Vieras varapäiväkirja

Pitää ihan todeta mustaa valkoiselle; inhottavaa että tukarisivu on alhaalla. Toki kyseessä on vaan verkosta sivuun siirretty bittinippu, mut tuntuu niinkuin joku olis käynyt pöllimässä lukitun päiväkirjan jostain salaisesta paikasta. Voi paska. Mulla ei ole edes mitään kopioita kirjoituksistani, joiden avulla juuri ja juuri olin hieman saanut mieltäni virtaamaan.

Tässä välissä oli niitä työreissuja mulla. Matka oli hieno ja hyödyllinenkin, mutta myös äärettömän uuvuttava. En jaksa oikein kertoa. Sitäpaitsi miksi hitossa musta tuntuu, että haluaisin vain odottaa että se oikee tukari taas avataan? Olen uskomattoman joustamaton tälläisissä pikkuasioissa - muutoksiin, joita olisi tuskin syytä edes jäädä miettimään, kestää ihan liian pitkän aikaa sopeutua.

Huomasin tuosta kahvitteluketjusta, että siellä pk-seudulla pyörii siis viikottaiset kahvitapaamiset. Voi että. Olisi toisaalta niin kivaa tavata vertaisia joskus oikeesti. Mut asun ihan muualla.

Eilen istuin 8-16 koneen ääressä mukamas töissä tekemättä yhtään mitään järkevää, kunnes päivä päättyi ahispaniikkikohtaukseen. Selailin vain nettiä. Tänään taas töissä. Mitähän tästä tulee. Keksittymiskyky on surkea, ja luulen että Lyrican vaikutus on taas alentunut. Annoksen nostossa alkanee tulemaan raja vastaan, koska enempää sivuvaikutuksia en sietäisi. Mut ehkä pitää sitäkin kokeilla.

Tiistaina on ensimmäinen tapaminen uudessa mt-toimistossa, ja tuntuu todella vastenmieliseltä mennä sinne. Aikaisemman huonot ja alentavat kokemukset painavat mieltä. Aikaisemmalla asuinpaikkakunnalla kun en saanut lopulta mitään apua, vaikka sinnikkäästi pyysin, siitä jäi vain alennettu ja inhottava olo, vieläkin nousee kiukunkyyneleet silmiin jos sitä jään ajattelemaan. Romukoppaan olisivat laittaneet vaan. Mihinkään kirjalliseen taistoon en jaksanut käydä. Nyt olen sitten menossa sillä mielellä, että pitäähän sitä kokeilla, jos saisinkin apua (=riittävän hyvää terapiaa) kunnalliselta puolelta. Mutta en todella aio ryhtyä mihinkään vaatimiseen, en kertakaikkiaan enää kestäisi sitä, että täytyy todistella olevansa "riittävän sairas mutta ei liian sairas", siis jollain sen hetkisiin resursseihin sopivalla tavalla sairas, vain saadakseen johonkin senhetkisiin resursseihin sopivaa hoitoa. Sitten täytyy taas vain tyytyä kaivamaan omaa tai siis perheen yhteistä kukkaroa, ja maksaa kallista yksityistä terapiaa.

Onneksi tällä hetkellä olen kuitenkin jo käynyt yksityisesti yhdellä psykiatrilla ja viime keväänä yhdellä terpalla, joten jos mt-toimistossa vastaanotto on samanlaista kuin ennenkin tiedän suurinpiirtein kenen terpan pussiin sitten rahani kulutan.

Kun vaan jaksaisin sinne taas mennä ja yrittää selittää jälleen kerran jollekin uudelle ihmiselle...

Tänään oli tapaaminen mtt:n sairaanhoitajan kanssa. Mä olin pökertynyt siitä, että noin vain saan jatkaa tapaamisia ja tilannetta mietitään kai rauhassa, ja että pääsen sinne psykiatrillekin! Tuntuu uskomattomalta, koska aikaisemmin (toisella paikkakunnalla) avun saanti on ollut kovin hankalaa - toisaalta, ei mulle nytkään mitään oikeaa terapiaa lupailtu, sh:n tapaamisia vain. Mutta aikaisemmin niistä sh:n tapaamisistakin sanottiin vain, että voin saada ainoastaan sellaista tilannetta selvittelevää apua lyhyen ajan (esim. 3-5 tapaamiskertaa), eikä jatkosta voi tietää. Nyt sh sanoi ainakin, että voisin käydä häntä tapaamassa ihan viikottain oman tarpeeni mukaan, ja hätätapauksessa hän voi ottaa useamminkin vastaan.

Tilanteeni on myös sellainen, että mulle ei ole ehkä enää niin suurta merkitystä sh:n koulutuksella SINÄNSÄ. Edellyttäen, että keskustelu muuten sujuu eikä mulle aleta tuputtaa mitään täysin valmiita pikapakettiratkaisuja elämäni ja tunteideni kasaamiseen, vaan jäisi aikaa myös oman mielen tutkistelulle ja LUOVALLE pohdinnalle. SH jopa ihan oma-aloitteisesti kertoi ettei ole mikään varsinaisesti koulutettu terapeutti ja kysyi, minkälainen merkitys hänen koulutuksellana on minulle. En nyt siis ryhtynyt vaatimaan koulutettua terapeuttia, mitä vähän jälkeen päin kauhistelin... olisiko pitänyt vaatia heti enemmän? Jotenkin tuo avaus teki muhun ihan hyvän säväyksen - ainakaan hän ei edes kuvittele vastaavansa koulutettua terapeuttia, ja oli heti alkuun rehellinen ettei tässä keskusteluavussa ole siis kysymys samantyyppisestä terapiasta (pitkä ja intensiivinenkin psykodynaaminen psykoterapia) kuin missä olen aikaisemmin käynyt. Toivon, että jos tämä sitten jatkossa osoittautuisi riittämättömäksi, voisin päästä ihan oikeaankin terapiaan.

Jokatapauksessa ihan kiva, että saan jotain hoitoa, eikä tarvitse välttämättä käydä edes kalliilla yksityisellä psykiatrilla pidemmän päälle.

Hoh. Annoin luvan tilailla kaikkia vanhoja tietoja, vaikkakin mua kyllä ahdistaa se, että kunnallisen puolen tiedoissa on virheellisiä raportteja. Eiväthän ne voineet kirjata asioita täysin tilanteen mukaan, koska silloin mun olisi pitänyt kyllä saada parempaa hoitoa. SH myös halusi otta yhteyttä vanhaan terppaani ja pyytää siltä jotain tietoja... miten se vaan tuntuu niin hassulta. Mut se on kyllä ihan hyvä, koska terapia oli todella tärkeä prosessi mulle ja kaikki siellä kaikki tiedot ovat ihan kunnossa, toisin kuin kunnallisen puolen papereissa. Pelottaa, että joudun pian altavastaajana selittelemään että ei, en minä ainoastaan ollut hoitovastainen ja kieltäytynyt mulle tuputetuista lääkkeistä ilman syytä, vaan koska hoito ja ne lääke-ehdotukset olivat ihan päin persettä.

Mitenkähän nuo SH:t yleensä ottaen suhatutuvat aikaisempiin raportteihin? Luetaanko niitä niinkuin jumalan sanaa, ja sitten epäillään asiakasta harhaluuloiseksi, jos on eri mieltä siitä miten asiat meni?

Mä voisin vaan kirjoittaa ja kirjoittaa tänne. Ajatuksia jotka risteilee sinne tänne... mutta sehän tarkoittaa että... olen saanut vihdoin jonkun hanan auki!!!!!!!!!!!

Tähän havaintoon taidan lopetella. Työasioista olisi paljon vaikertamista ja pohtimista, mutta ehkä yritän vähän tehdä niitä töitä sen sijaan.

Pitkä huokaus ja vielä toinen. Voi vittu. Olo on ihan paska, ja päässä takoo vaan "nyt pitäisi ryhdistäytyä" ja "en ikinä enää pysty mihinkään". Melkein en uskaltanut yrittää edes kirjoittaa tähän, mutta pakottaudun, ja jään jauhamaan paskaaheti alkuun, ettei kukaan vaan jaksais lukea. Tekisi mieli deletoida tää teksti ja koko päivä.

Luin Tikrun päiväkirjaa ja rohkaistuin hieman yrittämään kirjoittaa näitä paskoja ajatuksia tänne. Mitenkähän kauan menee sh:n tapaamisilla ennekuin pystyn todella sanomaan mitä oikeasti ehkä tunnen? Pystynköhän siihen siellä ollenkaan, jos hauraat yritykset jää hyväätarkoittavien "ratkaisukeskeisten" neuvojen ja kommenttien jalkoihin...

Ongelmana on että en tiedä mitä oikeasti tunnen. Miten siitä sitten kirjoittaa tähän tai kertoo jollekin sh:lle? Eilen eka tapaaminen tietysti meni lähinnä vastaillessa kysymyksiin "perhetaustasta" yms. peruskysymyksiin. Lopuksi sitten "no, tässä on nyt pari minuuttia aikaa, kerropa nyt sitten vähän että minkälaista tämä sinun masennuksesi on?". Mikä vitun Minun Masennus? Ja miten ja miksi ihmeessä se pitäisi pystyä käärimään kivaksi kahden minuutin vastaukseksi?

En pysty työskentelemään ainakaan täällä kotona, joten päätin että odotan kirjaston aukeamista ja lähden sinne "ryhdistäytymään".

Kakkospomolta ei ole tullut vastausta tiputettuani hänet tilanteeni tasalle pari päivää sitten meilillä. Eikä sitä vastausta varmaan tule...

Mies on koulutuksessa reissussa pari päivää, ja mä meinaan hajota tänne omiin ajatuksiini. Mulla ei ole täällä uudella paikkakunnalla omia ystäviä eikä harrastuksia. Pari alustavaa tuttavaa vain. Onneksi on tää varatukari nyt sentään.

Vähensin eilen Lyrican takaisin 3x75mg --> 2x75mg. Vaikutus ahdistukseen tuntui nimittäin hautautuvan sivuvaikutusten (aamupäivä- ja päväväsymys, tokkurainen uni, silmien epätarkkuus aamupäivällä) alle, joten annoksen nosto ei enää tuntunut järkevältä kokeilulta. Tapaan ensi viikolla psykiatrin. Mutta varmaan tää Lyrica-kokeilu oli sitten tässä. Mitähän sitten seuraavaksi... vanha perusepäuskoni lääkkeiden hyötyyn omassa tilanteessani alkaa taas nousta pinnalle...

Mun tekisi niin mieli mennä tuonne sohvan pohjalle vollottamaan, mutta ei, en mene vaan lähden sinne kirjastolle tästä nyt heti suoraan ja yritän olla ajattelematta mitään muuta

Kävi sitten niin että sain aikoihin pahimman paniikkiahiskohtauksen kun yritin pakottautua töihin.

Olin eilen todella väsynyt sen paniikkikohtauksen jälkeen. Myös ottamani puolikas opamox vaan väsytti kauheesti ja olo oli horteinen. Iltapäivä meni lepäillessä vaan, jotta jaksoin sitten hakea pojan eskarista ja käydä kaupassa. Ostin Miekka kivessä-DVD:n ja katsoimme sitä loppuillan. Se olikin tosi hyvä ja illasta tuli ihan mukava olooni nähden, vaikka työpäivän valuminen hiekkaan karvasteli mieltä. No ainakin siitä tuli hyvä mieli että ilta meni mukavasti.

Tänään mieskin tulee taas kotiin. Toivottavasti jaksaa taas auttaa mua jaksamaan. Meidän välit on paremmat kuin ennen.

Aamulla on PALJON parempi olo, kun vähensin Lyrican annosta (iltaisin). Luulen että Lyrica myös pahentaa sellaista epätodellisuuden tunnetta jotenkin. Niinkuin en olisi tässä, itsessäni, tosi pelottavaa. Vanhalla tukarilla seurailin dissosiaatio-keskustelua ja tunnistan oireita itsessäni. En tiedä olisinko halunnut lukea siitä ja oppia tuollaista hienoa sanaa tunteelle, joka on varmaan osa mua. Tietty on eri asia onko se ongelmallista vai ei... mut olen aina kokenut sen tunteen jotenkin pelottavaksi ja haitalliseksi. Tästä(kään) en muistaakseni osannut keskustella vanhan terppani kanssa - ainakaan suoraan. Voi että mulla on ikävä sitä terapiaa. Työllä, ajalla ja kärsivällisyydellä rakentunutta luottamusta. Tuntuu että se on valovuosien päässä kenenkään uuden hoitajan kanssa.

Oon nyt kuitenkin eri paikkakunnalla, joten siksikin tuntuu turhalta ottaa yhteyttä vanhaan terppaan. Toisaalta harkitsen sitä vakavissani, koska tuntuu että jo muutamat keskustelukerrat tutun ihmisen kans saattaisivat auttaa tunteeni raiteilleen helpommin kuin "ratkaisukeskeiset" selvitykset uudelle sh:lle. Uskaltaisinkohan...

Muistinpas juuri, että ostin eilen suklaata kaiken varalle. Voisin taas yrittää työskennellä vähän ja uhrata herkkuja Kuningatar Mielialan lepyttelemiseksi. Ei ehkä kovin rakentava suhde ongelmiin, mut ainakaan eilinen spartalaisuus ei sopinut.

Hei Falco!

En ole lukennut päikkyäsi Tukarilla joten en tunne "tarinaasi". Mutta kirjoitat hyvin ja niin tuttuja tuntemuksia!
tsemppiä uuden hoitajan kanssa!!

Kiitti Höpsöliini viestistä! Mä olen täällä sellaisissa mökkihöpertymisen tunnelmissa, että se piristi kovasti En tiedä olenko tarinaani alusta asti kertonutkaan, toivottavasti se selviää pala palalta itsellenikin Olen kirjoittanut tukarille päiväkirjaa vasta pari kuukautta silloin tällöin.

Mukava kun sinäkin olit poikennut

Huh, on ollut kamalan rankka viikko. Paniikkiahiskohtaus ei jäänyt ainoaksi, vaan vielä seuraavanakin päivänä olo oli kaamea. Niin pahoja ja ahdistavia tuntemuksia ei ole ollut vuosiin, joten olen melko varma, että Lyrica-annoksen laskeminen jotenkin aiheutti osaltaan. Kolmantena päivänä annoksen laskusta aloin onneksi, onneksi olemaan taas elävien kirjoissa. Tiistaina käyn lääkärillä, mitähän hän sanoo tästä.

Ehkä oon aikaisemmin kokemut jotain vastaavaa masennusta, mutta silloin se hiipi päälle pikkuhiljaa lamaten, jolloin jotenkin ehti vähän puutua tilanteeseen... onneksi nyt tuntuu että olo on kohentunut, vaikka valitettavasti se psyykkisen kuoleman tunne ja nollaitsearvostus jäi jotenkin muhimaan tuonne mieleen eikä varmaan haihdu ihan heti.

Nyt pitää taistella vastaan, on pakko jaksaa, mä en kertakaikkiaan halua ainakaan mitenkään edesauttaa masennuksen paluuta ja pesiytymistä elämääni yhtään päivää pidemmäksi ajaksi kun on väistämätöntä. On ruvettava pakolla tekemään jotain ja mentävä jonnekin ihmisten pariin (täällä vielä vieraalla paikkakunnalla). Se tuntuu vaan tosi vaikeelta ja tunne siitä, mitä ja miten paljon iteltä pitäisi vaatia on kadonnut. Tuntuu kuin tarttisin jonkun joka sanois mulle mitä tehdä, montako metriä kävellä. Sitäpaitsi olo on pettynyt, nolo kun tää masennuspaska taas pääsee meidän elämää sotkemaan.

Moiks!

Voimia sinulle taistelussa masennusta vastaan! Onneksi lääkäriaika on tässä kohtaa!

Lääkemuutokset on aina syvältä, lisättiin tai laskettiin. Kun on vaikea tietää johtuuko olotila voinnin huononemisesta vaiko lääkkeen vaikutuksesta.

Olo on tasaantunut eikä enää tullut noita paniikkeja. En oo jaksanut kirjoitella kun yritän olla liikaa ajattelematta oloani ja masentuneita ajatuksiani. En tiedä onko siitäkään hyötyä, mut haluaisin niin päästä sellaiseen kuntoon, että voisin tehdä töitä. Siihen on tullut rimakauhua nyt kun kaikki on rästissä. Mut ehkä (ainakin yritän uskoa siihen) pahin ahis olis tällä erää nyt ohi.

Sairaanhoitaja-terppa on kahden tapaamisen perusteella ihan mukava. Ja mikä parasta, saan tosiaan noin vain käydä siellä VIIKOTTAIN purkamassa päätäni! olen niin helpottunut, aikaisemmin on aina ollut vain ei-oota avuksi tarjolla. Psykiatrinkin saan kunnalliselta puolelta ja pääsen ekana käymään kerran tutustumassa vaikka ei ole ehdoton pakko päästä lääkitystä muuttamaan. Ennenkuulumatonta, olen niin iloinen että saan apua. Sitäpaitsi ainakin eilen keskustelukin oli tosi helpotavaa, toivottavasti kerta viikossa riittää että saisin tätä jumia purettua.

En jaksa kirjoittaa mitään "isompia ajatuksia" nyt. Kiitos Höpsis viestistäsi ja ajatuksista. Jaksamista myös sulle! Lyricaa jatkan vielä samalla 2x75 annoksella, ja lisäksi sain 25 mg kapseleita joilla voin kokeilla annoksen säätämistä suuntaan ja sitten toiseen jos haluan laskea lääkkeen pois.

Tuntuu etten halua nyt kirjoittaa tänne, koska en halua ajatella paskaa oloani. Mut mikäs pakko mun on siitä kirjoitta ja sitä ajatella? Aika hyvin kuvaa mua nyt; jumittuneena työnteon yrittämiseen pyörittelen mielessäni vaan ajatuksia ongelmistani ja kiertelen ja kaartelen töitäni mitään muutakaan tekemättä. Voi paska mitä tuhlausta, ajan, pään, elämän, itseni tuhlausta.

Rankaisenko itseäni työkyvyttömyydestä kieltäytymällä sitten muustakin elämästä? Olen sairastunut riippuvuuteen velvollisuuksien täyttämisestä. Jos en pysty tekemään sitä mitä mun _pitäisi_ en saa tehdä mitään muutakaan.

Yksi lasku on pakko tehdä just nyt, mut sen jälkeen... uskaltaisinkohan pitää tiistaihin saakka ihan oikeasti vapaata...

Ikkunasta näkyy naapurin ihanat perennapenkit täydessä kukassa. Toivottavasti muutaman vuoden päästä omakin piha on muuttunut puutarhaksi. Kävin toissapäivänä taimimyymälän alehyllyllä ja ostin halvalla pesäkuusen, sinilaakakatajan, hanhikkeja pari, palavaa rakkautta, jotain muutakin. Vasta kotona huomasin, että kaiken kukkuraksi kassa oli ottanut hinnat vain osasta, vaikka kyllä kaikki taimet käytiin kassalla läpi. Jos oilisin kassalla huomannut, tietty oisin sanonut, mut jotain hyötyä loppuunpalaneesta päästäkin - olin vain vilpittömän iloinen edullisista ostoksista Ja tietysti kun ne taimet oli pakko sitten istuttaakin, tuli tekemisestä hyvä olo hetkeksi. Hitto kun on vieläkin pätkä puutuneita ylikorkean orapihlaja-aidan vuosikasvuja saksimatta.

Mulla on ikävä vanhanaikaisia hymiöitä. Ne on niin kivoja ja jotenkin graafisempia kun nuo mekaanisesti vilkkuvat pallopäät.

Moiks!

Minä aina hurahdan kanssa noissa taimimyymälöissä! Ongelma on vain siinä, että en meinaa saada ostoksiani kotona millään istutettua! Suuret suunnitelmani jäävät sinne myymälään ja haihtuvat viimeistään kotimatkalla!

Psykologi kirjasi lausuntoonsa minusta, että minulla on korostunut velvollisuudentunne ja taipumus toimimiseen yli voimavarojeni...
Ja tämä velvollisuudentunne taitaa minulla tehdä sitä, etten anna tilaa omille tunteilleni ja tarpeilleni, koska velvollisuudet on tehtävä ensin!

Jaksuja sinulle!

Oon liian väsynyt kirjoittamaan, mutta teidän muiden ajatusten lueskelusta on siitäkin apua. Niin paljon samaa.

Tai oikeastaan haluaisin vain kirjoittaa koko päivän, mutta on yksinkertainen työjuttu joka on kertakaikkisen tärkeää saada tehtyä nyt, just nyt, kuukauden lykkäyksen ja lykkäyksen jälkeen. Ripustaudun työkykyni rippeisiin ja ihan kohtalaisesti säilyneeseen motivaatiooni, ja yritän pakottautua työhöni. En tiedä/osaa vielä muuta keinoa onnistua siinä kuin yrittää tumpata kaikki tunteet, ahdistus ja masennus siinä mukana, jonnekin maanrakoon...

...niin tietysti _tiedän_ että ne tunteet voisi tuntea ja silti tehdä mitä tekee, mutta ei siinä paljon tietäminen auta kun en osaa tehdä niin.

Hmmm... ei ihme että ei taas tahdo mahtua työt kuvioon, kun mun pää on ihan täynnä näitä mun ja mun pään mielestä kaikkein tärkeimpiä prosesseja...

jaksuja

Murena, kiitos, avasitkin uuden sivun päiväkirjassani

Siteeraan tähän vain itseäni terapia-puolen keskustelusta:
"Mä tein sen, aloitin pyytämisen. Hyvä minä ja kiitos kaverit kannusteesta, vaikka tiukkaa se taas teki. Ensimmäinen saavutus kuitenkin, että saan ainakin käydä sh:n luona 2xviikossa. Lupasi oikeesta terapiastakin kysellä hoitopalavereissa ja kiirehti psykiatrin (jolla näistä asioista jotain vaikutusmahdollisuutta on) aikaa, mutta tietysti arveli ettei sen "parempaa" terapiaa ole oikein välttämättä saatavilla.

Mut osasin, kiitos tuon artikkelin ja nettikeskustelujen ja aikaisemman psykoterapiaprosessin antaman vahvuuden, jokseenkin kertoa mitä omasta mielestäni nyt tarvitsen ja miksi mun pitäisi sitä hoitoa joka tapauksessa saada. Ja hyvältä tuntui sekin, ettei sh ainakaan kieltänyt tarpeitani, vaikka nähtäväksi jää miten tää oikeeseen terapiaan pääseminen sitten edistyisi."

Toinenkin mulle merkittävä juttu tapahtui. Pomo soitti eilen ja oli kannustava, ei antanut mun tuudittautua luovutusmielialaan ja surkeuteen. Siitä tuli vähän parempi olo, vaikka olikin pelottavaa kertoa rehellisesti miten paskasti voin. Sain illalla lopulta hyvin alkuun sen ihan välttämättömän yksinkertaisen työjutun, ja voi että se oli rankkaa mutta myös nautinnollista kun huomasin pystyväni edes johonkin. Yksi rima ylittyi, hipoen mut kuitenkin.

Mä nyt pakottaudun kirjoittamaan tänne ja ihmettelen samalla, miksi se tuntuu vähän vastentahtoiselta, tai siis niin ristiriitaiselta.

Luulen että jotenki nyt pelottaa selostaa näitä ajatuksia. Kun on mennyt muutama päivä ihan tosi mukavasti, niin nyt sitten toisaalta pelottaa jos tää ei ookaan mikään alku paremmalle ololle vaan vain pieni suullinen happea välissä. Pelottaa myös se koko sairaanhoitajan kanssa keskustelu ja se hoitaja ja mitä siitä kaikesta seuraa. Että nyt kun yritän luottaa ja ottaa sitä apua vastaan, niin jos siitä ei mitään tuukkaan. Toivottomuuden kuoppa.

Pelottaa että romahdan aloittaessani taas töitä uudestaan, koska niitä on niin paljon ja haluisin saada hankkeeni loppuun mutta se tuntuu niin valtavalta työmäärältä, vaikka yritänkin ajatella vain yhtä asiaa kerrallaan. Pelottaa että pomo tsemppaa vain koska se haluaa puristaa musta ne viimeisetkin mehut, ei siksi että se oikeasti haluaisi juuri mun tätä hommaa jatkavan jos jotain muita vaihtoehtoja olisi. Epäluottamus, ihan kaikkeen, ennenkaikkea itseeni.

Alkoi kammottaa koko luottamus ja toiveikkuus tämänpäiväisen sh-käynnin jälkeen. Edellisellä kerralla sh oli kysynyt lopuksi, että suostuisinko (ihmettelin sanamuotoa) mä piirtämään sukupuuta. No mä siihen että joo, kyllähän se varmaan olis ihan hyvä tapa päästä tässä keskustelussa eteenpäin ja niinku kertoa ne päätaustat sille, koska se muuten kyselisi mun perheettäni ja ammatteja jne monta kertaa. Vaikka en nyt niin innostunut siitä ollutkaan, jotenkin olen nyt pakahtua näihin sisällä jyllääviin vieraisiin ja uusiin tunteisiin että haluaisin vain aikaa niille. No niin. Tänään heti alkuun sh kysyi, että onko minulla nyt joku sellainen erityinen tunne, josta erityisesti nyt juuri pitäisi puhua. Siinä tuli sellainen mind sweep, että koko pää meni ihan tyhjäksi. Siis just edellisellä kerralla olin kaikella sielullani yrittänyt selittää että kun en osaa oikein niitä mun tunteita käsitellä enkä rakentaa, joten voi jos voisinkin siinä sitten hetsilleen hökäistä, että joo, mulla olisi tässä tämä Tämänniminen Tunne ja se aiheuttaa Tämmöisiä Ongelmia. Upposin tyhjyyteen ja yritin vastata, että mä tarvitsen vähän aikaa aluksi tässä etsiä mielestäni sitä ajatusta, että en osaa silleen valmistautua etukäteen jollain aiheella. Sh totesi sitten siihen vaan, että "niin olet näköjään tosiaan tottunut siihen analyyttiseen".

Apua. En tiedä hätäilenkö, mut olen ihan vakuuttunut, että se ajattelee koko mun rakkaan, tärkeän, rankan, pelastavan pitkän terapiatyöni olleen vain jotain turhaa rahan haaskausta ja ripustautumista kalliin analyyttisen terapeutin pakeilla. Tää on luottamuspaniikkia, tiedän, mut toisaalta ihan oikeasti pelkään että se loukkaa mua ymmärtämättömyyttänsä ja en tiedä miten sitä kestän. Tai siis miten pystyn rakentamaan luottamusta jos se ei ihan oikeasti voi luottaa muhun, kun olen kertonut kuinka paljon apua tuosta terapiasta oon saanut.

Noh, loppuaika sitten piirrettiin sitä sukupuuta. Ihan ok sinänsä, mut mä olin kyllä jo ihan odottanut että saisin kynän itse käteeni ja "joutuisin" vähän piirtelemään ja saisin ilmaista silleen vähän konkreettisemmin näitä perhesuhteita. Nyt se oli sellaista haastattelua ja kaavion piirtämistä, sitä sitten ite rikoin kertomalla sieltä täältä muita mun mielestä tärkeitä juttuja perhesuhteista... Ensi kerralla jatketaan ja lisätään jotain tunteita sinne paperille, ja vaikka olen kyllä utelias, mua pelottaa että mä en vain pysty siihen. Latistamaan ja pelkistämään tunteitani lyhyiksi 45min aikaan sopivasti mahtuviksi symboleiksi, jos en saa tai uskalla pyytää sitä kynää omaan käteeni.

Ja koko sen kaavionpiirtelyn aikana en saanut sanotuksi, että miksi mä en voi piirtää tuota itse. Tai aluksi yritin kyllä kertoa tunteestani... että miltä musta se piirtely tuntui, raskaalta ja jotenkin inhottavalta... mutta se taisi olla vikatikki siinä sanoa mitään ja yrittää päästä kiinni siihen hetkeen.

Työpuolella tuli hieman muitakin käytännön ongelmia vastaan. En tiedä saanko sittenkään työhuonetta (ettei tarttis kotona työskennellä) ja se on kyllä paska juttu, koska siitä olisi ihan hirveästi apua tän keskittymiskyvyttömyyden keskellä.

Jos jaksoitte lukea pitkän selostukseni, ja jos tekee mieli jotain vastata, niin mielelläni kuulisin minkälaista teillä muilla on ollut sairaanhoitajan antama keskusteluapu (en nyt halua kuitenkaan kutsua sitä terapiaksi, vaikka yritän parhaani mukaan etten olisi vain liian epäluuloinen ja torjuva avulle).

Moiks!

Hmm, oma terapeuttini on analyyttisen puolen ihmisiä.
keväällä kävin sen lisäksi kerran viikossa tapaamassa terapeutiksi opiskelevaa hoitajaa, joka käytti ratkaisukeskeistä mallia.
Ja onhan niillä eroa kuin yöllä ja päivällä. Joten vie varmasti aikaa, että pääset uuden hoitajan tapaan kiinni.
Minusta tuntui välillä, että se ratkaisukeskeinen oli hyvä keino ja välillä pidin sitä liian suppeana lähestymismallina. Mutta parhaimmillaanhan ne tukevat toisiaan.
Analyyttisessä ei tullut varsinaisia keinoja miten toimia esim ahdistuksen tullessa, mutta ratkaisukeskeisessä nimenomaa mietittiin mitä voisi kohtauksen tultua tehdä. Sain myös melkein joka kerta kotitehtävän.
Mutta luulen, että alkukankeuksien jälkeen voit hyötyä uudenlaisesta lähestymistavasta. Kun vain uusi hoitaja ei hätäilisi vaan antaisi sinulle tilaa.

Tuo, kun puhuit tuosta, että mielesi meni aivan tyhjäksi kun hän kysyi sinulta mikä on mielessäsi päälimmäisenä. Minulle tuo on niiiin tuttua. tulee ikäänkuin musta aukko joka nielee kaiken älyllisen ajattelun ja ennenkaikkea ne tunteet! Tuntuu, että se heikkokin kosketus omiin tunteisiin katoaa jonnekkin. olen pähkäillyt sen johtuvan kohdallani jonkinlaisesta defenssistä.

Auttaisiko, jos kertoisit hoitajalle, että sinä et kykene toimimaan tuolla lailla eikä sillä ole mitään tekemistä minkään terapiasuuntauksen kanssa?

Tuon sukupuu-jutun olen tehnyt mieheni kanssa paritapaamisen yhteydessä. Se oli ihan mielenkiintoinen. Mutta siihen olisi voitu mielestäni käyttää enemmän aikaa, toivottavasti sinun hoitajasi ei kiirehdi sen kanssa.

jaksuja sinulle!

Vähänkö on ollut helpottavaa ulista tätä epävarmuutta täällä ja jopa myös parille ihmiselle puhelimitse ja ne kaikki sanovat samaa, kyllä se siitä, ehkä se on hyväksi ennen pitkää ja kyllä mä niin haluan itekin jaksaa uskoa. Taidan siis uskaltaa pelätä? Sen sijaan että vain hautaisin ja hautaisin...

Oikeasti ihmeellistä on se, etten ikinä "silloin ennen" ajatellut että mulla mitään tunteita olisi jumissa. Vähän niinku kun mulla oli selkä niin jumissa etten tajunnut sitä yhtään, päinvastoin ajattelin että se on ihan ok, mut sitten alkoi vaan huimaamaan aina ja onneksi tajusin lopulta mennä hermoratahierojalle. Voi taivas että se oli tuskaa ensin mut sitten tosi ihanaa ja hyvä olo.

Kaktus kurkussa itelläkin. Pojalla oli kunnon vatsaflunssa ja yöt on mennyt vähän niin ja näin yskimistä kuunnellessa.

Mutta SILTI tuntuu ihan niinkuin masennuskuoppa olisi hieman taittumassa. Uskaltaisinkohan uskoa siihen.... tässä tilanteessa mulla on aina niin varovainen olo. Kuin olisin lasiesine, kuin tunteet ja mieli ja olo olisi juuri itämässä oleva siemen joka ei kestä paljon mitään. Mut pitäis silti uskaltaa, eikä vaan varoa kaikkea ja jäädä jumiin. Nyt tarttisi sitä motivaatiota työhän tarttumiseen ja uskoa siinä onnistumiseen ja kykyä tehdä sopivasti.

Luulen että tärkein juttu todella on se, että saan käydä keskustelemassa 2xviikossa. Sen aikaa jaksan kannatella toiveikkuuttani, just ja just. Oon myös sisuuntunut taistelemaan, yritän kieltäytyä pysähtymästä ja jumiutumasta enää kotiin. Siinä oli ratkaisevaa kun juttelin sen pomon kanssa viikko sitten. Ei se varmaan tajunnut itse, miten suuri merkitys sillä mulle oli.

Eilen alkoi pihasuunnitteluryhmä - siellä olikin kivoja ihmisiä ja sopivan sosiaalista. Oikeasti onnistun hetkeksi unohtamaan omat ongelmani ja kykenemättömyyden häpeän (hmm...taitaa muuten olla ensimmäinen kerta kun kirjoitan tai sanon ääneen tuon tunteen, häpeän...). Silti sinne mennessä olin ajatuksissani vähällä jänistää "siellä on varmaan ihan tyhmää" "joudun varmaan johonkin masentavaan tätiryhmään" "tuhlaan vain rahojani kun ilmoittauduin enkä kuitenkaan halua mennä". Tänään käyn ehkä ostamassa 10 x kortin liikuntakeskukseen, siellä olisi Pilatesta ja latinotansseja, niistä olen ennenkin tykännyt. Kerran aikaisemminkin hilasin itteäni masennuksesta ylös silleen, että aina jos en pystynyt mitään muuta tekemään niin raahauduin vaikka puoliväkisin jumppaan tai kuntosalille. Täällä ei kyllä ole ihan niin hyviä mahiksia aikataulujen ja lapsenhoidon takia, mut kuitenkin, kokeilen sitä taas.

Lyrican olen nyt tiputtanut 125mg:aan. En tiedä mitä tekisin sen kanssa. Ei siitä tällä annoksella juuri mitään haittaakaan ole, ja ehkä se osaltaan vähentää herkkyyttä ahdistua? Ehkä mä vain annan sen nyt olla.

Mä olen kirjoittanut jonkunverran runoja. Runojen tekeminen on vanha ajattelutapa jota olen pitkään yrittänyt elvyttää. Niitä tekisi mieleni postailla tänne, mutta oon vaan lapsellisesta pöytälaatikostani niin mustasukkainen, etten raaski (...mustasukkainen, ohoh, taas tunne... ihan niinkuin joku puudutus olisi hitaasti ja huomaamatta vähenemässä?). Mut nyt laitan tähän yhden viime viikkoina kertyneen:

----

Äänetön
paineaalto humahtaa metsän läpi

Kuningatar Mieliala
on nostanut valtikkaansa

Niiaan
mutta nostan katseeni
rohkeasti Teidän Korkeutenne tyhjiin silmiin

enkä näe omaa kuvaani niissä

Flunssa hiipuu ja mörkö nimeltä Työpäivä kummittelee.

Parhaat rakkauslaulut ketjun innoittamana kuuntelin You Tubesta vähän musiikkia. Miten voi olla masenutneena niin hankalaa edes nauttia musiikista? Iloitsin hetken musiikista mut aloin sitten vain ruoskimaan itseäni siitä, miksi en nauti siitäkään. Miten masentunut mieli voi vain onnistua kääntäämään kaiken jotenkin negaatioksi ja syyllisyydeksi.

Onneksi se ei ole ulottunut seksiin. On ollut oikein hauska viikko kotona.

Flunssa onkin pitkittynyt astmaoireilulla. Ennenkaikkea muutenkin väsyttää, väsyttää vaan ja kaikki tympii enkä jaksa edes kävellä. Ja masentaa ja työt ahdistaa.

Jaksuja

Hui, maanantai, kammottaa.