Vieras varapäiväkirja

Moiks!

Oijoi, teilläkin siis on tämä flunssa pörrännyt! Itselläni tulee kaksi viikkoa täyteen ja nyt vasta tuntuu, että alkaa hiukkasen helpottaa! lapset on edelleen räkäsiä ja yskäisiä.

Tykkäsin kovasti tuosta runostasi!
Siinä oli kiteytettynä se mitä juuri nyt tunnet ja ajattelet!
Lisää!!

Tsemppiä alkavaan viikkoon!!

jaksut sulle

Hei,

Tulin vastavierailulle. Löysin joitakin yhtäläisyyksiä täältä suhteessa omaan tilanteeseeni. Pieniä yksityiskohtia, kuten, minulla on tytär eskarissa Mäkin haluun jollain tavalla vanhalle tukarille, en myöskään pidä näistä hymiöistä. Haluun varmaan vanhalle tukarille, koska mun vanha päiväkirja on siellä, ja vaikka se ei nyt ikikauaa siellä ole ollut, niin sinne oon purkanu tärkeitä juttuja elämästäni. En jaksa tänne tehdä sitä (enää), kirjoittelen vaan mitä milloinkin...

Pari muuta asiaa tuli mieleen myös. Terapia ja/tai sh. Mulla on niin mieletön onni, että käyn hyvällä terapeutilla (tosin en tiedä enää kuinka kauan, ja se on suuri paniikin siemen sisälläni). Hän ei ole ratkaisukeskeinen eikä psykoanalyyttinen. Mulle on kans tuttu se tunne, että on hyvin vaikeeta saada kiinni "itsestäni", kun meen sinne, haluaisin aina "paeta paikalta". Hän tuntee jo nuo olotilani, ja saattaa ihan aluksi kysyä jotain, kuten "missäs sinä nyt olet, et ainakaan täällä ole läsnä" tai "minnekäs sä oot kadonnu " . Hih. Mutta, ei ole helppoa luoda tuollaista hyvää suhdetta, mulla meni puoli vuotta ennenkuin aloin luottamaan häneen.

Ja yksi asia jonka kanssa kipuilen myös, ja tulkitsin että sinä myös, on työ, tai siis työelämä. Musta tuntuu että nippa nappa jaksan siellä. Ja samoin, välillä on ihan hirveen vaikeaa jaksaa keskittyä, ja saada mitään järjellistä aikaiseksi. Huoh. Nyt tein jotain, mitä en aikasemmin ole ikinä tehny, ja se huolestuttaa mua. Hain sairaslomaa, kun ois pitäny lähtee työreissulle. Viime viikollakin oli työreissu. Huolestuttaa, et onko tää nyt lopun alkua. Enkö kohta enää jaksa olla töissä, ja se ois mulle ja lapsille katastrofi. En voi antaa periksi.

Hääh, mitä mä nyt täällä vuodatan, anteeksi, siirryn omaan päikkyyni Mutta, halusin vaan sanoa, että mäkin painiskelen aika saman kaltaisten asioiden kanssa, et koetetaan vaan jaksaa. Kuiteskin, kaikesta huolimatta.

Nyt on ihan tällainen olo..."aamuyöllä aistein avoimin...elämääni silmiin katselin..."

Moi,

Mun päikkyyn kuules saa ihan vapaasti vuodattaa omiakin juttujaan. Oikeastaan just siksi jaksan kirjoitella, kun täällä ootte te muutkin mukana, ja tää kirjoittaminen on mulle todella tärkeää. Pitäis jotenkin saada siitä itsestä kiinni ja toisaalta antaa sen itsen virrata vähän vapaammin, vaikka kirjoittelemalla niitänäitä.

Mulle on ylipäätään ollut tukarin kautta hmmm... armollista... huomata miten paljon meitä onkaan erilaisia ihmisiä osin samanlaisten ongelmien äärellä. Mulla ei ole "tosielämässä" juurikaan ihmisiä, kenen kanssa näistä asioista voisi keskustella. On pari ihmistä, kenelle voin kertoa huonojakin kuulumisia - mutta ei ketään, jolla olisi siinä määrin omakohtaisia kokemuksia mielenterveysongelmista, että voisi niinku tasavertaisesti vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia. On kuitenkin eri juttu olla vain se, jolla menee huonommin ja jota joku ystävä yrittää tukea ja ymmärtää... jos ei ole esim. itsellä mitään kokemusta terapiasta ennakkoon, on aika pitkä tarina selittää jos jostakin yksityiskohdasta haluais jutella... varmaan tiedätte.

Eskari-ikäiset on mahtavia. Mulla ei oikein ikinä ole ollut sellaista "vauva-kuumetta", vaan enemmänkin olen vaan halunnut toisaalta kasvaa äidiksi ja lapsen perheeseemme, ja toisaalta enemmänkin oon nauttinut seurata ja tukea lasta sitten sen vauvavaiheen jälkeen... ihmetellä sitä persoonan kasvua ja tutustua omaan lapseen. Siis kyllä tykkäsin vauva-ajastakin todella paljon, mutta nykyisin hirvittää... haluaisin perheeseemme toisen lapsen, mut saapa nähdä milloin se nyt sitten onnistuu jaksamisen ja työprojektin puolesta.

Joo, mä tosiaan painiskelen työssä jaksamisen kanssa. On vähän hankalaa kertoa täällä, mitä työni oikeastaan käytännössä on. Mut tilanne on se että nyt teen etätyötä kotona, ja työ on projekti jonka loppuunsaattaminen olisi erittäin tärkeää. En nyt halua kieriskellä itsesäälissä, mutta on todella vaikeaa yrittää keskittyä ja jaksaa tätä työtä edistää nyt, kun ei ole edes mitään sen erityisempää työympäristöä ja yhteisöä, johon tukeutua. Vain minä, mun tavoitteeni, motivaationi ja tulosvastuuni. Helvetillistä. Jos vaan saan vähän lisää voimia, aion siksi yrittää mennä vähän useammin toimistolle töihin viikoksi-pariksi... mikä tarkoittaa sitten myös majailua mummolan nurkissa.. ja sitä en meinaa jaksaa! Ihan vaan ottaa itselle niin koville kun tarvitsen sen oman vapauteni ja tilani, en pysty syömään ja nukkumaan samaan aikaan muiden kanssa, argh! En tiedä miten sen ratkaisisin, missä olisin yötä, jotain pitäisi keksiä...

Ja ylipäätään olen myös fyysisen terveyteni puolesta epävarma, pystynkö jatkossa tällä alalla jatkamaan. Mut nyt kun miehellä on töitä, se ei hirvitä niin paljon, kun vaan tämän hankkeen sais vietyä loppuun.