Hyvä aika aloittaa...

Väsymys sen kun jatkuu ja vitutus myös. Käytin miehen fysioterapeutilla ja odotin kummastuneena puoli tuntia yli hoitoajan helteisessä säässä ja olin kypsä sänkyyn kotiin tullessa. Auto olisi pitänyt käyttää pesussa,sillä nuo Lielaxin hiekkatiet pölysivät kovasti ja auto on todella likainen. En uskaltanut kuitenkaan ajaa pesuun,pelkään siellä ja mies ei voi ajaa ja tietysti suuttui taas. Muutenkaan ei olisi voinut viipyä,sillä elintarvikkeet eivät kestä kauan edes kylmälaukussa tässä helteessä.
En osaa oikein käyttää tätä vara-tukaria,esimerkikis en tiedä miten osallistutaan keskusteluun. ja mitäpäs minä tässä keskustelemaan kun pää on kuin utua täysi ja ajatukset klimpeissä. Kirjoitus päiväkirjaan onnistuu ehkä vanhasta muistista. Niin paljon kaikkea tapahtui näiden päivien aikana,että on mietittävä mitä kirjoittaa ja mitä ei.
Pääasiassa on kuitenkin yritettävä keventää omaa itkuista mieltään,sillä nyt on vitsit vähissä kun olen huomannut oman jaksamattomuuteni,syyllistyn näköjään helposti. No,enhän olisikaan sairas,jos osaisin toimia terveen tavoin...

Mukavaa kuitenkin, kun löysit tiesi tänne varatukariin! Erilainenhan tämä on, mutta tyhjää parempi. Tukari nyt näyttää olevan koomassa ehkä pidempäänkin, mistä itse olin aivan kauhuissani, kunnes ystävällinen sielu perusti tämän meille orvoiksi jääneille.

Voi rähmä tätäkin päivää! Rivarien yhteinen kasteluletku oli tänä aamuna kerittävä pois takapihaltani,sillä lupaavat sadetta. Yksin sen keriminen kelalle on melkoinen homma,mutta hiki päässä se onnistui. Miestä en edes kuvitellut vaivaavani. Nyt en pahemmin puhele,ettei voi syyttää liiasta puheliaisuudesta. Turpa on nyt kiinni ja pysyy ja unohdan koko kylpylämatkan,sillä en riskeeraa enää mielenterveyttäni yleisellä paikalla saamistani haukkumisista.
Enhän minä siellä saisi kuin avustaa häntä koko ajan ja omat hoidot olisivat yhtä tyhjän kanssa sillä en ehtisi levätä hoitojen välillä.
Nukuin taas koiran unta eli en muista milloin olen nukkunut hyvin miehen sairastuttua toukokuun lopussa. Tänään menin mt-hoitajalleni yhdeksi ja vietin sen jälkeen tunnin kirjastossa ja jatkoin kolmeksi naisryhmäämme. Itkin taas mt-hoitajalla kuin putous eli nyt alkaa olla kestävyys nollassa. Sain neuvoja levätä. Miten hitossa sitä lepää kun yksin on tehtävä kaikki ja väsymys vaivaa ja vaan vittuilua palkaksi.
Huomenna menen äidin ja sisaren kanssa Upseerikerholle kuuntelemaan Vanhan Valamon pappismunkin pitämää esitelmää luostarista,mielenkiintoista ja ainakin erillaista ajateltavaa. Torstaina miehen fysioterapia ja perjantaina hänen lääkärinsä,milloin siivoan?

Hyvä kun voit välillä edes vähän huilata muualla, vaikka eihän se väsymystä poista tai tilannetta muuksi muuta tai poista. Ihmettelen, että eikö tuohon tilanteeseen ole mitään apua tarjolla, siis kunnan taholta. Vaan mikäs tilanne sitten onkaan edessä, jos sinulta voimat loppuvat tyystin.

Kerron nyt täälläkin, vaikka kirjotin jo omaan päikkyyni, että Kontulib tämän palstan perusti ja ilmainen on. Hän myös yritti, että tukarin ylläpitäjät laittaisivat etusivulle tiedon tästä palstasta, mutta eivät ole laittaneet. Tokkopa laittavatkaan, kun tuntuu heidän asenteensa olevan vähän nihkeä tiedottamisen ynnä muun suhteen. Tämänhän on tarkotus olla toiminnassa vaan niin kauan, kun tukari on rikki, näin olen ymmärtänyt.

Kiitos Piita vastauksestasi ja kaikki kunnia kontulipille hyvästä teostaan.sillä kyllä tätä tarvitaan,ainakin minä tarvitsen. Kirjoittaminen kaikkein vaarattomin tapa purkaa itseään ja se rauhoittaa edes hetkeksi. Kyselit,miksi kunta ei auta. Tämä perkeleen kunta on rikas juuri siksi että se ei uhraa rahaa vähäosaisten hyysäämiseen. Täällä on rikkaita ja isoja maatiloja ja yllätys yllätys kokoomus on voimissaan täällä. Olihan kunnastamme lähtenyt presidentti Svinhufvudikin kokoomukselainen. Täällä saa vain kovan äläkän kanssa lain edellyttämät edut kuten miehenikin sai kunnan fysioterapian. Esimerkkinä saituudesta on tämä asuinlähiömme,jossa on kunnan rivitaloja. Mitään ei korjata ellei nosta suurta porua. Asukkailla on pihanhoito ja siisteys kontollaan,vaikka kunnan taloyhtiöllä on palkattu firma,joka pitää muka huolta muista asunnoissa ilmenevästä ongelmasta. Siispä osa pihoista rehottaa koiranputkea ja puuntaimia ja osa on sitten vähän siistimpää,riippuen ihan siitä miten laiska tai ahkera asukas on.
Minun maailmani on nyt niin musta,että kaikki näyttää suorastaan oksettavalta ja odotan vain että saan jonkinlaisen hengähdystauon,vähän pidemmän,niin että pääsen takaisin entiseen tasapainoon.Illalla onneksi pääsen hetkeksi pois ja aihekin on mielenkiintoinen. Olen käynyt Vanhassa Valamossa Laatokalla monasti,tosin en nyt viime vuosina enää kun se on laitettu parempaan kuntoon. Mies heräsi ja rauha meni ja vitutus senkun lisääntyy!!!

Voi Jumala auta nyt tai...
Niin mitä,turhaahan tässä uhkailen,yritän vain mennä eteenpäin näinen hyvineni. Valitan tänne ja itken,otan Diapamia ja itken,tottelen ja itken tai...
Sataa ja olisi pitänyt lähteä nyt sinne Valamon munkin esitelmään,mutta heräsin juuri ylösenkä jaksa millään ilveellä lähteä mihinkään.
Kävimme nimittäin jo kerran kaupungissa. Mies ei suostunut siihen että olsin tuonut ne hänen tarvitsemat tavaransa Robin Hoodista mennessäni esitelmään,vaan pakko oli lähteä ajamaan. Hän ei myöskään halunnut lähteä illalla sisareni miehen luo siksi ajaksi kun olisin ollut sisareni ja äitini kanssa pois. Oikuttelua oikuttelun perään. Koko automatkan kaupunkiin ja takaisin hän sätti milloin mistäkin minua. Huusin kuin PirunPeijooni ja sain taas kuulla että lähe vittuun,ei hän sinua tarvitse eikä halua lähelleen. Olen kusipää,hölmö ja jääräpäinen ämmä sun muuta...
Sanoin takaisin yhtä pahasti ja kerroin miten olen aina ikuisesti muistava miten ilkeä hän on ollut minulle vuosien varrella. Hän jopa kiertäen ja kaartaen sanoi,että voi kyllä päättää päivänsä ihan itse. ELI: nyt on siis puolin ja toisin sanottu kaikki ne ilkeydet mitä vain toiselle osaa sanoa. Olen pystynyt pitämään suuni suhteellisen supussa,mutta nyt annoin tulla kaiken mikä vaivasi ja vähän vielä enemmänkin.Nyt ei ole hyvä mieli,vihaan itseäni,koska alennuin taistelemaan hänen keinoillaan ja tiedän etten siinä jää kuin häviölle. NYt suututtaa ja lisäksi on itsesyytökset siitä,että sairasta olisi ymmärrettävä. Onkohan mies enää tosi sairaskaan sillä hän kantoi yksin kaksi isoa vesimelonia autoon,kun en enää mennyt sittariin hänen kanssaan. Mitä nyt? Elämä jatkuu ontuen ja kitisten ja kiroan päivän jolloin hänet tapasin.

Voi kun osaisin yhdistää nämä kaksi päivistäni,mutta palikka mikä palikka,ei siis onnistu. Vastasin toisessa Helmikselle ja Höpsöliinille ja kaadoin taas koko surukasan heidän niskaansa. Voisiko opetella näkemään elämässään jotain hyvää,vaikka kaikki on päin Peetä. Olisiko se teeskentelyä vai osoitus siitä,että vielä on pieni kipinä uskoa ja toivoa jäljellä vaikka rakkaus on jo mennyt. Mikä tässä päivässä on ollut hyvää? Miehen fysioterapiaan viennin jälkeen tein nopsaan ruoan uuniin ja painuin pihalle aurinkoon. En jaksanut lukea vaan panin radion auki hiljaa soimaan ja nukahdin hetkeksi. Olin koko päivän ulkona ja tulin vasta äsken sisään syömään jotakin,sillä vaikka ei tekisi mitään,tulee näköjään nälkä.
Väsymys ei poistu,sillä se on nyt henkistä,mutta ulkona olo oli tämän päivän hyvä asia.
Huomenna on mieheni lääkäri ja jospa sitten vaikka lauantaina pääsisin käymään äitini luo viemään sukuselvityksen paperit hänelle. Haluaisin myös nähdä lapsenlapset,en ole kohta kukkauteen nähnyt heitä,neitiä en ole nähnyt kuin heinäkuun alussa. Muistaakseni,muisti nimittäin pätkii kamalasti. Pahat asiat jäävät mieleen,mutta hyvät häviävät heti. Kyllä minä tästä selviän,luultavasti...

(((Vm48)))

Osaisikohan Kontulib yhdistää nämä? Käsittääkseni ylläpitäjän pitäisi pystyä tekemään niin (ainakin siinä toisessa foorumiohjelmassa, jota itse olen käyttänyt).

Kovasti voimia sinulle.

Arkisia askareita,kaupassa käyntiä,vuodevaatteiden pesua ja vaihtoa,kirjastossa hakemassa pari kirjaa,syömistä ja miehen vieminen lääkärille. Ensi viikolla on hänellä röntgen ja verikokeet ja soittoaika lääkärille perjantaina aamulla. Ensi viikon aikataulu onkin sitten sellainen,että auto kulkee kuntakeskukseen joka päivä ja tiistaina kahdesti,koska minulla on oma menoni tukiryhmään kolmeksi.
Viimeinen ponnistus on sitten lauantaina,kun menen äitin ja sisareni kanssa isäni suvun sukukokoukseen Parikkalaan.
On herättävä aikaisin sillä matkaa on täältä sinne ja tietyöt valtatie kutosella pakottavat pitkät pätkät ajamaan viittäkymppiä. Täytyy jotenkin laskea ihan kynän kanssa monelta on lähdettävä että ehtii yhdeksitoista paikalle. Nyt kun aloitan laskemisen niin olenpa valmis sitten ensi lauantaina.
Kävin päätäni jäähdyttelemässä äitini luona. Olisin mennyt lapsenlapsiani katsomaan,mutta onneksi soitin,sillä poika on kalassa ja tyttö isällään.
Tyttäreni,kuopus,on uuteen työhönsä vallan tyytyväinen. Hän on ammattikoululaisten terveydenhoitajana ja sanoi työn olevan rauhallista ja saa suunnitella itse päivän tekemiset ja tarkastukset. Nauroi vain sitä,että ei muistanutkaan millaisia suorapuheisia murkut ovat,vaikka omasta murkkuiästä on vielä hurjat muistot hyvin mielessä.
Ihana kuva sinulla Tikru,niin söpö ja syötävän ihana,että mieli tekisi halia ja pusia. Oletko itse yhtä halittavan ja pusittavan näköinen? Kiitos voimien toivotuksista,voimia tarvitsen. Nyt taidan mennä katsomaan telkkarista elokuvaa vaikka se ei ole saanutkaan hyviä arvosteluja. Usein kriitikot ovat täysin eri mieltä tavallisen katsojan kanssa,joten en usko niitä yhtään.

Nyt tulee kateellista tekstiä. Minähän elän muiden järjestämää elämää enkä osaa,enkä uskalla ottaa riskiä muuttaa mitään vaan nitisen ja natisen marttyyrinä joka asiasta ja joka päivä.
Haluaisin olla yhtä rohkea kuin mieheni talvella kuolleen veljen vaimo. Hän tapasi portugalilaisen miehen Suomessa keväällä ja kävi kesällä hänen kanssaan Portugalissa tapaamassa miehen vanhempia ja katsomassa miehen taloa. Nyt hän otti vuorotteluvapaata vuodeksi ja lähtee poikansa kanssa Portugaliin asumaan yhdessä tämän uuden rakastetun kanssa. Portugalissa ollessaan hän tapasi aikoinaan myös mieheni veljen ollessaan siellä muutamia vuosia asumassa ja töissä. Ihanaa että joku uskaltaa ottaa elämänsä omiin käsiinsä eikä välitä mitä muut ajattelevat. Hän ei ole mikään haihattelija vaan oikein rauhallinen ja harkitsevainen,mutta ei kyllä sitten aikaile,jos joku asia tuntuu omalta. kannustan ja rukoilen että kaikki menee oikein hyvin ja miksei menisi,sillä poika pitää kovasti äitinsä uudesta rakastetusta ja he tulevat hyvin toimeen.
Siinä olisi minulle esimerkkiä rohkeudesta heittäytyä elämän kannatettavaksi,mutta tässä minä vain nyhjään miehen kanssa,joka on sanonut ettei välitä enää minusta pätkääkään. Eipä tunnu välittävän moni muukaan,ei sukulaiset soittele ja kysele miten voin.Ei vaikka tänään on nimipäiväni ja minä aina yritän muistaa sisarieni nimipäivät.Nyyh,nyyh,tässä on nyt jo itsesäälin ja sympatian kerjäämisen makua,joten paras panna piste.

No mutta hyvää nimipäivää sinulle! Toivottavasti joku nyt muistaa soittaa ja onnitella, onhan tässä vielä päivää aikaa. Niin, ja kysyä kuulumisiasi ja vointiasi.

Taitaa olla niin, että jotkut ihmiset osaavat elämisen taidon paremmin kuin toiset, jos elämisen taidoksi katsotaan tuo miehen veljesi vaimon elämä, taito olla välittämättä muista ja tarttua hetkeen ja tilaisuuteen. Toisaalta elämät ovat erilaisia, eikä niitä ja ihmisten tekemiä valintoja voi verrata keskenään. Jokin saa sinut pysymään yhdessä miehesi kanssa kaikesta harmistuksesta huolimatta. Olkoon yhdessä pysymisen syy sitten mikä tahansa, niin se on kuitenkin sinulle ja elämällesi tärkeää, että mitenkään vähäteltävää se ei ole.

Ja usein on niinkin, että nekin elämät, jotka meistä näyttävät unelmaelämiltä, eivät sitä kuitenkaan unelmaelämän eläjälle välttämättä ja aina ole. Jokaisella on omat vastuksensa, luulisin, ja kamppailunsa, joista ulkopuoliset eivät tiedä mitään. Mutta eihän elämä ole mitenkään tasapuolista, eikä hyvää jaeta kaikille samalla mitalla. Se kai on jokin elämän laki, jolle pieni ihminen ei mahda mitään. Kaikille asioille ei yksinkertaisesti voi mitään, eikä omalle itselleen ainakaan. Vaikea olla jotain muuta kuin on. Ja sitäkin on vaikea hyväksyä.

No, mutta nyt lähden ulos, enkä höperöi enempää täällä päiväkirjassasi.

Olet oikeassa Piita siinä,että emme todellakaan tiedä millainen toisen elämä ihan oikeasti on ja viihtyisimmekö mahdollisesti itse siinä tai kokisimmeko hänen elämänsä tyhjänpäiväisenä. Minä vain niin ihailen ihmisiä,joilla on kyky heittäytyä elämän kannatettavaksi ja uskaltaa elää omaa elämää välittämättä muiden mielipiteistä. Tämä miehen veljen vaimokin on aivan ihana ihminen ja lastaan rakastava äiti,mutta uskaltaa myös tehdä tälläisen ratkaisun rakkauden tähden.Hän kysyi keväällä mielipidettäni kun oli tavannut tämän portugalilaisen niin heti miehensä kuoleman jälkeen. Sanoin että hänellä on täysi oikeus tuntea ja elää omaa elämää eikä kysyä mieheni tai minun mielipidettä,vaikka olemmekin nyt hänen kuolleen miehensä lähimmät sukulaiset heidän yhteiselle lapselleen.
Hän oli jo vuoden tehnyt miehensä rinnalla suru-ja luopumistyötä,sillä olihan tiedossa että agressiivinen syöpä ei parane ja kuolema on pian odotettavissa.
Itse hän koki tuntevansa häpeää rakastuessaan niin pian,mutta en yhtään ihmettele hänen rakkuden nälkäänsä. Veljekset,minun mieheni ja hänen miehensä,olivat hyvin samanlaisia luonteeltaan. Tosin veli lopetti liian kaljanlitkimisen,kun vaimo alkoi etsiä uutta asuntoa.
Itse en enää usko rakkauteen omalla kohdallani,olen sen nyt nähnyt ja kokenut mitä se on ja mitä se pahimmillaan aiheuttaa. Vaikka eihän alistamista voi edes rakkaudeksi kutsua.
Kävin kirkossa ja siellä puhuttiin etsikkoajasta ja anteeksiantamisesta. Tunsin omantunnonpistoksia ajatellessani miten olen säilönyt mieleeni kaikki mieheni pahat sanat ja ohittanut ne hyvät,jopa unohtanut ne. Onko niitä hyviä sanoja edes ollut koska en niitä muista,ei varmaan. Minua ärsyttää tämä tilanne suunnattomasti. En ajattele muuta kuin miestäni ja riitojamme,ne tulevat uniini,kirjoitan niistä jatkuvasti ja olen kuin mitään muuta ei maailmaan mahtuisikaan. Olisi aika keksiä joku keino päästää irti loukkaantumisen tunteesta ja ajatella että elämäni menee nyt tätä rataa niin kauan kuin menee ja kaikki loppuu aikanaan...

Onpa mielenkiintoinen päiväkirja, täynnä hyvää pohdiskelua.

Kai sinulle on jo selvinnyt, että ketjuja jatketaan painamalla "Post reply"-nappia?

Kiitos Possu käynnistäsi. Huomasin sen vasta sitten kun laitoin toisen viestin ja ihmettelin ettei se yhdistynytkään entiseen. Olen tosi pöllö tässä tietotekniikassa,opin erehdysten kautta. On meillä ostettu Windows Vista pikaopas,mutta en tule siitä hullua hurskaammaksi. Nyt on propleema se,että kirjoitan pitkiä sepustuksia ja en tiedä miksi alue on rajattu ja en osaa rajausta poistaa. Onko se edes mahdollista? Kuvaakin yritin saada sinun yleisen keskustelun vastauksesi perusteella,mutta ei onnistunut. olin tekevinäni kaikki ihan niin kuin neuvoit,mutta mitään ei tapahtunut. Pöllö mikä pöllö!!!!
Joko muuten kävit Taavetissa sukuloimassa,muistelin että olit kirjoittanut aikovasi käydä kesällä siellä.

Mainitsemasi pohdiskelu on tyypillistä minulle ja tuntuu monasti siltä,että pohdin liikaa. En tiedä olisiko elämäni yksinkertaisempaa,jos en miettisi tekemisieni syitä ja seurauksia. Mielelleen ei oikein mahda mitään enää tässä iässä,vaikka sanovat että ihminen on oppimiskykyinen koko ikänsä. Tavat istuu tiukassa sanoi rouva kappalainenkin tänään saarnasaan. Kertoi miehensä usein kysyvän häneltä: iskikö katumus? Kertoi katuvansa jatkuvasti tekemisiään ja pohtivansa että olisi voinut tehdä toisinkin jonkun asian. Lupaa taas muistaa virheensä ja aina sortuu samaan,mutta luottavansa Jumalan armoon ja anteeksiantoon. Ihanaa,että papilla on kanttia tunnustaa virheensä saaranstuolissa ja vielä tämän seurakunnan edessä,joka on niin sisäänlämpiävää porukaa etten ole päässyt oikein mukaan,mutta viihdyn silti tapahtumissa yksikseni.Pahat kielt kertovat että saurakuntalaisemme istuvat takana sen vuoksi että vain syntiset menevät eteen istumaan. Minä kuulun näihin syntisiin,sillä itstun kiun tatti aina määrätyllä paikalla etuosassa,että kuulen paremmin. Eivät ilmeisesti uskalla olla tekemisissä kanssani,koska kuulun syntisiin. Meikkaan jopa kun menen kirkkoon ja laitan hiukset ja panen vähän parempaa päälle. Huivia en ole vielä ymmärtänyt laittaa. Tekisiköhän se minusta hurskaamman? Jotenkin olen taas irti Jumalasta,se on kummallista. Luulisi,että silloin kun on kaikkein vaikein vaihe elämässäni huutaisin ja rukoilisin apua Häneltä,mutta en osaa rukoilla. Jotenkin tunnen aina olevani epäkelpo ja ajattelen että antakoon Isä Taivainen sen minkä katsoo parhaaksi. Kiittää kyllä osaan ja rukoilla lapsenlasteni puolesta heille siunausta ja tasaista matkaa,mutta itselleni en osaa pyytää. Olen siis uskossanikin tyypillinen altavastaaja ja otan mitä saan,muruset. Joo,taas meni valitukseksi,enkö koskaan opi,että voisin kirjoittaa kauniista asioista. Nytkin on mitä värikkäin auringonlasku ja hiljaiset,paikallaan seisovat Salpausselän männyt piirtyvät tummina silhuetteina tuota värikkyyttä vasten. Nyt pitäisi olla pensseli ja paeri ja maalata tuo näkymä. Ajatella,että arkisesta keittiöstäni näkee tuon kauniin näyn. Arkisuudessakin voi olla kauneutta,kun vain katsoo ympärilleen...

Minun mielestäni on hyvä jotenkin purkaa huolet murheet ja ikävät ajatukset. muuten ne jäävät pyörimään ja jäytämään ikuisesti. Harvoin olen saavuttanut sellaisia selväjärkisyyden mittoja, kuin pohtiessani omaani ja muiden elämää ystävien kanssa vaikka puhelimessa. Vieressä seissen homma vaikuttaa varmaan tyhjänveivaamiselta, mutta meitä veivaajia se helpottaa.

Että kirjoita ihmeessä vaan niitä ikäviäkin asioita.

Aika hassu teidän seurakuntanne. :-D Älä välitä, mitä ne miettivät. Eikö juuri syntisiä pelastamaan Kristus tullut maailmaan? Hurskaita ei tarvitse enää pelastaa, hehän ovat palkintonsa jo saaneet.

Meillä vallitsee välirauha ja aselepo ainakin tämän viikon sillä miehellä on nyt niin paljon menoa,että hänen on oltava väleissä kanssani taatakseen kuljetuksen. Jouduin äsken pihalle kirjoitukseni kanssa,sillä kirjoitin Venäjän pääministeristä epäkunnioittavasti ja vertasin häntä Staliniin. Putin rakentaa itselleen nyt lehdistön kuvien kautta hyvin edullista kuvaa,aivan kuin Stalin aikoinaan. Viime aikoina on lehdissä ollut kuvia Putinista ilman paitaa ratsastamassa ja milloin missäkin erikoisessa,ennen näkemättömässä harrastuksessa. Taitavaa brändäystä. Toisinajattelijat saavat kirjoituskiellon tai pahimmillaan saavat lyijymyrkytyksen ja sulkevat suunsa lopullisesti.
Luen juuri Apunen-Wolff: Pettureita ja patriootteja kirjaa,joka käsittelee aikaa 1938-1948 ja sinä aikana tehtyjä epämääräisiä seläntakana tehtyjä sopimuksia suomalaisten ja saksalaisten välillä. Mielenkiintoista lukea millaista peliä on kansalta salaa pidetty ja miten minun aikalaisilleni on annettu paljon parempi kuva kuin todellisuudessa on ollut.Monta asiaa on jätetty kertomatta historian tunneilla meillekin,joten emme ole pekkaa parempia.
Kamalaa mitä sanon ja kirjoitan,joudun kohta Siperiaan ja siellä on kylmä. Tai joudun Suopon tarkkailuun enkä pääse koskaan ulkomaille,en edes Viroon. Paras panna suukki ja kone kiinni ja alkaa lukemaan lisää tosiasioista...

Aloittaisko taa lauseella: olen väsynyt. Nukuin huonosti ja matkustin koko yön bussilla talomme huoltoyhtiön omistajan kanssa,jota hänen kaksi poikaansa ohjasivat vuorotellen. Tämä omistaja on hyvin pieni ja hiljainen mies,jota en kuun kullanvalkeana ole ajatellut "sillä lailla". outoja unia,joihin ei saa yhtymäkohtaa omaan elämään.
Istuin ensimmäisen kerran persuksilleni heräämisen jälkeen käydessäni tähän koneen ääreen,aamiaista lukuunottamatta.Aamu meni laboratoriossa miehen kanssa ja eri sairaanhoitotädeiltä kysellessä,miten diabetespotilas on nesteravinnolla tyhjennyksen vuoksi tämän päivän. Mieheni on niin pöllö,ettei osaa itse kysellä mitään tälläisiä asioita,vaikka sairaus on hänen ja daibeteslääkkityksen kanssa ei ole leikkimistä. Huvittavaa asiassa on se,että diabeteshoitajakaan ei osannut kertoa kaikkea vaan oli mentävä röntgenhoitajalle sen lisäksi.
Siellä selvisi sekin,miksi tyhjennyksen aikana on käveltävä. Ilma pitää saada pois suolistosta eli piereskellä arkikielellä. Toisin kuin luulin,ilma näkyy röntgenkuvassa mustana ja häiritsee selkärangan näkyvyytttä. Just joo...
Luin ohjeet mutta enhän toki enää muistanut ettei maitoa saa tänään juoda ja jouduin keittämään miehelle kauravelliä ja itse söin maitoon keitetyn mannavellin. Piti myös keittää mansiikakeittoa sillä mehukeitot ovat lihaliemen ohessa sallittuja tänään.
En jaksaisi mennä ryhmään tänään.En koe saavani tukea sieltä,sillä olen liian väsynyt ottamaan tukea vastaan. On aina pelottavaa kun mieli alkaa ohjata minua ja en pysty itse ohjaamaan ajatuksiani.
Se korostui eilen kun laitoin vanhentuneita lääkkeitä purkkiin apteekkiin vietäväksi. Hetkiseksi mieleen tuli,että säästän nämä pahanpäivän varalle. Jätin ne siis kotiin. En harkitse itsemurhaa,mutta joku pieni ääni sisälläni sanoi että säästä ne nyt kuitenkin. Ne ovat mieheni verenpaine-ja diabeteslääkkeitä,joita hän ei enää ole käyttänyt uusien merkkien tullessa tilalle.
Hetken kävi myös mielessä,että teen niistä miehelle drinkin kun oikein suutun. Täysin sekoja ajatuksia,tiedän,mutta koska olen rehellinen itselleni tässä päiväkirjassa niin pakko on mietteet ylös kirjata. Todosteena hulluudesta!
Eli: vaikka olen nuo itsariajatukset luullut jättäneeni ja unohtaneeni kokonaan,niin siellä ne hiljaisena vaanivat odottaen oikeaa hetkeä ja pulpahtavat pintaan kun tuntuu että elämään ei voi enää vaikuttaa vaan kaikki menee päin mustaa syvää monttua. Hei sinä pieni toivonkipinä,missä olet? Tiedän että olet jossain,mutta tarvitset ravintoa puhjetaksesi auttavaan liekkiin. Nyt menen vähäksi aikaa rentoutumaan sänkyyn. Telkkari huutaa MM-kisoja ja mies istuu kuin tatti silmät kiinostuksesta kiiltäen.

Tukiaryhmässä kerroin kaikki tuntoni itsemurha-ja tappamisajatuksia myöten ja itkin ja itkin ja itkin...Minä,joka tavallisesti olen joukomme toivonkipinän ylläpitäjä olinkin luuseri ja porukan pettäjä. Olin tukahtua omaan itsesääliini ja pessimstisiin ajatuksiin eikä väsymys anna tilaa iloisille ajatuksille.
Jos tämä väsymys olisi oikeaa väsymystä,voisin nukkua,mennä nyt nukkumaana ja nukkua aamuun asti ja herätä pirteänä. Mutta tämä väsymys ei lähde nukkumalla,tosin mt-hoitajani keskustelee huomenna lääkärin kanssa mahdollisesta unilääkkeestä. Diapmista ei ole ollut hyötyä ja niitä ei kannata pitkään käyttää säännöllisesti ettei jää koukkuun.
Ajattelin ensin jäädä pois koko ryhmästä,yritin rentoutua,nukahdin ja heräsin ystäväni tekstiviestiin,jossa hän kyseli kyytiä tukiryhmään. Pakko oli siis lähteä ja olihan se toisaalta hyvä päästä pois täältä kotoa murjottamasta. Ärsyttävää tämä olotila,joka ei anna tilaa edes omanarvontunnolle tai elämäntarkoituksellisuuden kokemukselle.Eli tunnen olevani vain hyväksikäytetty ja tyhjiin imetty. Toivottavasti uusi alku odottaa pian,muuten menehdyn.

Valitsin tuon hiukan ilkeän näköisen ja pirullisen näköisen otuksen tuohon muistuttaakseni itselleni,että minun on vastattava itsestäni ja elämästäni eikä luhistuttava.Mt-hoitajani huomautti minulle,että kaikesta huomaa etten näe muuta ulospääsyä tilanteestani kuin kuoleman. Niinhän se on,jomman kumman on kuoltava,että toinen voisi elää haluamaansa elämää,omaa elämää.
Lääkitystäni nostetaan,unilääke ei tähän lääkärin mukaan auta ja olen nyt itsekin samaa mieltä. Onneksi tasaavassa lääkkeessä on varaa nostaa,sehän on ollut ylläpitoannoksella. Itkettää vain se,että minun on lääkitystä nostamalla kestettävä tätä elämää. Toiset muuttavat elämäänsä ja uskaltavat ratkaista asiat itselleen edullisiksi,mutta minun omatuntoni ei kestäisi jättää sairasta miestä.
Tässä on tulos kasvatuksesta,jossa koko ajan korostettiin,että muille annetaan ensin ja parasta ja itselle otetaan se mikä jää. Kaunis ajatus,mutta minun sairas mieleni on tehnyt siitä opetuksesta liian korkean kynnyksen osatakseni ottaa elämäni omiin käsiini ja parantaakseni tilaani. Minulle on tutumpaa näköjään elää mökötyksen,riidan ja alistamisen alla,kuin pystyä elämään oikeaa omaa elämää ja kestää ratkaisujeni tuomat syyllisyydet. Itkettää,rähjäsin ja itkin taas kun tulimme röntgenistä ja olin niin väsynyt. Lopullisesti luhistuin kun mt-hoitajani soitti että lääkettä nostetaan. Ja minä kun luulin että pärjään ja selviän tästä mieheni sairaudesta ja koukuttelusta,kuvittelin siis olevani parempi kuin olen. Paskat olen,olen tälläinen inisevä valituskone,joka ei kestä mitään muuta kuin erakon elämää...

tulin käymään minäkin katsomassa tilannettasi. Onneksi minäkin löysin tänne

Kiva kun kävit,tuntuu ihan siltä kuin olisi mennyt ikuisuus siitä kun viimeski kuulin sinusta.
Itku päivä tänäänkin. Vein miehen ryhmään ja itse menin hakemaan mt-hoitajaltani uusitun reseptin,johon lääkäri oli kirjannut lääkkeen lisäyksen. Menin apteekkiin,mutta taaskaan ei lääkettäni siellä ollut. En voi ymmärtää sitä,miksi he eivät pidä ko.lääkettä varastossa,sillä olen vakituinen asiakas ja olen käyttänyt samaa lääkettä jo 2,5 vuotta. Joskus sieltä löytyy vain yksi pakkaus ja reseptiin on laitettu niitä neljä ja saan ne kaikki kerralla ulos. Ei ole siis mitään järkeä maksaa joka kerta kolmea euroa lääkettä hakiessa,sehän tekee jo 12 euroa yhteensä. Tulee huomenna,oli vastaus ja minä raivostuin ja lähdin itkien pois ja menin suoraan takaisin mt-hoitajalleni. Itkin siellä aikani ja uhosin kirjoittavani tästä paikallislehteemme ja kirjoitinkin juuri äsken. Syy,miksi kirjoitin oli se,että mt-hoitaja sanoi monen hänen asiakkaansa sanoneen samaa,eli heidän tarvitsemaansa lääkettä ei ole heti saatavilla. Ei vaikka apteekki on ainoa paikkakunnalla ja asiakaskunta vakituinen. Saan huonon nimen tästä taatusti,mutta oppivat kyllä vähän seuraamaan tietokonevarastokirjanpitoa ja on siitä hyötyä muillekin. Mitenkähän joku mökin mummo peräkylältä lähtee taksilla uudestaan seuraavana aamuna apteekkiin,kun taksit ovat täällä valjastettu koulukyydityksiin ja niitä ei peräkylille tahdo saada kirveelläkään.
Olen kiukkuinen väsynyt ja masentunut.

Minusta tuntuu tosiaan ikuisuudelta tämä aika mitä tukari ei ole toiminut. Onneksi löysin tänne minäkin.

Parempaa oloa sinne

Tervehdys VM,
on sulla jaksamista!
Jotensakin tuttuja nuo tuntemukset, onneksi kukaan ei näe pääni sisään, siellä välillä koivuhalot viuhuu, mutta onneksi meillä ihmisillä on tämä mielikuvien käytön salaisuus ja tehokkuus. Sitä voi mielessään tehdä mitä vain, todellisuus on sitten toinen juttu. Mulla on tämmönen pikakelaus itku-potku-raivo-tilanteiden varalle...jos olen mielikuvissa käyttänyt vaikka valurautapaistinpannua, niin nopea kelaus seurauksista palauttaa minut taas totuuden teille
alias loviisa

Sait minut nauramaan,puupenni,kun luin mielikuvaharjoituksiasi.Kiitos aamuilosta. Muuten en ole aamuiloinen,mies jauhaa vaihteeksi kylpykään menosta Viroon ja sen pitäisi tapahtua heti eikä viidestoista päivä. Perkele,se mitään osaa odottaa,aikuinen mies,kaikki mulle ja heti!!!!Sanoin etten lähde vielä sillä minun on saatava ensin itseni siihen kuntoon että jaksan lähteä häntä sinne hoivaamaan. Hän on sitä mieltä,että häntä ei tarvitse siellä auttaa,just joo. Tapahtuuko kenties matkalla joku ihmeparantuminen,vai? Juuri soitti lääkärille.joka kertoi selässä nikaman luhistuneen ja sille ei voi mitään,ei tuon ikäistä enää leikata. Särkylääkeresepti odottaa apteekissa,painoa pois,pallovatsaa pienemmäksi,lihaksia vahvistettava ja sitä rataa... Tuolla hän nytkin treenaa lihaksiaan,meinaan perselihaksia istumalla katsellen MM-kisoja.
Tutkulainen ystäväni on sairastumassa uudelleen,kolmen kuukauden työputki vastuussa vei voimat ja hän pöllö purki lääkityksenkin juuri kesäksi. Oli eilen kuin olisi haudasta suoraan tullut ääni,kun soitin ja kyselin kuulumisia. Kehoitin ottamaan yhteyttä lääkäriin,lupasi ottaa sitten kun työ loppuu elokuun loppuun. Kumpi loppuu ennen,työ vai työntekijä,veikkaan jälkimmäistä.
Vanhempi ystäväni soitti osastolta,jonne hänet oli viety poikansa toimesta pakkohoitoon.Poika itse on alkoholisti ja skitsofreenikko ja en nyt ymmärrä kumpi on enemmän hoidon tarpeessa,äiti vai poika.Molemmat ovat erittäin hoito ja lääkevastaisia ja siitähän ei hyvää seuraa. Arvasin äidin pian joutuvan osastolle,sillä näin hänet muutama päivä sitten,olisiko ollut viikko sitten,ja hän oli todella väsynyt,kiihkoinen ja hävittänyt kuulemma rahansa. Puhui nytkin,miten häneltä oli varastettu rahat ja miten hän oli niitä käynyt kunnantalolta peräämässä.
Voi meitä Luojamme maanantaikappaleita,minäkin oireilen ja tarvitsen lisää lääkettä. Meidät pelastaisi vain olosuhteiden radikaali muuttaminen paremmiksi ja sitähän emme uskalla tehdä. Siispä kärsi,kärsi,kirkkaamman kruunun saat-

[b]Hyvä,aurinkoinen päivä ja toistaiseksi riidaton.Sain myös lääkkeet,onneksi mt-hoitajani asuu täällä ja on niin ihan että toi ne kotiin. Maailmassa on vielä hyvyyttä ja auttavaisuutta ja vielä ihan ilmaista.Koko päivän olin ulkona ja luin tai nukuin,siis otin aivan levon kannalta ja en ole enää niin ärsyyntynyt ja kiukkuinen. Aloitin lukea Antti Eskolan kirjaa omasta elämästään ja työstään ja se sai minut ajattelemaan. Jotenkin olen aina ihaillut Eskolaa oman tiensä kulkijana mutta ammattitaitoisena oman alansa edustajana ja nyt olen taas vahvistanut mielipidettäni. Eskola pani minut miettimään tälläisen julkisen intiimien asioiden paljastelun tarvetta,minkä puutteen se ihmisessä täyttää,mihin sitä tarvitsen.
Eskolahan ei esimerkiksi suostuisi koskaan tälläiseen ja haluaa vanhanaikaisen kohteliaan käytöksen kunniaan ja intiimiyden vain lähimpien kesken.
Jos ei tiedä toisesta mitään heikkoja kohtia,häntä ei voi haavoittaa niillä,niinkuin usein tapahtuu. Ainakin ryhmässä mielellään otetaan joku silmätikuksi ja kiusattavaksi,jos tämä ei suostu ryhmän tapaan toimia. Tai pahimmassa tapauksessa hänet jätetään täysin ulkopuolelle,kokemaan itsensä mitättömäksi ja ylimääräiseksi.
Huomenna jännittävä päivä,isän suvun sukukokous ja menen sinne äidin ja nuorimman sisareni kanssa.On edes jotain vaihtelua ja uutta odotettavaa...