Syväjäässä, fobiasta ja yksinäisyydestä

Juu. tässä olet täysin oikeassa. Sen kivaa silloin kuin jaksaa -varsinkin mitään häpeilemätön improvisointi. Minä se olen se rasittava sukulainen joka aina toistaa ne samat kysymykset. Eräänlaisena tätinäsi kysyn siis taas oletko saanut nukuttua tarpeeeksi?

No itseasiassa en saanut viimeyönä oikein unta.
Töissä olin ahdistunut väsymyksestäni ja muusta.
Yritin ottaa päivunet tänään, mutta en saanut, yliväsynyt olo.
Yleensä nukun hyvin.

Mutta pitää kai kohta yrittää unta.

Etkäs ole yhtään rasittava.

Juu. Käväsin taas vakoilemassa. On aikamoista, että käyt vielä töissä kaiken kokemasi jälkeen. Toisaalta se on hyvä juttu mutta vain jos et käy töissä väkisin kuluttamassa itseäsi loppuun. Hym... Huomannet kai että tuntemattomalle ihmiselle on vaikeaa kirjoittaa näin nettiteitse? Haluaisin kovasti auttaa.

Joo. Olen kyllä ollut nyt erityisen väsynyt.
Olen tehnyt tässä työpaikassa jo 3 viikkoa hommia
ja työtahti on aika kova.

Kun saan jutella työkaverini kanssa, se auttaa.
Tänään kävin tuossa töiden jälkeen kaupungilla ostelemassa kuteita.
Tai ostin vain yhden paidan.
Mustan, se oli nätti.
Kesken ostosten teon tunsin romahtavani.
Olin aivan nääntynyt.
Minulle tuli paniikki.
Ja rupesin pelkäämään, että ihmiset panevat merkille harmaat ja surkean
näköiset kasvoni. Olin aivan itkuun purkahtamaisillani.

Harvoin minä enää hymyilen.
Hymyileminen on outoa ja tuntuu oudolta.
Tuossa kuvassa hymyilen, ja ajattelin laittaa sen siksi.
Muuten tämä koko päivis on aika ahdistavaa luettavaa varmaan.

Joskus kissa saa minut hymyilemään, mutta se hymy kuolee äkkiä.

Linja-autossa katselin puita ja muita ihmisiä.
Miten he jaksoivat olla niin pirteitä.
Tunsin olevani muukalainen planeetalta "apatia".

Kiitos
vierailusi ilahduttaa minua.

Ymmärrän sen että näin netti teitse on vaikea toista kovinkaan auttaa
saati pelastaa, mutta silti on kiva kun joku käy piipahtamassa.

Enkelit ovat kuolleet.
Maailmassa ei ole enää valoa.
Se on johdettu pois.
On vain tummia kasvoja, vailla ilmeitä,
on vain silmiä, joiden takana ei ole kukaan.

Katselen heitä, he eivät tunne, eivätkä näe minua.
Laitoin vaaleat housut ja violetin paidan.
Käsissäni on mustelmia ja naarmuja.
He eivät kysy minua,
eivät kuuntele.

Söin tänään rahkaa ja suupielet ovat valkoiset.
Vaatteilleni tippui rahkaa.
Istuin yksin pitkään ja kuuntelin sadetta.

Laitoin hiukseni ponihännälle
en meikannut
en jaksanut.
Halusin että joku olisi tullut, kysynyt minua.
Maailma on omituinen. Kiireinen. hektinen ja meluisa.
Valot häiritsevät minua vaate liikkeissä.
Sovitin ylleni 4 puseroa.
Yksi oli kuviollinen ja violetti, muut mustia.
Eri leikkaukset.

Täällä minäkin. Hypistelin koruja.
Ostin yhdet.
Pelkäsin myyjän kasvoja, etenkin silmiä.

Minä kun lähden täältä
he eivät tiedä että olen hyvin yksinäinen
ja menen kotiin jossa olen yksin.
Ja että puhun kissalleni.
Tummat varjot silmien alla. Vaalea iho.
Raavin päätäni.

Yksi elämäni päivä.

Se on päätetty. En mene muisto tilaisuuteen.
En voi tavata niitä kaikkia vieraita ihmisiä.
En ole niin vahva.
Menen vain siunaustilaisuuteen ja vien kukan ja adressin.

Rakkaalleni.

Muistelen häntä itsekseni, sekin riittää.
Hän oli minulla vain vähän aikaa, niin että minusta olisin tunkeilija,
jos menisin sinne.

En kuulu sinne.
Kuuluin hänelle. Hetken.

Suruliputus on hautajaispäivänä.

Tervehdys,

valoisampia päiviä elämääsi toivotan!

Kiitos Hanna!

Leikin täällä pikku kisuliinin kanssa.

Ja yritän opettaa sen olemaan purematta, mutta laihoin tuloksin

No kerranhan kissa noin aktiivinen ja leikkisä on, pitää nauttia nyt kun voi...

Juttelin sille, että pirskulainen sinä kiusankappale sinä suloinen riiviö...
silittelin, leikin....öhhh tuleekohan miusta vanhapiika...
Onneksi kissat elävät kauan.

Rakastan yleensä eläimiä.

Niin on vain aina ollut.

Jo pienenä pelastin ampiaisia ja kastematoja.

Ja aiukuisiällä heittellen kaloja takaisin järveen...

Muistan kun isä hakkaasi kalan päätä laivan kylkeen, niin että se kuolisi,
minä katsoin ja tuli paha olo.
Mutta isä arvasi sen ja sanoi, että se pitää nyt tappaa nopeasti
ettei se kidu jää kärsimään.
Minä nyökäytin ja olin hivenen helpottuneempi.

Isä osasi aina selittää
ja aavistaa ajatukseni.

Yksi elämäni kultaisimmista ihmistä onkin oma isäni.

R.I.P

Kukkikoot Kuunliljat haudallasi.
Sinä et nuku kuitenkaan

ehei.

Minä haluan kuolla.
Yritin, otin lääkkeitä ja alkoholia, mutta en tarpeeksi,
itse sen tiesin, etten kuolisi...nyt sydän hakkaa...
pelottaa...

Sitten Mun MJ:n kaveri, se jonka kanssa olen tansseissa käynyt
on ihastunut minuun.

Koska niin vain on.

Ja.

Ei sen väliä. Tulkaa sanomaan joku että olen tärkeä.

Ei siitä mitään tule...en jaksa sitä asiaa...

En uskalla sulkea tukiasemaa.

Minulla on iso ikävä sinua.
Olen tehnyt jotain pahaa itselleni, en voi kertoa sitä sinulle,
sinä sanoit minulle kerran että minun tulisi pitää parempaa huolta itsestäni.
Sinä kuitenkin autoit.
Minä olen tehnyt pahaa ja nyt on paha olla.
En tiedä miksi enää elän.
Oikeasti.

Miksi sinun piti kuolla.
Sinä olit ainut ihminen minulle.
Minä ihan hirveästi rakastan sinua ja minulla on nii kamala ikävä.

Se ei ole sinun vikasi.
Olin jo ennen sinua tehnyt monesti pahaa itselleni
sinä kun tulitm minulla oli joku jonka vuoksi yrittää pysyä elossa.
Joku, jota minä rakastin ja joka rakasti minua, sinä
sanoit, että rakastit minua.

Miksi sinä menit yksin sinne metsään.
Miksi sinä menit
etkä ottanut minua mukaan.
Mitä minä en saanut nähdä.
Olisit ottanut minutkin mukaasi.

Minusta tuntuu että minun sydän pimeni.

Minulla ei´ole mitään enää.

Oma rakas kuoli pois.
Miksi.
Ei niin saa käydä.

Minä en enää ikinä maalaa yhtään taulua.
Enkä minä ikinä voi antaa elämälle anteeksi, että sinä kärsit.
Enkä Jumalalle, jos hän on edes.

Nyt en uskalla ottaa iltalääkettä.
On se vaara että tulee oksennusta, koska olo on edelleen aika huono.
Ja jos otan lääkkeen nukahdan sen vaikutuksesta ja saattaisin tukehtua
omaan oksennukseeni.

Tänään on siis ollut alkoholimyrkytystila.
En tiedä mitä ajattelin kun...tai ehken ajatellut...
ehkäpä vain annoin mennä ja halusin tietoisesti uhmata
omaa terveyttä ja elämää, ehken välitä...

...se on paha juttu,kun lakkaa uskomasta tai välittämästä...

Hei Sienna!

Luin viimeisen sivun. Sinulla on kissa! Kuinka ihanaa.

Tänään on varmaan kova krapula, jos eilen oli myrkytystila.

Rukoilen puolestasi

Joo...On...sataa...vettä...itken sisällä.
Tekisi mieli soittaa äidille.
Mutta en ilkeä itkeä.
Huono olo jatkuu, nyt henkisesti alan olla áika loppu.

Imuroin sokerit pois.
Pitäs mennä kauppaan, ei ole mitään ruokaa.

Toivottvasti rukouksesi auttaa Maranata.

Muutapa ei voi.

Voikun voisinkin jotenkin auttaa....
voimahaleja!

Siunaustilaisuus lähestyy.

Yhtäkkiä mietin minkälaisen kukan hän haluaisi.

Mistä hän tykkäisi: olisiko se sininen vai punainen, ruusu, tai...joku muu...

Olen selannut hänen kuviaan ja mietin pitäisikö minun hävittää ne.

En ole uskovainen, mutta tämä saamani ps. MJ:n uskovaiselta sisarelta
on liikuttava:

Tuhat vuotta
on sinulle
kuin yksi päivä,
kuin eilinen päivä,
mailleen mennyt,
kuin öinen vartiohetki.
Me katoamme kuin uni
aamun tullen,
kuin ruoho,
joka hetken kukoistaa.

Kun
minä olin pieni,
oli minulla isosisko
isosisko kulki aina minun edelläni ja minä uskovaisesti kuljin hänen perässään.
Me olimme kuin paita ja perse. Isosisko oli jotain todella ihanaa.
Hänen kanssaan saattoi nauraa ja leikkiä ja olla yhdessä.
Joskus varastimme puusta omenoita ja joskus leikimme autoteiden vieressä
ja otimme ylös rekkareita.

Isosiskolla oli paljon kavereita.
Ja silloin minä en mahtunut mukaan.
Kerran kun yritin mennä mukaan hän pamautti oven kiinni käsilleni.
Muistan kuinka itkin. Minä halusin mukaan leikkiin.

Elin elämäni hänen kanssaan ja hänen varjossaan.
Hän oli aina parempi, isompi, kuuluvampi, vahvempi.

Äidistä on valokuva, jossa hän vaivaa taikinaa alushousut päässään.
Se oli hyvä jippo. Toki ne olivat puhtaat ja pitivät äidin pitkät vaaleat
hiukset hyvin kurissa.

Me muutimme aina. Liian paljon. Isä rakensi taloja, kunnosti ja me asuimme niissä,kunnes hän myi ne.
Yksi talo oli aivan ihana. Piha oli suuri ja siellä kasvoi viinimarja-
pensaita ja omeanapuita, sekä äidin istuttamia kukkia.
Muistan noukkineeni rikkaruohoja sormet mullassa.
Omenapuiden alla.

Muistan perhoset ja linnut. Ja koiran. Minä halusin sen.
Pieni koiranpentu, kultainen noutaja. Nukuin yläkerrassa siskoni alapuolella.
Meillä oli kerrossänky. Äiti lähti alakertaan vauva sylissään.
Sitten se tapahtui, äiti putosi...putosi...kuului kolinaa.
Minä ja siskoni rynnättiin katsomaan.
Äiti istui silmät kyynelissä portaikolla ja piteli toisella kädellä kankkuaan.
Voi. Muistan kuinka se teki kipeää. *Äiti vaikutti niin säikähtäneelle.
Vauva tiukasti sylissään hän istui siinä.
Hän ei ollut antanut vauvan pudota. Vauva oli minun oma pikkusiskoni.
Mutta nyt tajuan että äiti oli ollut peloissaan vauvan takia.

Nukuin yläkerrassa pedissä joka natisi.
Sänky oli rottinkinen.
Yleensä vietin öisin aikaa tuijottamalla ikkunasta ulos,
sieltä saatoin nähdä talojen kattoja ja pilviä sekä joskus kuun joka
oli täysin pyöreä. Joskus taivas karehti punaisena.

---------



Minä tiedän monta ihmistä,joita olen rakastanut, ja he ovat lähteneet pois.
Elämä ei ole pysyvää.

Olen kasvanut.
Olen jo iso. Mutta jokin minussa jäi pieneksi.


-----------


Olen yrittänut tuhota itseni. Monesti.
En ihan ole onnistunut.
Aina ajattelen, kuinka kuitenkin kukat kasvavat isän haudalla.
Minulla on selkeä kuva. Kuunliljat.

Minä tiedän milta tuntuu tulen loimu kasvoilla, iholla.
Olin silloin siellä hyvin hyvin kaukana.
Rannalla. Meri oli ollut hiljaa niinä päivinä.
Ei askeltakaan rantaan, rantakiville.
Me istuimme piirissä. Isä piteli minua. Äiti oli isän vieressä
kenties. Siellä kasvoi mäntyjä kallioiden välissä.
Sisko istui koiran vieressä, käsivarsi koiran kaulan ympärille kiedottuna.
Siitä on filminauhaa. Nyt se on rikki. Se nauha.

Talo sijaitsi korkealla,kallioita kaikkialla...
Polku alhaalta saunalta ylös.
Kukkia, hyvin pitkää heinää vieri vieressä.
Pieniä mansikoita.
Kuvassa kaksi tyttöä veneessä. Sisko ja minä. Sisko nauraa ja hänellä
on avoimet silmät. Hän on tumma. Minä olen vaikeampana ja hiljaa.
Istun pureskelemassa pitkiä vaaleita hiuksiani.
Meillä on pelastusliivit.

Äiti heittää keppiä koiralle, koira juoksee mereen.
Äiti on kaunis. Hoikka vaalea.
Hyvyys, muistan äidistäni hyvyyden ja kylmyyden.
Omituinen ristiriita.

Matka on jatkunut. Olen yhä mukana.
Kaikilla on oma tarkoituksensa. Minullakin. Kenties.

Päivät eivät enää ole samanlaisia.
Niihin on iskostunut sairaus.
Hätä. Yksinäisyys.
En ole osannut elää tätä aikuisen elämää.

Poistettua

Joskus sitä tuntee olevansa totta, mutta tunne häipyy pian.

Olen yrittänyt opetella kuvien laittoa tänne.

Yksi onnistui

Joinakin hetkinä
olet lähellä minua

Kuten nyt.

Katsoin kuviasi.
Ajattelin, olet kuollut.
Tunsin myötätuntoa, en sääliä.
Ajattelin, kohta minäkin olen siellä.
Juuri siellä.

Olen kadehtinut sinua. Sinä teit sen. Mitä minä en.
Ole koskaan. Olen vain haaveillut