin oikea jalkapöytäni on oikea ilkimys. Jos astun nopeasti tai epätasapainoisesti jalalle, ampaisee jalan sisäsyrjälle voimallinen kipu, aivan kuin jalassa repeäisi jotakin. Hyppiminen on ehdoton EI. Joihinkin asentoihin en pysty jalkojani laittamaan - yllättävästi esim. venyttelyssä ja varvistaessa on ongelmia - sillä jokin menee sijoiltaan tai kramppaa. Juoksu on mahdotonta, koska jaloissani ei synny ponnistusvoimaa. Kävellessäkin jalat ovat epävakaat; jalasta tulee ensimmäisenä maahan väärä kohta, ja niksautan nilkkani helposti. Sopivat kengät löydän vain Eccolta.

Mietin vain, onko tilanteeni millään tavalla kyllin vaikea, jotta minun kannattaisi kysyä lähetettä alan lääkärille. Olisin kyllä valmis menemään yksityisellekin, vaikka lapsena olin julkisen puolen erikoissairaanhoidossa. Ongelmani ei ole millään tavalla kiireellinen, koska se on jatkunut tällaisenaan pian 17 vuotta. Ärsyttää kuitenkin joutua kokemaan jatkuvia särkyjä ja varomaan suurempaa kipua, jos asiaan olisi olemassa jonkinlainen apu. Epäilen, että ainakin osa selän ja niskankin vaivoista juontaa juurensa jalkoihini. Niinikään epäilen, että ainakin oikean jalan kohdalla jotakin meni pahemminkin pieleen leikkauksessa. Ehkä siirretty jänne ei ole oikeassa asennossa?