Sinä ja minä liikennevaloissa

Tästä on varmaan ennenkin ollut puhetta Tukarilla, mutta oletteko koskaan tavanneet terapeuttianne off-duty jossain epätavallisessa paikassa tai pelkäättekö tapaavanne? Mikä olisi paha paikka?

Minusta oli aika paha, kun vuosia sitten näin mun esh:ta (siis jonka kanssa kävin vakituiseen keskustelemassa) tanssilattialla. Tilanne oli vielä se, että me molemmat olimme tanssimassa (olen aina inhonnut tanssimista, en tajua, mitä edes tein siellä!) ja älysin yhtäkkiä miehen olkapään takaa jonkun tutun naaman Olin siihen aikaan vielä aika säikkynä ja kaapissa ongelmineni, niin että kuvittelin näkeväni hänet joka paikassa Sittemmin olen nähnyt ex-psykoani vanhempainillassa – onneksi se oli sellainen massatilaisuus, niin etteivät lapsemme sentään samalla luokalla olleet. Tällaista se on pienessä kaupungissa. Olen kehittänyt itselleni jonkinlaista kuorta ja yrittänyt olla hyperventiloimatta ja säpsähtelemättä, kun näille tilanteille ei tunnu mitään voivan Voisi olla paha tavata jossain uimahallin saunassa tai kampaajalla – tai entäs sitten jossain harrastuspiirissä (!!!) Kuvitellaan jokin kielen alkeisryhmä, jossa opettaja päättäisi pistää opiskelijat työskentelemään pareittain…

Mun terapia loppui huonoihin fiiliksiin, joten en mielellään tapaisi ex-psykoani oikein missään. Sitä vastaan mulla ei olis mitään, jos tapaisin nykyisen esh:ni missä tahansa, koska meillä on jotenkin luontevat välit.

Jostain tällaisesta on muistaakseni ollut ketju tai pari, vaan mitäpä siitä

En ole törmännyt koskaan. Sekä terapeuttini, että psykiatrini asuvat niin kaupungin toisella laidalla ja siis pk seutu, niin ei ehkä yllättävääkään.

Voisi olla outoa, jos terppa sattuisi vaikka jonnekin samoihin iltamenoihin. Että miten siihen suhtautuisi. Konkreettisesti ei tapahtuisi varmaankaan muuta, kuin joku tervehtivä nyökkäys, mutta pinnan alla olisi kuitenkin enemmän. Vaikka olen puhunut monista asioista terpalle, ei hän kuitenkaan ole nähnyt minua oikeasti toimimassa muualla kuin terapiatilassa.

Jos mieleni autonomisuus säilyisi (tämä on ongelmani), voisi olla hauskakin tilanne. Nähdä, miten terppa toimii, kenen seurassa on jne. En hänen tästä puolestaan kuitenkaan tiedä. Toisaalta myös olla nähtynä. Enemmän fyysisenä toimijana kuin äänenä sohvalla. Ainakin mielessäni näyttäisin vahvemmalta kuin terapiassa ja tunnun pitävän siitä ajatuksesta.

Mielenkiintoista, että tuntisit olevasi jotenkin vahvemmilla noissa tilanteissa, vilsu. Itsestä taas tuntuu, että sitä olisi läpinäkyvämpi – johtuen juuri siitä epätasa-arvosta, joka terapiatilanteessa muodostuu. Kun toinen tietää sinusta kaiken ja sinä et tiedä hänestä juuri mitään.

Ehkä näitä miettii sen vuoksi, kun näistä henkilöistä on tullut niin tärkeitä. Kenenkään muun kanssa ei ole pystynyt jakamaan niitä kipeimpiä ja yksityisimpiä asioitaan – kukaan muu ei ole päässyt niin lähelle. Jotenkin se on vääristynyttäkin, ainakin minun kohdallani. Siis ehkä ei ole ollut tarkoitus, että eristäisin itseni muista ihmisistä (terppaa lukuun ottamatta) suojellakseni itseäni. Näin on kuitenkin päässyt tapahtumaan. Kaikki puolustusmekanismini ja intuitiivinen käyttäytymiseni taitaa olla todella primitiivistä.

Entiseen terapeuttiin törmään vähän väliä ruokakaupassa, enkä pidä siitä tilanteesta yhtään. Törmäilin häneen silloin jo, kun kävin vielä hänellä terapiassa, ja hän usein kommentoikin näistä tapaamisista jotakin, ja se ei tuntunut hyvälle.

Nykyiseen en ole törmännyt terapian ulkopuolella, (mikä on ihme) mutta puolisoni on harrastanut nuorena terapeutin lapsen kanssa samaa asiaa, ja ollut sen tiimoilta terapeutinkin kanssa tekemisissä...

Ewe, olisi minullekin aikanaan ollut varmaan hankalampi tilanne terpan kohtaaminen. Moni asia on ehtinyt vuosien varrella muuttua.

Voi jotkut muutkin piirteeni kyllä vaikuttaa. Terapiassa käsiteltyjen tuskan, epätoivon, avuttomuuden, jne. vastapainona on kuitenkin mm. tiettyä luonteen lujuutta, rauhallista hillittyä käytöstä ja näkyvää fyysistäkin voimaa. Kyllä näistä terapiassakin olen puhunut tai näkyy puhumattakin, mutta jotenkin ajattelen, että terapian ulkopuolella nimenomaan nämä ns. vahvuudet näkyvät ulos päin.

Käyn analyysissä, joten ei terppa omia tunteitaan niin kommentoi, mutta olisi kiva ainakin omissa mielikuvissa saada näyttää terpalle, kuinka "karismaattinen, tyylikäs, jne. olenkaan", vaikka se totuus on terapiahuoneessa taas seuraavalla kerralla jotain ihan muuta.

näin, tai siinä ovella. Olin iloinen, että ostokset oli jo pakattu laukkuun, eikä niitä päässyt näkemään, vaikkei niissä kai mitään hävettävää olisi ollutkaan, järkevästi ajatellen. Terapeutin vaimon ja jälkikasvua olen siellä myös nähnyt joskus. Sekin tuntui kiusalliselta tilanteelta.

Kiitos kun jaatte tuntemuksia ystävät.

Voihan se tietysti olla niin, että terppakin kulkisi mieluiten yksityishenkilönä ja huomaamattomana vapaa-ajallansa. Itse asiassa olen ollut huomaavinani jotain häkeltymistä siltäkin puolelta.

Hitsi, just tänään tuntuu, että en selviä yksinäni
(enkä osaa enää liittää hymiöitäkään)

No en siis terapeuttia, kun en terapiassa käy mutta psyk.sair.hoitajan polilta näin kaupassa. Oli siis entinen hoitajani ja pari sanaa vaihdettiin kaupassa.

Ahdisti aika paljon, koska se hoitaja katseli mua koko ajan (pieni kauppa) ja TIETENKIN tuli heti mun perään jonoon. Mulla on siis ns. kauppakammo, saan aina paniikin kaupassa ja vältän niitä, hirveimpiä paikkoja mulle.

Hän sitten seurasi miten ns. selviän.
No olin silloin lääkitty että selvisin kassalla ja vieläpä ilman tärinä nykimistä mutta ahdisti kyllä.

Onneksi en ole törmännyt kovassa paniikissa...olisin varmaan juossut kaupasta ulos. Kovimmassa paniikissa ahdistun tutuista ihmisistä (en tiedä miksi).


Mutta ei mua siis pelota mitenkään erityisesti hoitajiin yms. törmääminen. Muiden kohtaaminen pelottaa enemmän.

Olen ollut aika pahasti kauppakammoinen myöskin. Terapian aikana tuo on mennyt kyllä melkein kokonaan pois. Nyt kun ei enää ahdista, on ruokakaupoista tullut ulkomailla käydessä yksi suosikki nähtävyyksistä. Tykkään käydä ihmettelemässä paikallisten kummallisuudet läpi ja eksyillä kassojen ja hedelmätiskien kanssa.

Ewe, kai terapeutit haluaa rajan pitää työn ja vapaa-ajan välillä siinä missä muutkin, mutta luullakseni aika harvaa erityisesti häkellyttäisi omaan potilaaseen törmääminen. Kuuluu ammattiin, että niin voi käydä, mutta muutenkin tuohon hommaan taitaa valikoitua ihmisistä kiinnostunutta porukkaa. Taitavat keskimäärin tuntea myötätuntoa potilaitaan kohtaan, mikä varmaan satunnaisissa kohtaamisissakin näkyy.

Tsemppiä!

Olemme tavanneet ehkä 3-4 kertaa sillä tavalla, ettei paikalla ole muita ihmisiä jolloin hän aina pysähtyy vaihtamaan muutaman sanan kanssani, ja vaikuttaa oikein luontevalta.

Entä minä sitten? Ensimmäisen kerran tapasimme marketissa jossa jotenkin sain pidettyä itseni kasassa keskustelumme ajan, taisin jopa hymyillä, jonka jälkeen menin jonnekin luontaistuotehyllyjen väliin itkemään. Sittemmin en ole itkenyt, mutta vaikeaa on olla läsnä ja olla olematta näkymätön (= ongelmani).

Aina tulee surullinen, hylätty ja turvaton olo kun hänet tapaan. En uskalla edes ajatella, mitä se on sitten, kun terapiamme on loppumassa/loppunut. Vai laimeneekohan tunneside sitten. En ole koskaan kokenut sellaista turvallisuuden tunnetta, jota koen terapiassa.