Piitan varapäiväkirja

No, en lähtenytkään lenkkeilemään, kun tuli tuommoinen iltapäiväsadekuuro, joka sotki mun menosuunnitelmat ja kastelee mun aamulla pestyn eteisen maton. Se on tietty ulkona "kuivumassa".

Mutta siis tämä nyt on tämmöinen korvikepäiväkirja, kun oikea tukari tökkii.

Miljoona viestiä sinne olen ylläpitoon laittanut, että kertoisivat, millon tulee kuntoon ja olen heille vaikeroinut tuskaista oloani jo monta kertaa, mutta hyvä kun nyt edes tuon verran kertoivat, että on joku isompi operaatio heillä meneillään.

Oli nimittäin ihan kauheaa, kun en päässyt päiväkirjaan. Vöördiin kirjottaminen ei ole mistään kotoisin, vaikka sitäkin hädissäni koitin.

Mutta hyvä, kun on nyt tämä varafoorumi perustettu, että suurkiitos vaan vaivannäöstä perustajalle.

Noh, jos sitten jatkaisin kirjoitusharjoituksia täällä.

Olen vöördiinkiin jotain kirjotellut, kun pakko oli jonnekin kirjoittaa, mutta en viitsi niitä tänne siirtää, siirrän tukarille sitten, kun se jonain päivänä aukeaa.

Mutta mulle kumminkin on tämmöiset äkkinäiset rutiinien rikkoutumiset todella vaikeita, tästä sen nyt taas kerran huomasin.

Keskiviikkona aamulla sain vielä kirjotettua tukarille ja sitten kun illalla tulin mökkireissulta kotiin, tukari oli hengetön. Olihan se takkuillut, mutta sitä se on tehnyt ennenkin, ei siis mitään uutta. Jotenkin sitä kuvitteli ensin, että no kyllä se siitä kohta virkoo, vaan ei vironnut. Ja ne spekulaatiot, mitä tuolla muualla siitä oli, eivät mitenkään parantaneet tilannetta.

Eilen iltapäivällä tuli taapero taas hoitoon, että se meni siinä tohinassa ja tänään tosiaan olen huhkinut mattopesulla ja lenkeillä. Huomenna kai jatkan mattopesuja jos jaksan ja maanantaina menen taaperon luo hoitopuuhiin ja marjankeruupuuhiin.

Olivat soittaneet sukulaisnaapurit saaresta, että jos mentäisiin takasin mökille huomenna, mutta kukaan meistä ei jaksanut eli ei mennä.

Oli se aika jännä olla siellä taas, kun edelliskerrasta on aikaa jotain kymmenen vuotta tai yli. Ja sitäkin edellisestä kerrasta vuosia. Mutta kun aikonaan olen siellä viettänyt kesät läpeensä melkein, niin ihan on kun ei olis ollut yhtään vuosia välissä. Niin tuttua kaikki. Ja vaikka jotain oli muuttunut, niin pääpiirteissään kaikki oli ennallaan.

Otin aika paljon valokuvia enimmäkseen taaperosta tietty, mutta nyt mulla on tässä taustakuvana hieno Airistomaisema. Rauhottava kuva.

Nyt nukkumaan ja toivon, ettei suonenvedot jaloissa kiusaa, mitä esim. viime yönä juuri teki. Tosi inhottavaa. Vaikka syön magnesiumia niin mitään näköjään auta. Ja venyttelenkin aikas paljon ja usein, mutta siitäkään sitten ole apua. Ehkä se on vain tilapäistä häiriötä.

Kivaa kun voi kirjottaa tänne. Helpottaa elämää.

Siinä mielessä yö meni hyvin, että suonenvedot eivät vaivanneet. Tiedä sitten, johtuvatko ehkä taas nestevajauksesta, kun on tämmöistä lämmintä. No, olen yrittänyt juoda kyllä.

Kohta lähden kuuraamaan keittiön maton. Se ei onneksi ole niin likainen kun eteisen matto oli. Mutta painavia ja vaikeasti liikuteltavia molemmat. Raskasta puuhaa. Siksi en niitä pesekään kun kaksi kertaa vuosikymmenessä tai sinne päin. Nyt on hyvät ilmat mattojen kuivattamiseen. Ei se eilinen sadekuurokaan mattoa kastanut.

Niin, eilen tosiaan sitten lähdin lenkille, kun se kuuro siitä aika pian loppui ja juoksin taas, kuten aamupäivälläkin, kun tuo jalka ei nyt enää oireile. Laitan siihen voltarenia, että jos se vaikka hyvinkin on auttanut siihen, mikä siinä oli. Liikarasitus siinä kai oli tai on. Muutakaan keksi.

Ja onneksi ei tarvi tänään lähteä minnekään saareen tai muualle, olen kauhean väsynyt. Huomenna kuitenkin pitää olla pois kotoa, niin siinnä on ihan riittävästi pois kotoa olemista. No, itse sanoin, että menen taaperon luo hoitamaan, vaikka taapero olisi voinut tulla tännekin hoitoon. Mutta kun taaperon pihalla on niitä marjoja, niin autan sitten siinä samalla ja ohessa niitten poiminnassa. Arvatenkin kypsyvät vauhdilla, kun on ollut ja on näin lämmintä. Minä vaan jaksan yrittää auttaa ihan viimeseen asti vissiinkin. Ehkä liikaa, tiedä häntä. En jaksa ajatella, mikä on liikaa ja mikä on liian vähän. Liian vaikeaa.

Noh, nyt on hississä käyntihäiriö, kuten alhaalla ovessa oleva lappu kertoo. Eilen hissiä jo korjaattiin, mutta ei ilmeisesti saaneet sitä kuntoon, kun on nyt hajonnut. Kuulemma korjaavat sen ensitilassa, luki lapussa. Huoh, vähän niin kun tukari.

Tulin iltalenkiltä ja nappasin eilen pestyn matoon mukaan, kun se oli ulkona kuivumassa. Ja sitten tassuttelin matto kainalossa kahdeksanteen kerrokseen. Nyt pitää vielä hakea tänään pesty matto ja kantaa se. Tuskin tulee hissi tänään kuntoon. Ei portaissa muuten mitään vikaa ole, kun niitä käytän, vaikka hissi toimiikin, mutta en nyt ylen ihastunut ole mattojen rahtaamiseen rappuja pitkin.

Noukin taas mustikoita, eikä ne näy loppuvan metsästä ollenkaan. Ja minä en raaski jättää niitä metsään. No kai syksy tekee tehtävänsä, että sillon loppuvat. Pakko oli tänään tehdä jo vähän hilloakin, kun en saa enää pakastimeen mitään mahtumaan, enkä ehdi niitä syömäänkään, eivätkä säily jääkaapissa loputtomiin. No, paljon en hilloa tehnyt, kun sille ei juuri mun huushollissa ole käyttöä, mutta ehkä annan purnukat taaperon huusholliin.

Mutta kiva on, kun voin nyt tänne kirjotella. Helpotti tosiaan paljon mun oloa. En ymmärrä, että miksi ei mulla toi vöördiin kirjottaminen luonnistu laisinkaan. Mutta tämä paikka alkoi heti tuntua sellaiselta, että täällä voin jatkaa päiväkirjan pitämistä. Vähän on niin kun varakoti, että siis tuntuu kotoisalta kirjottaa täällä. Öh, ja näitä juttuja ei sitten muka voi kirjottaa vöördiin. Kummallista. Tai voi, mutta joku siinnä kirjottamisessa vaan mättää.

Kotona taas hoitokeikan jälkeen. Aamulla oli tosin suuria vaikeuksia, kun olin monella tavalla väsynyt ja lopulta oli taas pitkästä aikaa paniikkikohtaus lähellä. Olin ottanut jo aiemmin Opamoxin ja otin vielä lisää, kun alkoi tuntua, että pyörryttää, heikottaa, en pysy pystyssä jne. ja pakko kuitenkin oli lähteä hoitoreisulle.

Luulin ekaksi, että olen vaan fyysisesti heikossa ja huonossa kunnossa, mikä tietenkin on mahdollista, mutta kyllä se oli tuota paniikkikohtauksen oireilua. No se tokeni siitä rauhottavalla ja keskittymällä siihen, että hengitän rauhallisesti ja hokemalla että tämä menee tästä kyllä ohi. En kuole.

Ja opamoxilla jaksoin hyvin koko päivän. Vaan taaperon päiväuniaikana, kuin luin hänelle Viirua ja Pesosta, väsähdin itse ihan totaalisesti ja kai torkahdin jotenkin, mutta taapero ei. Oli sitten pakko vaan virota siitä tokkurasta.

Marjoja sain noukittua vähän. Menee aikaa niin paljon muuhun tuommoisen taaperoikäisen kanssa, että ei siitä noukkimisesta tahdo tulla mitään. No muutaman litran kuitenkin noukin. Ja itselleni kanssa karviaisia ja herukoita vähän. Tulee vaihtelua mun mustikkapitoseen ruokavalioon.

Ja nyt mulla on vasemman polven sisäsyrjässä kaiketi joku liiasta lenkkeilystä aiheutunut rasitusjuttu, en tiedä mikä. On kauhean arka, vähän turvoksissa ja punoittaa. Aamulla oli vaan pieni alue vähän punertava, nyt isompi ja enemmän. Se kohta on kyllä ollut arka jo pitemmän aikaa, mutta ulospäin ei ole näkynyt mitään. Ja minähän en hevillä lenkkeilyjä lopeta, vaikka vähän sattuisikin jostain.

No nyt kun se jo punoittaa eli on kaiketi tulehtunut joku siellä, niin alkoi huolestuttaa, että mikä siinä on. Kuuklailin netistä, mutta en saanut tolkkua. Otin kuitenkin buranan, muuta ei kotona ole. Ja laitoin kylmägeelipussin pakastimeen jäähtymään, että jos se vaikka auttais jotain, kun sillä hautoo sitten. Onneksi on vielä tuo geelipussi tallella, kun sillähän haudoin naamaani sillon onnettomuuden jälkeen. Huomenna pitää mennä apteekkiin kyselemään jotain linimenttiä siihen, josko heillä olis parempaaa tietoa vaivasta, kun mulla. Tuntuu nyt siltä, että burana kuitenkin on auttanut jo vähän. En vaan tiedä, mitä elämästä tulee, jos lenkkeilyä pitää rajoittaa. Ehkä polveen pitää laitaa jokin tukiside lenkkeilyn ajaksi. Kaikenlaista vaivaa ja harmia.

Eikä näy tukarissa vielä elonmerkkejä. Millon mahtaa virota, vai liekö uuvahtanut lopullisesti.

Mutta meidän talon hissi sentään toimii nyt. Aamulla, kun lähdin, oli korjaaja sitä räpläämässä, että kaipa se nyt toimii taas kunnolla jonkin aikaa.

No, hissi oli taas aamulla kanttuvei, mutta nyt se toimi, kun tulin kauppa- ja apteekkireissulta. Paljon uskalla sitä kapistusta enää käyttää.

Apteekki-ihminen sanoi, että lepoa ja kylmää ja ehkä antibioottikuuri, jos ei tulehdus jalassa tokene noilla. Lepoa? Näytin hälle, että miltä tulehtunut kohta näyttää. Lisäksi ostin lisää jotain ibu-mitälielääkettä ja semmoista geeliä, joka ehkä auttaa tuohon. Pitää kuulemma vaan hieroa hyvin sisään. Auttaa lieviin tulehduksiin.

Niin ja sitten ostin vielä kaupasta itsekiinnittyvää tukisidettä. Nyt jäähdyttelen jalkaa kylmägeelipussilla, mutta aion tästä kuitenkin lähteä vähintään mustikoita noukkimaan. Kestä ajatustakaan, että ei vois muka liikkua. Ja mulle kyllä on lepoa jo se, että kävelen, enkä juokse. Mutta juu, laitan tuota tukisidettä, että josko se vähän auttaisi ja tukisi. Kun kyllä jalka on kipeä ihan kävellessäkin, kun siellä kerta jokin nivel tai mikä on tulehtunut. Huoh. Mitä elämästä nyt tulee?

Tukari hajonnut, hissi hajonnut, jalka hajonnut, koko ihminen hajonnut aikoja sitten.

Eräs ystävättäreni valitti juuri tänään polveaan ja lääkäri oli sanonut,että hänen täyttyy voimistella siihen jänteitä tulevia lihaksia. Hän on sellainen hoikkanen ei varmaan paina kuin 45 kg. Huvittavinta oliasiassa oli se,että hän li mennyt terveyskeskukseemme kesälääkärin pakeille valittamaan polveaan,mutta sanonut samalla että henkeä ahdistaa kovasti. Lääkäri oli otattanut liudan kokeita ja pistänyt puhaltamaan kotona parin viikon testit ja tuloksena oli astma,jota nyt hoidetaan todella hyvin. Polvelle hän sai vain jumppaohjeet. Monesti käy niin että nuo kandit ovat paljon huolellisempia kuin vakinaiset lääkärit. Ystävätär on tyytyväinen kun henki kulkee vaikka polvi onkin vielä kipeä,sillä hän ei ole viitsinyt eikä jaksanut jumpata sitä.
Mukava kun tämä kanava tuli varalle,mutta onko sinulla tietoa kuka tämän perusti ja onko tämä todella ilmainen.
Kivuttomia lenkkejä!

Kontulib perusti ja on ihan yhtä ilmainen kuin tukarikin. Olen ylettömän kiitollinen perustajalle, että on edes tämä nyt minne voi kirjottaa.

Joo, kyllä minunkin lihakseni (joita ei siis ole) tarvitsisivat vahvistusta, mikä kaiketi auttaisi. Venyttelen sentään aina mielestäni hyvin. No, nyt en venyttelekään, kun en uskalla tuon jalan kanssa tehdä juuri mitään, kun en tiedä, mikä sitä vaivaa. Eikä liikakiloista voi ainakaan syyttää minunkaan tapauksessani, ennemmin liian vähistä kiloista, jotka ovat surkastuttaneet lihakset. Niitten tarkotus kun olis pitää kroppa kasassa.

Jos ei tästä nyt tokene noilla apteekin ja oman järjen (?) konsteilla, niin sitten pitää mennä näyttämään sitä lääkärille. No, koskaan en olekaan ollut lääkärillä tämmöisen asian vuoksi. Ehkä se on joku jänne, nivel tai lihas tai mikä vaan, mutta jokin on nyt "pielessä".

No eilen en kumminkaan kävellyt muuta kun tuolla metsäsässä mustikoita ja sieniä noukkimassa pariin otteeseen. Ja oli kummallakin kerralla tukiside, mikä tuntui oikein hyvältä ja "tukevalta". Kotona en sitä kuitenkaan pidä. Täällä pidän kylmägeelipussia, syön ibuprofeenia ja laitan jalkaan zon-nimistä geeliä.

Aamulla punoitus oli vähän laantunut, nimittäin eilen se "levisi" eli punoittava alue oli entistä suurempi. Ehkä tuo vähäinenkin kävely on pahasta.

No tänään ei kävellä, kun yöllä alkoi sade. Tuli vettä välillä oikein kaatamalla ja kovasti harmaata ja sateista on nytkin. Illaksi ehkä selkenee. No, minä aionkin nyt luututa lattiat ja laittaa nuo pestyt matot puhtaille lattioille. Ja täällä on muutenkin hirvittävän sekaista ja sotkuista, että on siinnä puuhaa sadepäiväksi, kun vähän järjestelee. En ymmärrä, miten ihan yksikseni onnistunkin saamaan kotini tämmöiseen kuntoon. Voi ketään muutakaan syyttää kuin itseään. Vaan hällä väliä, kun ei ole kukaan katsomassa ja kauhistelemassa. Saa mun koti olla mimmonen millonkin on.

Mutta eilen noukin tosiaan vielä mustikoita ja sitten illalla tajusin olevani jossain kultarouskuapajilla. Ensin ollenkaan kiinnittänyt niihin huomiota, kunnes sitten yhtäkkiä välähti, että herranjestas, nämä sienethän on kultarouskuja, vaikka en edes muistanut heti niitten nimeäkään. Muisti on mitä on. Niitä eivät monet nouki, kun eivät "tunne" sientä, vaikka on herkullinen ryöppäämättä käytettävä sieni. Harvinainen, että siksi eivät sitä kai tunne.

Tukarissa ei vaan ole eloa vieläkään, eivätkä ole päivittäneet edes infoaan. Että semmoista palstanpitoa siellä heillä.

Ystävä kysyi, lähdenkö uimaan. Sanoin, että en uskalla nyt rasittaa jalkaa, vaikka en tiedä olisko uimisesta haittaa. Näytin hälle, että mistä kohtaa jalka on kipeä. Hän meinasi, että se on jänne, joka on tulehtunut niin kun varmaan onkin. Johtuneeko siis huonoista lihaksista, jotka eivät tue kunnolla.

Mutta kumminkin sain lattiat luututtua ja taas tuli niistä niin mustaa kuravettä, että huh huh vaan, kuka kurastaa mun lattiat. Ilmasta sitä tietty tulee, kun en korvessa asu. Samalla lailla likaantuu kaikki, että koko ajan sais olla jynssäämässä.

Nyt on sade loppu ainakin hetkellisesti. Tiedä sitten tuleeko ukkosta, kun sellaista lupaileevat iltapäiväksi. Ehkä lähden kauppaan kävelemään kuitenkin.

Kyllä niin tiukkaa tekee sisällä olo, että kovaa kamppailua käyn itseni kanssa kaiken aikaa, etten lähde kumminkin edes pienelle kävelylenkille. Ja nyt kun aurinko paistaa ja sateet on loppu, niin on entistä kaameampaa. Tosi kaameaa. Kävin kyllä kaupassa, että sen verran olen liikkunut. Ja kirjastoautolla, mutta se tulee tuohon kadun toiselle puolelle, että se mitään liikkumista ole, kun siinä käy.

Meinaan nyt olla vaikka väkisin kuitenkin aloillani, josko jalka siitä tokenisi vikkelämmin kuntoon. Olen kuuklaillut sen verran, että jos kyseessä on jännetulehdus (hyvin todennäköistä), niin sitten vaan lepoa, kylmää ja tulehduslääkkeitä ulkoisesti ja sisäisesti. No, noitahan olen tässä harrastanut. Ja tuntuvat kyllä tepsivän, että eiliset mustikoitten ja sienten pomimiset taisivat olla liikaa, vaikka olivat vaan ihan iisiä puuhaa.

Mutta siis vaikeaa on tämä paikallaan olo. Tai oikeammin sisällä olo. On niin kun vankilassa olis. Vaikka en ole kyllä ollut, mutta kuvittelen siellä olemisen olevan tämmöistä. Se tästä nyt pitää oppia, että itsensä rääkkäämiselläkin on rajansa. Kai siten kumminkin parempi näin, että tuli tämmöinen pieni pakkostoppi kuin että jokin totaalisempi stoppi. Näin yritän itselleni hokea.

Juu, oottelen vaan, että tulee ilta ja pääsen nukkumaan ja kuvittelen, että aamulla herätessä olen jo kunnossa ja pääsen edes kävelemään.

Olen lukenut kirjaa partsilla ja torkkunut siellä myös (väsyttää aina vaan) ja sitten varasin taas yhden kirjan, jonka kirjottajaa haastateltiin tänään radiossa. Kirjottaja oli J. Tontti (en nyt muista tarkemmin etunimeä) ja kirja siis kertoo masennuksesta. On kai joku kansanomainen versio kirjottajan väikkäristä ehkä. Ja autosta lainasin yhden Mankkelin kirjan.

Huoh. Jatkan kitumista.

No ilta ja yö tuli ja meni ja uusi päiväkin suureksi ihmeekseni on taas edessä. Vaan lenkkeilyt jäävät vielä unelmiksi. Jotain unelmia mulla siis. Ehkä tämä on nyt sitä "lomaa", jota tuossa jokin aika sitten kerroin tarvitsevani. Olen pakkolomautettu lenkkeilystä toistaiseksi. Huoh.

Mutta lähden päivällä taaperon luo marjoja noukkimaan ja muutenkin, kun saan kyydin sinne. En nyt aamupäivällä ainakaan lähde "lenkille" eli haahuilemaan metsään sienien ja mustikoitten perään. Katson illemmalla, miltä tilanne näyttää. Onhan jotain pientä paranemista tapahtunut, mutta punoittaa tuo alue vieläkin. Se "patti" eli ärtynyt jänne tai mikä lie, joka kivun ja tulehduksen on aiheuttanut, on kyllä pienentynyt. Eli on levosta ja tropeista ollut jotain hyötyä. Kauhistuttaa vaan jo se, että mitä lenkkeilystä jatkossa tulee ja kuinka varovasti sitä oikein pitää tehdä. Noh, aloitan kunnolliset lihaskuntoharjoitukset, kunhan tuo tulehdus tuosta laantuu.

Ja se hyvä puoli on myös, että ei ole tullut vielä lisägrammoja. Vaikka saisihan niitä tulla. Mutta toisaalta ei saa. Jos tulisi, olisi tämä tilanne vielä sietämättömämpi kuin mitä se nyt on.

Tukarilla eivät ole vielä edes kertoneet korjausaikataulusta. Eivät siis tiedä sitäkään, kun kerta lupaavat kertoa sen heti, kun se selvenee. Tyhjiä lupauksia? Ainakin viikko tässä jo mennyt. Mahtaako aueta asema enää ikinä. Onneksi on mulla päiväkirja tallennettuna koneelle ja muistitikulle. Mihinkään kun ei maailmassa voi luottaa.

Missähän kaikki muut tukarilaiset ovat, kun täällä on kaiketi vaan murto-osa.

Jos nyt uskaltautuisin kuitenkin kirjottamaan, alkaa riittämään mulle huoltokatkot totta tosiaan. Liika on liika ja piste.

No kumminkin olin siis taaperon luona ja siellä marjatarhassa menikin pitempään kun kuvittelin. Olin kotona vasta seiskalta. Ei siis minkäänmoisia lenkkeilyjä tänäänkään.

Mutta oli lapsi ottanut kuvia viime viikon saarireissulta ja kehittänyt niitä ja otin niistä muutaman itselleni ja semmoisia, missä minä ja taapero ollaan. No taapero on taapero, mutta minä näytin "oudolta". Siis laihalta. Katselin itseäni vähän ihmeissäni, että tuoltako minä nykysin näytän. Ja olen niitä kuvia katellut tässä vähän väliä ja ihmetellyt itseäni niissä kuvissa. Jotenkin olen siinä käsityksessä, että no en minä paljon olen muuttunut sitten normaalipainoaikojen, mutta tuo käsitys ei taida pitää paikkaansa ollenkaan. On vähän eri asia katsoa itseään peilistä, kun valokuvista. No, en kumminkaan mitään valaistusta kokenut, enkä saanut herätystä, että tilanteelle pitäisi jotain tehdä. Ja sille ei nyt ole mitään tehtävissä, että se siitä sitten. Ehkä juuri tuon vuoksi hyväksyy itsensä sellaisena kuin nyt on, kun muutos olisi liian vaikea eli mahdoton. Turha siis semmoisen perään on haikailla. Ja kohtahan syksy tulee ja saa taas peitellä itsensä rauhassa armahtavien vaatekerrosten alle.

Jalka tuntuu nyt paljon paremmalta jo vaikka vielä punottaakin, että ei se tulehdus ole poissa. Mutta se ei ole enää niin kipeä ja arka kuin se oli ja se patti tosiaan on pienentynyt aamusestakin. Olen ahkerasti laittanut zon-geeliä siihen, syönyt ibuprofeenia ja kylmettänyt sitä, vaikka tänään vähemmän, kun kerta olin poissa niin pitkään. Mutta lepoa siis ollut tämäkin päivä, mikä on ollut hyvä. Nyt pitää vielä malttaa ottaa rauhallisesti niin kauan, että saan jalan kunnolla kuntoon. No huomenna lupasin mennä ystävän kanssa uimaan, mutta se ei ehkä ole kovin paha rasitus kuitenkaan.

Toivotaan nyt, että varatukari toimii vielä....kopsasin varmuuden vuoksi...

Jaahas, tässä tämäkin päivä on mennyt kaikenlaisessa puuhassa, mutta vähäisessä liikunnassa. Huoh. Uimisesta ei tullut mitään. Miten kuvittelinkaan, että siitä olisi tullut. Kävin vaan altaassa toteamassa, että tottahan toki jokaikinen potku ja liike sattuu ja se uintireissu loppu vielä lyhyempään kun kanan lento. Minuuttiakaan en uinut ja vedessä ollut. Oli kait jonkimoinen järkytys huomata, että jalka sattui uidessa noin paljon.

Ja jalka, noh, se ei ole mitenkään paremmassa kunnossa todellakaan, vaikka niin kuvittelin. Kävin jo apteekissa ostamassa toisenlaista geeliä siihen ja edelleen syön ibuprofeenia. Ja juuri laitoin kylmägeelipussin siihen, kun tulin koneelle istumaan. Ne möhkyrät joita on itse asiassa kaksi, sattuvat ja ovat arkoja. Alan olla kyllästynyt niihin ja tähän tilanteeseen ja hermostunut, kun en tiedä, mistä vaiva johtuu ja mikä siihen auttaa. Ja jos menen tk:hon niin ne siellä sanovat, että kattelet ja oottelet ja arvailevat ihan yhtä hyviä arvauksia kun minäkin, että mikä jalassa on ja miten sitä hoidetaan. Eli miksi mennä arvauskeskukseen, kun on mulla oma arvauskeskus täällä.

Huoh. No kumminkin kävin metsässä noukkimassa sieniä ja mustikoita, mutta se oli hyvin leppoisaa liikkumista. Pakko oli vaan päästä metsään vähäksi aikaa, kun en ole siellä ainakaan pariin päivään ollut. Kun rauhallisesti kävelee, niin hyvin se käy, mutta mitään pientäkään "hötkymistä" voi ajatellakaan. Kauan tämmöstä enää kestä.

Ja sitten tulla tupsahti taapero äitinsä kanssa tänne. Olivat olleet nyt lääkärissä tai siis sairaalassa sen astman vuoksi. Myöhemmin syksyllä otetaan kissa-, heinä- ja pölytestejä kuulemma ja lääkitys nyt jatkuu ja saavat siitä sitten aikonansa kelan hoitotukea vai mitä se on. Ja minä sain taaperon "viralliset" kuvat, siis valokuvaajan ottamat. Ja sitten taapero oli mun kanssa, kun äitinsä kävi kauppaparatiisissa shoppailemassa.

Ja sitten olen säilönyt tuota eilen poimittua marjasatoa, jota ei mulla ole täällä kovinkaan paljon onneksi, mutta riittävästi tai ehkä liikaa kaiken huomioon ottaen.

Niin, siinä se päivä on mennyt. Ihan sekasin olen päivistä taas, mutta eiköhän tämä ole ollut perjantaipäivä. Ja tukari lienee kuallu, kun ei ole mitään eloa siellä ollu aikoihin. Kuallu ja kuopattu. Vaan onpa onneksi tämä olemassa. Todellakin onni.

Tässä on nyt eilisillasta asti kaikki asiat "kaatuneet" päälleni. Mutta siihen ei paljon tarvitakaan. Varmaan tämä paikallaan olo on ollut ja on liikaa. Lenkillä huhkiessa menettelee. Nyt tulee kaikenlaisia karmeita menneitä, olevia ja tulevia asioita mieleen. Ja niitä karkuun ei pääse nyt juoksemaan. Ei vielä. Nyt sen alkaa oikeen huomaamaan, miten elintärkeää se on mulle ollut.

Mietin jo tuossa aamupuuroa keittäessä, että pitääkö tässä alkaa turvautua opamoxeihin ihan näin kotioloissa. Noh, vielä en sentään ole turvautunut. Se on vaan se, kun asiat kaatuvat päälleni, ne kaatavat minut. Tietenkin. Ja sitten tulee juuri tämmöinen tuskainen olo, joka oikeen vyöryy päälle. Tämän karkottamiseen tarvitsisin jokapäiväistä lenkillä huhkimista.

Se hyvä puoli on, että jalka tuntuu nyt paremmalta. Kymhyrät eivät ole niin arkoja ja kipeitä enää ja toinen on melkein hävinnyt, että oliskohan tuo eilen ostamani geeli tehonnut paremmin vai aikako ja lepo ja hyvä itsehoito tässä tekee tehtävänsä, kukapa tietää. Niin, tämmöisessä vaivassa aika voi tosiaan auttaa, mutta sitten on niitä vaivoja, joissa aika ei auta. Ei ole auttanut minua. Tai sitten aikaa ei ole ollut vielä tarpeeksi. Kuinka monta vuotta sitä tarvitaankaan, kun kaksi vuottakaan ei ole riittänyt. Noh, loppu mikä loppu. Niin miljoona kertaa olen sen tänne tai siis tukarille kirjoittanut, että tuo totuus ei pala tulessakaan.

Jotenkin pitää taas päivä kitua iltaan. Lähden kuitenkin metsään kävelemään rauhallisesti. Muuten kestä ja jaksa. Kaikki on vaan nyt liikaa. Elämä on liikaa.

Hoida kuntoon asti jalkasi ja aloita sitten lenkkeily varoen. hyvä minäkin olen sanomaan ja neuvomaan,kun en itsekään osaa asioitani järjestää. Mutta sanoinpa nyt kuitenkin. Kyllä sinä varmasti vielä selviät tuosta kaikesta,mikä tekee elämästäsi ahdistavaa,säilytä vain toivo,edes pieni toivon kipinä.
Tuntui niin tutulta tunteesi,jota kuvasit katsoessasi valokuvaasi. Oma käsityksemme itsestämme on kovin erillainen peilin kautta katsottuna,en osaa sanoa miksi näin on,mutta olen huomannut saman.
Voitko uskoa,että minä,joka painan nyt 104 kg,katselin juuri 1987 otettuja valokuvia kauhuissani. Olin vain luuta ja nahkaa ja vaatteet suunnilleen riippuivat yllä. Mieheni oli ottanut niitä saaressa mökillä ja toppi paljasti kaiken,roikkuvat tissitkin. Painoa oli silloin 52 kg.
Ensimmäisen kerran aloin laihdutuksen nähdessäni juhannuksena 1975 otetut bikinikuvat mökillä.Kuopus oli kaksi vuotias ja minä olin autuaasti unohtanut katsoa peiliin,mutta valokuva paljasti möhömahan ja selluliitin. Jouluna olin jo entisissä mitoissa,eli nälkiintyneen näköinen,mutta jaksoin painaa töitä paljon tehokkaammin. Nyt en enää jaksa tehdä mitään,syön kaikkea mitä kiinni saan ja varsinkin illalla. Mukavia metsäretkiä rauhallisesti liikkuen.

Kiitos vierailusta vm48, rauhallisesti olin mustikoita noukkimassa. Niitä riittää. Käveleminen on vähäistä siis. Kaukana takanapäin on pitkät juoksu- ja kävelylenkit, mutta olen tyytyväinen siitä, että pääsen edes mustikkaan ja siitä, että metsä on tuossa vieressä, ei jossain kilometrien päässä.

Vaan rasittaa se kyykkiminen ja kumarteleminenkin jalkaa, minkä huomasin, kun lähdin tulemaan kotiin päin. Noh, vetelin siihen geeliä, kylmetin sitä kylmägeelipussilla ja otin puolikkaan ibuprofeenia. En enää ota kokonaisia, kun semmosta myrkkyä sekin, että tiedä, mitä ihmisen sisuskaluille tekee. Vielä tekee kovasti mieli mennä ulos uudestaan, mutta saas nyt nähdä saanko pidettyä itseni sisällä.

Valokuvassa ihminen näkee itsensä ehkä enemmän ulkopuolisen silmin. Tai siis omaa valokuvaa katsoessaan näkee itsensä kuten muut minut näkevät. Ja se voi tuntua tai tuntuu oudolta. Ja erityisen oudolta se tuntuu silloin, kun on jotain suurempaa muutosta tapahtunut omassa olemuksessa. Se muutos niin kun rävähtää silmille todellisempana valokuvassa kuin peilistä varovasti itseään kurkkiessa. Ja minä en ilkeä itseäni niinkään peilistä kurkkia, että kokonaiskuva siitä, miltä nykyisin näytän, on vähän vinksahtanut. Mieluusti ummistan silmäni todellisuudelta ja kuvittelen, että ei tässä mitään dramaattista muutosta ole tapahtunut. No, minähän ummistan silmäni kaikelta muultakin todellisuudelta, kun todellisuus juuri ahdistaa minua.

Toivon kipinä? Mutta kun on ihan tyhjää. Ja jos jotain on, on epätoivoa, toivottomuutta.

Ehkä lähden vielä katsomaan, miltä metsä näin iltapäivällä näyttää. Vähäksi aikaa vaan. Ihan vähäksi aikaa.

Sataa ainakin ajoittain. No olin eilen kuitenkin vielä aika kauan metsässä, kun ilma oli niin mukava. Jalka on parempi. Enää ei punoita eli tulehdus on talttunut ja myhkyrät ovat pienentyneet, vaikka toki ovat vielä arkoja. En enää ota ibuprofeenia, levittelen vaan tuota geeliä, joka tuntuu tepsivän. Tai niin luulen. Se on hirudoidia ja pakkauselosteessa sanotaan, että se jotenkin edistää sidekudoksen kudosrakenteiden uudistumista.

Niin luulen, että tuo vaiva, mikä jalkaan tuli, johtuu siitä, että juuri sen alueen kolhasin kolarissa melko pahasti. Siinä oli tajuttoman iso mustelma kauan ja vielä kauemmin, kuukausia, semmoinen pallomainen kuhmu. Sen jämät on siinä vieläkin eikä kai koskaan häviäkään. Mutta se kuhmu oli tosiaan sellainen, kun joku pesäpallo tai semmoinen olis ollut ihon alla. No sillon en siihen jaksanut mitään huomiota kiinnitää, kun oli pään kanssa paljon enemmän murhetta. Eikä sitä noteerattu ensiavussakaan, kun eivät riisuneet multa vaatteita, enkä jalassa mitään kipua sillon tuntenut, kun kysyivät, että mihin sattuu. Siinä tilassa sattunut mihinkään, kun shokissa olin. Yhtään särkylääkettä en syönyt koko aikana, vaikka olis voinut luulla, että sitä kuluu paljonkin. Olin jossain suojaavassa turtumuksen tilassa tuoltakin osin.

Mutta siis luulen, että kudokset tai jotkut solut tai mitkä lie tuolta alueelta ovat sen verran pahasti vaurioituneet, että se ei ehkä kestä noin kovaa rääkkiä, jota tässä viime aikoina harrastin. Ehkä siihen pitää jatkossa laittaa tukiside, että pysyy kasassa juostessa. Tai juosta vähemmän ja kävellä enemmän.

Noh, tämä on mun omaa päättelyä, että voihan olla kyse muustakin rasitusvammasta, mitä kyllä epäilen. Ystävällekin tässä viikolla mainitsin, että kipeytynyt kohta on juuri alueella, joka vaurioitui kolarissa. No oli niin tai näin, niin nyt on tilanne kuitenkin parempi.

Nyt pitää keksiä sadepäivän puuhaa. Toivottavasti ei sada koko päivää.

Piti kirjoittaa tänne jotain, mutta nyt vaan väsyttää, enkä jaksa kirjottaa edes. Liian vaativaa.

Eilen kumminkin aloitin kävelyharjoitukset. Ei satanut aamun jälkeen enää. Nyt sataa taas, mutta myöhemmin pitäisi olla poutaista. Jatkan harjoituksia sitten.

Tyhjensin eilen pakastinta "turhista" pakasteista. Otin kalaa jääkaappiin sulamaan. Ajattelin, että teen kalakeittoa. Tänään heitin ne pois. Ne etoivat ja oksettivat minua niin paljon, että en ikinä olisi pystynyt syömään. On vieläkin oksettava olo niistä. Oikein paha olo. Juu, ei ruokaa saa heittää pois, mutta minkäs teet. Pitääkö syödä ja oksentaa? Kiitos ei. Otin nimittäin kattilan kaapista ja laitoin vettä siihen, että kiehautan kalat. En vaan pystynyt. Olisin kait oksentanut siihen paikkaan. Harvoin tai tuskin koskaan mulla ruoka tuolla tavalla ja näin voimakkaasti etoo. Poikkeuksellista. Ehkä mun elimistö alkaa temppuilemaan jo tälläkin tavoin. Huoh.

Mietin vaan sitä, että miten uupunut olin sillon kaksi vuotta sitten, kun en vieläkään ole siitä toipunut. Aina vaan olen uupunut. Kai tämä olotila on mulle edelleen suojapaikka, jossa mieli voi "levätä", vaikka se ei lepääkään. Siis jotenkin niin, että vaikka tämä tila ei ole oma tietoinen valinta, niin se on mielen "valinta". Mieli ei jaksa muuta kun vaan "olla". Hädin tuskin sitäkään.

Ja mietin sitä, miten olin uupunut jo 2004, jollon lähdin työpaikasta pois. Sillon en sitä uupumusta tajunnut, mutta nyt sen "näen". Olisin sillon jo tarvinnut piiiitkän sairasloman, vaan minäpä irtisanoin itseni. En ymmärtänyt näistä asioista mitään. Ja sitten jaksoin vielä monta vuotta suomalaisella sisulla, kunnianhimolla ja siksi, että rakastin tutkimushommia. Mutta kolarikokemus oli liikaa. Sitä en jaksanut enää "työstää". Enkä jaksa. Yritin. Yritin tosiaan paljon ja kauan. Yritin epätoivoisesti toipua. Aluksi. Oli niin vaikea luovuttaa. Antaa periksi. Hellittää ote. Päästää irti. Myöntää, että on irrotettava entisestä. Myöntää, että se on loppu. Enkä vieläkään tajua, mitä minulle on tapahtunut. Että olen vaan päivästä toiseen. Mitään tekemättä. Olen vaan. Muuhun en pysty. Ajatuskin jostain täytymisestä, kuten työ, kauhistuttaa. Ajatuskin semmoisesta on mahdoton. Vieläkään en ymmärrä, miten ihmiset jaksavat käydä työssä ja sen lisäksi tehdä paljon muuta. Päivittäin, viikottain, kuukausittain, vuodesta toiseen. Minä kaadun pelkästä ajatuksesta. Mutta jaksoin minäkin kauan. Pitääkö vielä muka jaksaa? Miksi pitäisi? Ei elämä sen ihanampaa ole, jos jaksaa touhottaa miljoonien asioitten parissa. Ei semmoisessa ole mitään pointtia minulle. Ennen oli. Vaan nyt on nyt. Menneeseen ei voi palata. Se on jäänyt taakse. SE ON JÄÄNYT TAAKSE!!!!!!!! Ja tässä minä itken, enkä tiedä että mitä ja miksi. Pitääkö sillekin vielä keksiä selitys ja analysoida sitä? Ei perkele tarvitse. Kaikkea ei tarvitse SELITTÄÄÄÄ! Niin on kuin on ja sillä hyvä.

Oksettaa se kala vieläkin. Etoo ja kuvottaa.

Tarvitsisin nyt pitkän ja rasittavan juoksulenkin. Tiedän, että se auttaisi. Viikko jo mennyt ilman ainuttakaan juoksuaskelta, eikä kävelyaskeliakaan ole paljon. Tässä lopputulos.

Veripalvelu lähetti taas tekstarin, että tarvitsisivat verta, tulethan sinä jo tänään. No juu, ei tässä tarvi muuta kun lihoa muutama kilo. Että en taida ihan tänään tulla. On kutakuinkin vuosi siitä, kun viimeksi olen käynyt luovutuksessa. Sillon oli hiinä ja hiinä että painan viiskytkiloa. Sen jälkeen ei ole ollut muuta kun alamäkeä painon suhteen. Ja vissiin vähän muunkin suhteen.

Olin kävelyharjotuksissa. Nyt paistaa aurinko. Lähden ehkä kauppaan, jos jaksan, mutta ainakin toiset harkat vielä aion vetää. Kävely alkaa sujumaan, mutta en kovin vauhdikkaasti uskalla kävellä. Hyvä kun laahustamista reippaammin sujuu.

Aamusta viidestä asti on ukkoset ja sateet pyörineet tässä. Onneksi välissä olen päässyt lenkkeilemään, vaan olen myös kastunut suunnilleen läpimäräksi kerran ja toisen kerran kastuin vähemmän. Sähkökatkos ollut johonkin aikaan, en tiedä milloin. Nytkin sataa taas.

Mutta tänään otin sauvat mukaan lenkille ja sehän suju jo niin kun vanhoina hyvinä aikoina. Nyt sen vasta tajuan, kuinka kipeä ja arka jalka oli viime viikolla. On ihanaa, kun taas kävely sujuu. Ja jonkun juoksuaskeleen otin, eikä tuntunut ainakaan ne pahalta. Mutta niitä nyt ei ollut kun jokunen kymmenen. Kauhea hinku nyt lenkkeilemään, mutta pitää kumminkin ottaa aluksi rauhallisesti. Kun vaan malttais...

Juu, mutta tuo aamu oli kauhea, kun heräsin niin aikaisin repimään piuhoja seinästä ukkosen vuoksi, enkä sitten saanut enää nukuttua. Kaikki kaameat ajatukset pamahti päähän ja sehän nyt on selvä, että ne päässä ei uni tule, vaikka kuinka olis vielä ollut unentarvetta. No kun se ukkonen siinä pari tuntia rieuhu, niin sen jälkeen torkahdin vähäksi aikaa ja ne ajatukset katos onneksi jonnekin. Mutta synkkää oli. Tosi synkkää.

Nyt en enää oikein muista mitään edes tästä päivästä. Katon telkkua jos sieltä jotain tulis ja sitten kait nukkumaan. Jo tuossa torkuin kirjan kanssa parvekkeella kun olin niin tajuttoman väsynyt.

ohohoh, miten unenpöpperössä olen vieläkin. Kirjauduin sisään tänne ja sitten luin jotain ketjuja. Sen jälkeen meinasin, että nyt kirjaudun sisään ja kirjoitan päikkyyn. Ihmettelin kovasti, että miksi en löydä kirjaudu sisään kohtaa. Huoh. No en kai löytänyt, kun olin jo kirjautunut.

Ja keitin kananmunat. Otin kattilan sitten pois liedeltä ja aioin ottaa munat pois vedestä, siis kuumasta vedestä, kädellä. Noh, äkkiä vetasin käteni pois vedestä, kun tajusin, että sehän on tulikuumaa. Luulin, että kananmunat olivat olleet kylmässä vedessä jäähtymässä ja otan ne sieltä pois. Huoh.

Noh, sekasin mikä sekasin. En osaa kait enää mitään tehdä oikein. Mutta sama se. Tai en ole läsnä siinä, mitä teen ja siksi on tämmöistä. No ei mitenkään uutta ja yllättävää.

Nyt näkyy ukkosrintamat hävinneen ja taivas on sininen. Hyvä, pääsen jatkamaan sauvakävelyharjoituksia ja sitten jossain vaiheessa juoksuharjoituksia. Ehkä pitää ostaa uudet juoksutossut, että on hyvät vaimennukset. On entisten kilometrit tullut täyteen jo aikaa sitten. Luulisin. Mutta ekaksi nyt yritän pysyä tuossa sauvakävelylinjalla. Niin ja illalla tein lihaskuntojuttuja venyttelyjen lisäksi. Pitää nyt treenata vähintääkin jalkoja eli reisiä, ettei vaiva uusiutuisi.

Nimittäin voi olla vaikea hillitä juoksemista etenkin kun syksy on käsillä justiinsa ja ihan kaamean kauheaa on, kun pitää taas laittaa papereita kelaan ja valtiokonttoriin. Siihen ajatukseen eilen sillon viiden aikaan aamulla melkein kuolin. Se on niin ahdistavaa, että sitä ei voi sanoin kuvata sitä tunnetta. Ja noitten asioitten hoitamisen kammottavuus vaan tarkottaa hirveää liikkumista ja painon pudottamista. No, se on kesän aikana pudonnut kyllä entisestään (en siis päässyt kesäkuntoon) ja sitä juuri kauhistelin, että mitä sitten, jos se vielä tästä putoaa noitten kelojen ja valtiokonttoreitten vittuilujen vuoksi. He kun eivät ymmärrä mun tilanteesta yhtään mitään. Mutta sen ymmärtävät, että aliravittu ja ylirääkätty ihminen ei ole kovinkaan hyvässä fyysisessä kunnossa yhtään mihinkään elämässä. Se on fakta. Psyykkistä kuntoa he eivät ymmärrä, että se voi olla niin huono kuin on. Sitä kun ei pysty näyttämään toteen niin konkreettisesti kuin fyysisen kunnon tilaa. Vaikea vaatia minua mihinkään tässä fyysisessä kunnossa. On mulla heille painotilastot ja entiset vaatteet, jotka ovat suursäkkejä ja vaikka valokuvia, jos eivät muuten usko. Ni, ja alaston kroppani. Vaikka valokuva siitä paperilääkäreille. Huoh. Stressaan syksyä ihan hirveästi. Mieluummin kuolen, kun aloitan taas saman ruljanssin kun minkä just kävin läpi. Kestä sitä taas. Kohtuutonta. Kohtuutonta. Kaikki on kohtuutonta. Kestä tämmöstä.

Pitää muistaa mennä kirjastoautolle. Saan sen kirjan, jonka varasin. Tuli siitä ilmotus eilen kännyyn. En tiedä, jaksanko sitä lukea, kun tuppaa jäämään lukematta kaikki vähänkin "vaikeammat" kirjat. Ehkä se ei ole vaikea. Kirja on Monimielinen masennus, että en tiedä, jaksanko lukea aiheesta yhtään mitään "viisasta". Tympii nyt kaikki.

Kävin kirjastoautolla ja nyt mulla on se masennuskirja, mutta en tietenkään ole siihen yhtään tutustunut, kun vasta sen sain. No, onneksi se ei ole tiiliskivi, että ehkä sen hyvinkin voi lukasta.

Tänään sitten olen sauvakävellyt vaikka kuinka paljon, ehkä vähän liikaakin siihen nähden, että jalka nyt vielä ihan kokonaan reerassa ole. Mutta hinku on niin kova, että sitä ei saa pidettyä kurissa. Ja kun vielä on kelit mitä parhaimmat, niin kaiken uhalla olen kävellyt. Mutta en sentään juossut. Sen verran järkeä sentään. Vaan sitä ei sovi kieltää, että tarve juosta olisi SUURI.

Ja noukin vielä sienet, niin teen niistä huomenna sienirisottoa. Mun kultarouskuapajat tuottaa hyvää satoa etenkin siksi, että muut eivät niitä ymmärrä noukkia. Oli siinnä joku herkkutattikin ja jokunen kanttu.

Jotenkin vaan löytävät tukarilaiset tiensä tänne, mikä on hyvä. Mukavaa, kun näkee tuttuja nikkejä. Kohta vanhaa tukaria enää mihinkään tarvitakaan kun koko kööri on täällä.