Piitan varapäiväkirja

Kiva kun olit poikennut sinäkin

Kauheasti väsyttää vaan. Illalla nukahdin telkun ääreen, sängyssä en jaksa lukea kauan ja aamulla on hirveän vaikea nousta ylös. Muuten nousisikaan, mutta on lähdettävä lenkkeilemään ja jos nukkuu kauan, ei ehdi lenkkeillä tarpeeksi. Mutta siis alkaa syksy vaikuttaa, kun unentarve lisääntyy. Tai sitten on kyse muusta väsymyksestä, mikä sekin on mahdollista.

Vaan syksyistähän tuolla jo on, kun on yökin ollut melkoisen viileä ja muutenkin. Aurinkoista kuitenkin, että hyvä lenkkeilykeli on. Jotenkaan vaan en jaksa näitä jatkuvia vuodenaikojen vaihteluja. Liian suuria ja nopeita muutoksia mulle ja yhtäperää saa sopeutua uusiin olosuhteisiin, vaikka entisiinkään ole kunnolla ehtinyt sopeutua. Ja jotkut jaksaa hokea nopeaa muutostahtia ja sen tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä ja sopeutumis- ja mukautumiskykyä, että huhuhuh vaan.

Sopisin paremmin jonnekin entisaikojen maailmaan, jossa vauhtia ei ollut ollenkaan ja sitten vielä jonnekin etelämmäs, jossa vuodeaikojen vaihtelua on vähemmän. Ehkä muutan. No, olen ajatellutkin, että muutan saaristoon, jonnekin Nauvoon, Korppooseen tai Houtskariin vähintään. Siellä sais olla rauhassa ja olis rauhaa ympärillä. Tätä enkä mitään kaupunkia tarvitse mihinkään. Ikinä missään käykään, eikä kiinnosta käydä. Rauhaa vaan kaipaan. Saisivat sinne sitten oikean kylähullun, jos ei ennestään ole. Ehkä mun ei siellä tarvis kuitenkaan lenkkeillä niin paljon, jos olis rauhaa ilmankin. Vaan sitä ei voi tietää. Uhathan tässä mua liikuttaa eli jos tietäisin satavarmasti, että mistään ei mua uhkailla, niin voisin hellittää. Mutta mitään varmuutta ole mistään ja missään. Siksi on pelattava varman päälle niin hyvin kun vaan voi.

No nyt on teet juotu ja kohta lähden ulos.

Kopsasin siten tästäkin päikystä ekan sivun vöördiin tähän koneelle ja muistitikulle. En tiedä, miksi näitä niin vimmatusti haluan tallettaa, kun en edes ikinä lue vanhoja kirjotuksiani. Mutta ihminen nyt tekee kaikkea merkillistä ja muka tarpeellista ja tärkeää muutenkin ja melkein aina, että pitääkö tätä kopsaamistarvettakin rueta analysoimaan ja syväpenkomaan ja löytämään sille vedenpitävä selitys. No ei tarvi. Mutta tallessa on.

Eilen paljon sauvakävelyä. Ehkä liikaa. Tuntuu siltä, että kroppa ei oikein kestä enää mitään. Mutta kävelin kumminkin. Ja noukin mustikoita vielä illalla. Teen niistä piirakkaa, kun taaperoinen tulee tänne vähäksi aikaa hoitoon, niin voin tarjota heille sitten tuoretta piirakkaa. Ja kaupassakin ehdin eilen käydä. Tahdo enää sinnekään ehtiä, kun menee tuolla metsässä mulla kaikki aika. Ja melkoisessa tuskassa kaiken lisäksi.

Rassaa ihan hirveästi se, että pitää tehdä taaaaaas joku vitun hakemus kuntoutustuen jatkosta, siis mennä lääkäriin ja laittaa papereita pyörimään koneistoihin. No eihän sitä nyt vielä tarvi tehdä, mutta pian kumminkin. On rassannu jo kauan, mutta päivä päivältä ja tunti tunnilta rassaa enemmän. Se on tosi raastavaa. Eikä ajatuksiaan pääse karkuun. Ne seuraa kun hai laivaa. Pyörittelen päässäni, että mitä hakemuksiin pitää kirjotella, että uskovat mua. Ja siltikään eivät usko, vaan tietenkin "näkevät", että olen loistokunnossa. Töihin töihin siitä hus hus hus vauhtia.

Juu, ja kaikki rassaus näkyy vaa'alla. Ollaan taas tänä aamuna uusissa lukemissa painon suhteen, siis lukemissa, joissa ennen en ole ollut. Ja alaspäin tietty. Ja sekin rassaa. Mutta muutakaan en voi. Jos menisi ylöspäin, se rassaisi vielä enemmän. Hyvä puoli on se, että sen mitä syön, syön terveellisesti.

Noh, tämmöinen nälkäisenä ja laihana oleminen kuulemma tutkitusti pidentää ihmisen elinikää, kuulin jossain radiaattori-ohjelmassa vai mikä se oli. Okinavan saarella Japanissa on joku ihmisryhmä, joka "luontaisesti" on hyvin laihaa eli elävät vähän nälässä kaiken aikaa ja tuo kansa tai mikä lie elää kuulemma vanhaksi.

Huoh. No minä en edes halua elää vanhaksi, vaan kuolla nopeasti ja äkisti. Eli minun siis pitäisi lihottaa itseni. Ja aloittaa tupakanpoltto, viinan juonti, roskaruuan syönti, sohvalla makaaminen, karkkien ym. mässäily, limsan juonti jne. ja ennen kaikkea rueta elämään vaarallisesti. Ajella vaikka moottoripyörällä tuhatta ja sataa ja tehdä hurjia ohituksia ja muuta sellaista takuuvarmaa.

Ulkona on aurinkoista ja kait suht lämmintäkin. Eilen oli aamulla niin viileetä, että melkein olis saanut olla hanskat kädessä. Mutta kyllähän sitten päivällä oli ihan kesäistä. Nyt on vissiin ollut lämpimämpi yö, että ei ole laskenut alle kymmenen asteen. Ulos siis.

Tulin just pitkältä lenkiltä. Juttelin tossa alhaalla ystävän kanssa tovin ja niin tuli mulle heikko olo siinnä, että luulin tuupertuvani. Nyt on ensiapujuomaa kupissa eli kaakaota, mutta kyllä on tosissaan semmonen olo, että pyörrynkö heti vai kohta. Ehkä tämä tästä tasaantuu. Ja syytä olisi, kun pitää tehdä se piirakka ja sitten taapero tulee. Mutta siis hyvin yksinkertaista: energiat vähissä, oma vika, turha siis valittaa.

Kyllä energiat eilen palasivat pikku hiljaa. Ja taapero tuli. Oltiin leikkipuistossa ihmettelemässä pihlajanmarjoja. Mutta siinä taaperotohinassa meni koko loppupäivä niin etten lenkkeilemään enää mennyt, kun iltasin menee paljon aikaa nyt venyttelyihin ja lihaskuntojuttuihin. Niitäkään jaksa ihan väsyneenä tehdä. Ja niitä on pakko tehdä nyt, että paikat kestää. Minun kestoani takaa mikään.

Väsyttää vaan niin kauheasti, että en tahdo millään jaksaa nousta ylös sängystä. Onkohan henkistä laatua. Siis kaikki edessä oleva kamaluus uuvuttaa. Kaiketi niin. Muutakaan keksi. Mutta tosissaan on työ ja tuska, että pääsee sängystä ylös. Suurin ponnistuksin ja lenkkeilypakon vuoksi pääsen.

Ja tänäänkin illaksi uhkaavat sadetta. Tarkoittaa, että pitää kohta lähteä ulos, että tulee päivän tinki täyteen. Tinki on tässä kevään ja kesän aikana kasvanut, että se mikä ennen riitti, ei riitä enää. Niin kun eilen, jolloin tinki jäi vajaaksi, vaikka lenkkeilin vähintään sen verran ja enemmän, mitä liikuntasuositukset suosittavat viikossa kuntoliikkumista. Mutta minä en kuntoliikukaan. Siinä se vissi ero. Tulee ahdistus siitäkin, että tinki jää vajaaksi. Niin naurettavaa. Ja mulle kuitenkin kuolemanvakavaa. Ei yhtään naurata.

Eilen taapero söi täällä. Istui mun sylissä ja minä kauhoin ruokaa hälle suuhun. Kyllä hän tietekin syö itse ja on jo kauan syönyt, mutta istuu mielellään sylissäkin syömässä. No, minä siinä syötin ja jotenkin tuli hirveän haikea olo kaikesta. Kyyneleet tulivat väkisten silmiin (niin kun nytkin). Enkä yhtään tiedä, mikä oli niin haikeaa, mistä se haikeus niin voimakkaana tuli.

Kai siitä, että elämä sellaisena kun elämä ennen oli, on kadonnut, enkä tavoita sitä enää. Olen sitä tässä mietiskellyt, että millaista mun elämä nykysin on, miltä se siis tuntuu. Tunnetilastahan on kysymys. Eikä se tunnu miltään. Elämä vaan on. Teen asioita. Asioita tapahtuu. Mutta jotain olleellista puuttuu. Merkityksellisyys ainakin. Siis sekin on tunne.

Jos on keskiviiva, jonka yläpuolella on positiiviset tunteet ja alapuolella negatiiviset tunteet, niin minä en ikinä pääse tuon viivan yläpuolelle. Sillonkin, kun olen positiivisimmillani, en kait pääse edes keskiviivan lähelle, vaan lillun reippaasti sen alapuolella. En tavoita niin sanottua elämäniloa mistään. Sellaista kun ennen tavoitin. Tai oliko kaikki vaan kuvittelua. Ja opittua. Nyt ei ole enää tarvetta kuvitella. Eikä opeille ole mitään käyttöä. En jaksa "leikkiä" kulttuurisia tapoja tai peräti vaatimuksia, kun en tiedä, miksi pitäisi. Muitten vuoksi? No jaa. Ehkä muut näkevät minut toisin kuin miltä minusta itsestäni tuntuu. Eivät näe ja havaitse todellista minua. Vaikka en sitä erityisesti peittele. Vai peittelenkö? Mutta ihmiset ovat oppineet näkemään minut tietynlaisena ja näkevät minut edelleen samanlaisena.

Juu, mutta jotain siis puuttuu ja paljon. Noh, en sitä jotakin puuttuvaa itselleni enää edes havittele. Näin on kun on. Pitää vaan saada paperinpyörityskoneistot tajuamaan tilanteen oikea laita. Mutta tiedän, että sitä on vaikea tajuta. Siksi tässä on näitä konkreettisia konsteja käytössä, että tajuavat paremmin. Niin stressaa edessä oleva kaiken aikaa, että tätä vauhtia minusta ole mitään jäljellä, kun vuosi loppuu. Noh, säästyy valtiokonttorin eläkerahat. Ihanaa!!!!!!

Olen päättänyt, että en juokse vielä. Mieli tekee ihan hirveästi juosta. Ensi viikolla aloitan, mutta varovasti. Vieläkin laitan geeliä, mutta vaan muutaman kerran päivässä enää. Myhkyrät ja arkuus on hävinneet, mutta olen kauhean säikky sen suhteen, että jalka tulee uudestaan kipeeksi. Taidan tarvita hyvää juoksukuntoa pitkin syksyä, että parempi vaan satsata siihen nyt.

Nyt en saa ajatusta päästäni, että minun pitäisi muuttaa. Pois täältä toiselle paikkakunnalle, melkein korpeen. Pienempään asuntoon. Melkoisen kauas kaikesta ja ilman autoa vähän hankalan matkan taakse. Mutta siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi. Siinä olisi pointtinsa. Niin, mulla on jopa yksi kämppä kiikarissa, kun se silmiin sattumalta osui. Nyt olen sitä miettinyt, että millasta olis muuttaa ja vaihtaa maisemaa. Olenkin tässä jo asunut kahdeksan vuotta. Niin ja se pointti olisi erityisesti se, että jättäisin kaiken taakseni. Maisemanvaihdos. Muuttuisiko elämä. Ja mihin suuntaan. Siinäpä kysymys, johon on vaikea vastata.

Toinen pointti on se, että tässä asuminen on melkoisen kallista, kun on remppalainakin maksettavana, josta en kyllä vielä tiedä, kuinka iso se on, mutta iso joka tapauksessa. Ja vastikekaan ole mitenkään halpa enää. Sillon oli, kun muutin. Tämä kaikki tekisi jo säästöä vuodessa kahden ja kolmen tonnin välillä eli noin 200 euroa kuussa suunnilleen. Iso raha.

Mulla ei ole mitään erityistä syytä asua tässä enää. Muuta kun se syy, että muutaminen on tosi rasittavaa ja kaikki siihen liittyvä häslinki. Ja epävarmuus, että mitäs jos muutto osoittautuukin huonoksi vaihtoehdoksi.

No, pitää miettiä. Mutta tämä varmaan merkkaa sitä, siis tämä pohdiskelu, että alan totutella ajatukseen. Muuttamisen ajatukseen. Ja juuri sinne suuntaan, mihin tässä pari päivää sitten uhkailin muuttavani.

Tuntuu siltä, että elämä ja olotila täällä menee koko ajan vaan pahempaan suuntaan. Ja tuntuu, että muualla elämä voisi olla siedettävämpää. Olen nyt liian lähellä ja liian kiinni kaikessa entisessä, jota ei kumminkaan ole mun elämässä enää. Puhtaalta pöydältä ei voi aloittaa missään, mutta jollakin tapaa radikaali muutos voisi helpottaa oloa. Sitä oikeastaan haen. Pohjimmiltaan. Mutta en tiedä, onko minusta siihen. Kun minusta ei taida olla mihinkään. Haen turvallisempaa ja suojatumpaa elinympäristöä, jossa minua ei tulla hätyyttelemään miltään taholta. Jonne voin "hukkua", jossa voin lakata olemasta. Jossa saan oll arauhassa. Vaan saako missään rauhaa itseltään. Niin, tätä olen pohtinut ennenkin.

Yöllä satoi ja olen herännyt hyvin sumuiseen aamuun, on tyyntä ja sateetonta. Nukuin lähes kahdeksaan. Ja pakottamalla pakotin itteni nousemaan. Lenkille mentävä. Ymmärrä tämmöstä nukutusta.

Ja eilen ei mitään sateita illalla tullut, vaan yöllä vasta. Eli sain siis lenkkeiltyä riittävästi. Ja sitten tein vielä venyttelyt ja lihaskuntojutut. Menee koko päivä tähän liikkumisharrastukseen. Tunteja. Oikeasti muuta ehdi, kun vähän välissä levätä ja jotain syödä. Tänään pitää ehtiä kauppaan, yritän ainakin. Niin, siksi pitäisi aamulla jaksaa nousta vähintään seiskalta ylös, että ei tule sentään kiire lenkkeilyjen kanssa.

Tikkua ristiin en ole laittanut asunnonvaihdon suhteen. En jaksa edes enää ajatella sitä. Se asia muhii nyt. No, kaikkinensa liian vaikea asia mietittäväksikin ja päätettäväksi, mutta se hyvä puoli siinä oli, että kun mietin asuntoasiaa, en miettinyt edessä olevia kaameuksia.

Väsyttää nyt vaan niin turkasesti, että en kait ole vielä herännyt ollenkaan. On sellai raskas olo niin kun olis koko maailman taakka harteilla. No, maailman taakasta en tiedä, kun on tässä omassa taakassa riittävästi raskautta mun kropalle ja voimille. Pitää laittaa pian meiliä psykiatrille, kohta jaksa enää tätä syksyä yhtään tippaa. Pitää saada asiat reeraan.

Jaha, usvaverho alkaa hälventyä ja näytää kirkastuvan ulkoinen maailma hiljalleen. Ehkä. Edes se.

Taas sama homma, että väsyttää vaan kovasti. Ylhäällä kumminkin.

Eilinen sujui samaan tahtiin kun muutkin päivät, mutta tänään aloitan varovaiset juoksuharjoitukset. Aion laittaa kuitenkin varoiksi tukisiteen jalkaan ja juoksen vaan vähän ja kevyesti. Kestä, jos jalka tulee uudestaan kipeeksi. Ja sen se voi tietenkin tehdä, jos rehkin liikaa. Nyt pitää vaan vahvistaa sitä niin, että se ei tule kipeeksi rehkimisestä.

Ja sain raahauduttua kauppaankin eilen. Sinne meneminen on jotensakin vastenmielistä, mutta pakko siellä vaan on joskus käydä hakemassa jotain muka tarpeellista kuten kaakaomaitoa. Siitä en ole yhtään kärryillä, että ovatko kaupat nyt sitten vuoden ympäri auki sunnuntaisin vai vieläkö he jatkavat kissahiirileikkiä, jossa ei millonkaan tiedä, että ovatko auki vai eivätkö ole. Jotta tietäisi, pitäisi olla perillä asioista kuten kalenterista ja minä en ole. Eikä paljon kiinnosta ollakaan.

No sen verran olen perillä ajankulusta, että keskiviikkona mun pitää mennä hoitelemaan taaperoa aamusta alkaen, mutta en enää muista, että mihin aikaan mun pitää olla siellä. Pitää tarkistaa tuo asia. Ja sitten on taas kauhea homma siinnä, että miten nousen ylös ja ehdin busseihin, kun aamut ovat näin vaikeita. Ihan näinkin simppeli asia stressaa kovasti ja tuntuu vaikealta.

Nyt mun ehkä pitää vaihtaa lakanat, kun olen miettinyt millon viimeksi vaihdoin ne. En ainakaan koko tukarikatkon aikana ole vaihtanut, enkä elokuussa, mutta joskus heinäkuussa, ehkä alussa. Siitä kai on kauheasti aikaa, mutta mun mielestä siitä ei ole kun yks pieni hetki mennyt, mutta mun ajankulu ei olekaan mitenkään "normaali". Noh, saa nähdä, jaksanko vaihtaa. Pitää ehkä ensin tajuta, että aikaa on oikeasti kulunut jo viikkoja, että on korkea aika vaihtaa lakanat.

Taas on sumuinen aamu. Selvä syksyn merkki sekin. Inhottaa koko syksy. Inhottaa vuodenaikojen yhtämittainen vaihtuminen. Varsinaista kvarttaalikammotusta.

Aini, kattelin eilen telkusta kiinalaista valitusta. Onhan meilläkin varsin järkyttävät valitussysteemit, mutta on meidän byrokraateilla vielä paaaaljoooooon oppimista kiinalaisilta, joittenka valitussysteemi näky olevan omaa huippuluokkaansa. Voivat mennä sinne kaikki muutoksenhakulautaukunnat sun muut tärkeät köörit ekskursiolle kattomaan, että mitenkä suuressa maailmassa toimitaan. Pikkunäppärää näperrystä nää meitin "valitustoimistot".

No en jaksanut katsoa ohjelmaa kokonaan, kun nukahtelin välillä ja sammutin sitten telkun ja menin nukkumaan.

Juu, yleensähän byrokratia voi olla muualla paljon pahempaa kuin meillä. Meillähän vasta opetellaan, kun EU opettaa. Ennen EU:ta oli jo tutkittu, että saksalaisilla on kahdeksankertainen byrokratia lähes kaikessa meihin nähden. Toisaalta, sillä kyllä on työllistävä vaikutus.

Kaveri kertoi, kun asui Italiassa, että siellä on ammattimaisia asioidenhoitajia, jotka käyvät ihmisten puolesta jonottelemassa erilaisia lupalappusia sieltä täältä päivätolkulla, kun itsellä ei ole aikaa, kun pitää olla töissä.

Niin, tulin oikeastaan kertomaan, että olen lukenut kirjoituksiasi täällä vaikka kuinka ja tänään vasta huomasin, että tuo kuvasi ei olekaan hainevä, vaan purjevene. Heh.

Kaikkea hyvää!

Anna muutoksen muhia kaikessa rauhassa ja tarpeeksi kauan,sillä muutos on sekin stressi,vaikka muutos olisi toivottukin. Itse olen aina ollut herkästi innostuva mutta vähän aikaa innostusta hillittyäni olenkin alkanut varmistelemaan ja jäänyt paikalleni. Sitä kadun,mutta vain joidenkin asioiden suhteen.
Muutin paikka kuntaa ensinmäisen kerran 42 vuotiaana ja sepäs olikin raju juttu. Siitä juontaa osiitain syy sairastumiseenkin,sillä kaikki turvaverkot sukulaisineen jäivät toiselle paikkakunnalle ja ystäviä oli vaikea saada maalaispaikkakunnalla. En tosin nyt niitä niin kovin kaivannutkaan,mutta olisi pitänyt olla edes yksi naisystävä,todellinen,jolle olisi voinut kertoa pahan olonsa.
Olen miettinyt sitä jo kolmikymppisestä lähtien millaista olisi asua jossain korvessa aivan yksin ja vain pino kirjoja seurana. Se on romanttinen haave,toteutettavissa ainakin kokeilumielessä,mutta olisiko minusta kuitenkaan siihen,epäilen.
Olkaamme kiitollisisa siitä että meillä ei ole kiinalainen systeemi valituksilla,ohjelma oli kamala. Kuinka joku voi odottaa ratkaisua 18 vuotta poissa kotoa,en ymmärrä. Valituksen aiheetkin olivat melko kummallisia,tuntui ettei niissä ollut kaikissa edes mitään järkeä.Jaksuja väsymyksestä huolimatta.

Kiitokset teille possu ja vm48!

Juu, on pitänyt laittaa tuohon toinen kuva, semmoinen itseottama airistokuva, mutta enpä ole saanut toimeksi ja tuo seilipaatti nyt voi seilata vaikka missä mielikuvistusvesillä eli Airistollakin. Ja hyvin kuvaa minua tuo kuva. Meri on tärkeä, kun ikänsä meren rannoilla on asunut. Ja seilipaatti taas on niin yksin ilmojen armoilla, että sekin kuvaa hyvin minua. Mutta seilipaateissa(kaan) en voi olla kun tyynellä, jolloinka ne hädin tuskin liikkuvat. Tulen aivan merisairaaksi, jos tuulee vähänkin kovemmin. Ja näköjään elämässäkin olen tullut sairaaksi, kun on tuullut vähän kovemmin. Niinpä.

Jotenkin kosketti tuo kiinalaisohjelma, kun olen itse niin paljon joutunut tekemään valituksia jo ennen näitä kela ja valtiokonttorivalituksia. Työvoimaviranomaiset kun ovat samaa sortin sakkia. Että valittaa saa. Ja aiheesta. Ihan kiukustun kun ajattelenein eli en ajattele enempää. Alkaa oksettaa.

Niin, oikeutta ja lain noudattamista nuo kiinalaiset mielestäni vaativat. Paikallisviranomaiset eivät olleet heidän asioissaan toimineet lain edellyttämällä tavalla ja sitten he lähtivät hakemaan oikeutta valitustoimistosta, jonka toiminta ei siis ollut kovinkaan vakuuttavaa, vaan aika ihme touhua. Mutta sellaista on täälläkin, että ei voi kun ihmetellä byrokraattien touhuiluja. No, tästä ei voi tosiaan enempää kirjotella, kun alkaa oksettaa.

Ja asuntoasia muhii ja voi olla, että se jää muhimaan ikuisiksi ajoiksi. Mutta sillä ei nyt ole kiire. Ja minäkin olen sen tyyppinen, että asioitten pitää saada muhia, enkä tee siis äkkinäisiä päätöksiä. Niin, pitää kypsytellä. Se on hyvä sana kuvaamaan prosessia. Ja jos ylikypsyy ja mätänee, niin se tarkoittaa, että ajatus tai ajoitus ei ollut oikea.

Mutta olen herännyt ajoissa tänään. Nousin ylös puoli seiskalta. Huomenna pitää nimittäin nousta vielä aikasemmin. Totuttelen siis. Aikataulu on nyt selvinnyt. Alunperin minun piti lähteä hoitokeikalle myöhemmin, mutta se aikaistui ja joudunkin lähtemään kotoa jo ennen seitsemää. Kaikkeen minäkin suostun. Toinen vaihtoehto olisi, että menisin taaperon luo yöksi, mutta haluan nukkua kotona. Joskus tuntuu siltä, että olen hoitoautomaatti. Naps vaan ja olen paikalla heti hoitamassa, kun kutsu käy. Pikkuisen stressaa tämäkin automaatio. Onneksi vaan vähän. Ja tämä nyt on asia, joka pitää jaksaa hoitaa, vaikka muuta ei jaksakaan. Ja toisaalta onhan siinä hyvät puolensa. Tuo vaan, että edessä on pitkä päivä, rasittaa jo etukäteen. Sellainen pari tuntia menee hyvin, mutta koko päivän vahtimishomma on melkoisen vaativaa ja siksi ottaa voimille.

Eilen sitten juoksin jalka hyvin idealsiteellä tuettuna. Siis en juossut yhteen putkeen, vaan juoksin ja kävelin, juoksin ja kävelin. Hyvin se sujui ilman mitään oireita silloin tai jälkeenpäin. Ja sitten olin sauvakävelemässä myös illemmalla. Yritän nyt hillitä juoksemisintoa, kun on tärkeämpää, että voin juosta edes vähän kuin että taas tulis parin viikon totaalinen paussi.

Ja sain kun sainkin lakanat vaihdettua. Reipas tyttö!

Ja nyt en muuta muista eilisestä ja tästä päivästä ei vielä ole mitään muistikertymiä syntynytkään. No, yöllä oli tosi vilkasta ja mielikuvituksellista ja jotenkin epämielyttävää noin niin kun unien vuoksi. Siksi ehkä halusin nousta ylös, ettei tarvi taas enempiä unia katella.

Ehkä pitäis muuttaa tämän päiväkirjan nimi niin, että otan tuon vara-etuliitteen siitä pois. Mikäs vara tämä on? Kyllä tämä on ihan aito ja oikea ja varsinainen päiväkirja siinä missä se entinenkin.

Noh, olin juoksemassa taas samalla kaavalla kun eilenkin ja hyvin meni. Kohta lähden sauvakävelemään. Tein sienimunakasta ja leivoin sämpylöitä. Munakkaassa oli kanttarilleja, mustavahakkaita ja kultarouskuja sekä haperoita, mutta ei yhtään Karljohansvampia. Opin tuossa yksi päivä herkkutatin ruotsinkielisen nimen jostain creme fraiche purkista. Karljohansvamp. Se kuulostaa vähintään aateliselta ellei peräti kuninkaalliselta nimeltä. Tästä lähin puhun vallan Karljohansvampista, kun tarkotan herkutattia. Vähän loistokkuutta mun elämään.

Sitten olen tsekkaillut noita myytäviä asuntoja, että missä niitä on ja millaisia ne ovat. Niin hyvä nykysin, kun on paljon kuvia netissä ja muuta tietoa myös ja kartat ja usein pohjapiirrokset, että siinnä mielessä hyvä ja helppoa suorittaa tuommoista yleiskartoitusta. Eli jotenkin tuo asia näköjään muhii päässä. No tästä on todella piiiitkä matka tuumasta toimeen.

Ni ja pesin ne keväällä ostamani "sopivammat" farkut siinä toivossa, että ne kutistuisivat pesussa. Mutta tuskin. Olen ne ennenkin pessyt, vaan eipä ne sillonkaan kutistuneet. Mutta siis yritän näin, että vaatteet pienenisivät, kun en kerta itse suurene.

Nyt kumminkin pitää lähteä taas lenkkeilemään.

Kelloajat täällä ovat milloin mitäkin näköjään. Tai siis välillä on 22 ja välillä 10 pm. Mutta olkoon. Oli ne entiselläkin tukarilla millon mitenkin.

Mutta juu nyt siis pitää mennä nukkumaan, että jaksan herätä aamulla. Juuri tuossa tulostelin lapselle, mitä hän huomenna tarvii mukaansa. Olen varsinainen tulostuspalvelukin. Mutta ei ole hällä vielä tulostinta niin siksi sitten olen tulostuspalvelu. Millään aina jaksais kaikkea, kun omia asioitakaan jaksa. Tuskastuttavaa.

Lenkillä olin ja huomenna on sitten lepopäivä lenkkeilyn osalta ja vissiin hyvä, kun tuntuu, että aina vaan on jossain jotain kremppaa ja hirvittävän väsynyt ja puhki poikki olen, että millään en olis tänäänkään jaksanut sauvoa, mutta väkisten vaan jaksoin.

Ja tuli siinä noukittua muuta Karljohansvampkin kotiin tullessa. Paistoin ne ja söin.

Se kyllä auttaa, kun vaan jaksaa venytellä ihan hirveästi. Siis auttaa kremppoihin ja jumitukseen sun muuhun jäykkyyteen. No kyllä minä venyttelenkin sekä lenkillä ja sitten illalla kun katon telkkua. Mutta kai tuommoinen pakkolepopäivä on nyt paikallaan, kun muutenhan huhkisin lenkillä tavalliseen tapaan. Kroppa tarvitsis lepoa, mutta mieli ei salli. Mielikin tarvitsis lepoa, vaan minkäs teet. Huoh.

Nyt pitää säätää kellot herättämään....Huoh.

Herännyt ajoissa ja ilman kelloja. Nousin ylös puoli kuuden aikaan. Ja piristyin aamupunnituksesta, kun vaaka näytti taas aivan ennennäkemättömiä lukemia. Väärään suuntaan kylläkin. Eipä ihme että en jaksa lenkkeillä. Miten voisi jaksaa ilman riittävää energiaa.

Toivottavasti taapero nukkuu päikkärit, niin minäkin. Onneksi tämmöistä ei ole joka aamua. Jaksais millään.

Rankka päivä oli.

14 tuntia meni reisussa. Ja heti kun tulin kotiin, alkoi täällä ukkostaa ja en nyt tiedä, minne rintama kulkee. Tästä jo meni kertaalleen yksi yli, että jos lähenee taas jostain, niin pitää kiskosa piuhat irti. Ukkostutkan mukaan on ukkosta kyllä ihan riittämiin näillä main.

Olisin vaan nyt niin halunnut vuodattaa väsymykseni tänne. Kaataa sen tänne.

Ja vielä ensi viikolla patteriventtiilien vaihto tulee tänne taloon, että siirtäkää tavarat, ottakaa matot pois lattialta, verhot syrjään, tehkää sitä ja tätä. Oli lappu pudotettu luukusta. Ja että vitun vittu ja huoh kun ollen täynnä näitä jatkuvia remppoja joita täällä jotkut tykkäävät harrastaa kyllästymiseen asti. Aina saa siirtää jotain jonnekin ja aina joku tulee häiritsemään mun rauhaani. Perkele. Vittu siirrä tavaravan tavaraa mihkään ja varmasti pidän oven takalukossa, että tänne huusholliin ei ainakaan tulla aamulla kahdeksalta jonkun vitun venttiilien takia. Hyi helvetti. Taidan muuttaa justiin täältä pois. Mulla on täällä semmonen verikoira, että tänne ei voi tulla millonkaan. Se raatele kaikki paikkaansa ja kuoliaaksi.

Mutta juu, jos en hullu olis niin hulluksi olisin tänään tullut, niin oli jotenkin rankkaa etenkin iltapäivästä alkaen. Tuntu, että olen hullujenhuoneella. Mutta sitten tajusin vaan kaataa opamoxia kurkusta lisää alas, niin vähän auttoi.

No, aikanen herätys ja muutenkaan en vissiin ole kovin hyvässä ja jaksavassa kunnossa, että kaipa se kaikki vaikuttaa osaltaan.

Ja kun tulin kotiin busseilla, niin koko ajan mulla oli olo, että on perjantai-ilta. Ja en ole siitä olosta päässyt vieläkään eroon. Ihmeellistä. Ja kuitenkin tiedän, että lähdin keskiviikkoaamuna, että ei päivät nyt noin vikkelään voi mennä, että nyt olis perjantai jo. Vaan mistä sen tietää.

Enkä tajunnut ollenkaan, että tuolla taas jossain ketjussa on joku riita tai sen tapainen meneillään. Vastasin vaan vaittomuuksissani johonkin edelliseen kirjotukseen. Päivässä ehtii niin paljon tapahtua, kun on ollut koko päivän pimennossa. No vittu riidelköön. En jaksanut niitä lukea, kun siitä tule hullua hurskaammaksi. Jaksa semmostakaan ihmeellisyytä.

Ehkä menen nyt toipumaan rankasta päivästä.

Ja minusta muka olisi työntekijäksi.

Hahhahahahhahhahhahahahhahahahhahahhahahhahahahhahahhaaaaaaaaaa

Kuolen nauruuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuun.....

Voisi tuota arvonlisäverosotkua varmaan vielä vähän sekottaa, että esim arvottaisiin aina viikottain kuten lottonumerot, että mikä arvonlisäprosentti milläkin tuotteella ja palvellulla seuraavalla viikolla on. Vähän mielenkiintoa ja jännitystä ihmisten elämään.

Mitä vitun pellejä noi tyypit oikeen on tuolla, jotka tommosia vitun sekoiluja harrastaavat. Varsinaisia veuhkooja ja tuuliviirejä eivätkä tiedä kääntyäkö oikealle vai vasemmalle vai mennäkö suoraan vai takapakkia. Että yököttää.

Sataa, vaikka ei säätiedotusten mukaan mitään sadetta ole. Vaan mihin maailmassa voi luottaa? Ei mihinkään.

Ja yö. Uppoava laiva. Koko sukukööri siellä laivassa ja minä, että kukahan nyt uppoaa. Ja kenelle mitä tapahtuu. Että semmosta unta ja kuten unissa aina, niin oli tässäkin jos vaikka mitä lisämaustetta ja höystettä. Huh ja huoh.

Tänään on kai sitten torstai. Ja eilen lupasin, että menen huomenna taas taaperon luo illalla vähäksi aikaa. Ja ensi viikollakin on jotain keikkaa tiedossa je ehkä jo viikonlopulla. Huoh.

Muutan kuuhun tai marsiin tai australiaan tai karhusaarille tai jakutskiin tai jonnekin riittävän kauas. Pakolaiseksi.

Ahdistaa täällä liikaa.

Oli tuo viime yö varmaankin semmoinen opamox-yö.

Mutta eilen taapero ei tietenkään nukkunut päiväunia. Luin hänelle Viirua Ja Pesosta ja lopulta mun "lukeminen" taisi olla jotain juopununeen örinöitä, kun olin niin nukuksissa, että lukemisesta ei tullut yhtään mitään. Sain kirjan kumminkin luettua, mutta taapero vaan hihkuu, että ei väsytä. No ei sitten. Ja tietenkin se tarkoittaa sitä, että kuitenkin väsyttää ja sitten olo on hällä sen mukainen. Ja se vissiin väsytti minut sitten niin, että tunsin olevani hullujenhuoneella. Onneksi oli hullujen lääkkeet mukana.

Näyttäisi sade loppuvan. Ehkä se oli kuuro vain.

Pitää lähteä kauppaan. Ja lenkkeilemään.

Olin eilen illalla tosi ärsyyntynyt ja vittuuntunut. Taidan olla vieläkin. Millään jaksaisi mitään. Ihan sekasin eilisestä päivästä vieläkin. Dagen efteriä juu.

Ja nyt on liikaa kaikkea täytymistä. Mun voimille liikaa. Ja siinpä se, kun mun voimat ei sillain näy ulospäin, tai siis voimattomuus ei näy, että hyvinkin varmaan näyttää siltä, että olen oikeinkin jaksava ja voimissani. Ja sitä pyritän esittämäänkin. Entistä itseäni. Olen onnistunut esittämisessä hyvin. Se on juurikin niin, että jos olisin jonkin fyysisentaudin heikentämä, olin itse itseäni kohtaan armollisempi eikä olis tarvis esittää muuta kun mitä on. Luulen niin. Ja eipä mua kai pyydettäis jatkuvasti hoitokeikoille, jos joku fyysinen tauti mua runtelis. Saisin olla rauhassa ja levätä ja ennemminkin minu jelpattaisiin. Mutta kas, kun tuommoinen ajatuskin on ihan mahdoton. Ei sovi mun päähän. Ja siten olen tässä kunnosssa, missä nytkin olen liiasta yrittämisestä, jaksamisesta, omalta itseltä vaatimiselta ja siksi, että en osaa sano ei. Tuo huominekin olisi semmoinen pikkujuttu, että olisin hyvin voinut sanoa, että kuule jätetään väliin. Mutta ei. Ei niin ei. Kun mullahan ei ole mitään pätevää syytä kieltäytyä ja sanoa ei. Vaikka kukaan muu hoida lapsensa lasta näin paljon kuin minä. Ainakaan tämmötteessä kunnossa. Minä kai luulen olevani suurikin sankari ja tied mitä yritän tällä hyvittää. Niin kuin kai teenkin. Vaikka en tietoisesti. Mutta alitajuisesti.

Vaan suuri onni on tämä tukari tässä ja nyt. Paljon ihmistä auta joku vitun värkki jota korjataan ja korjaan hamaan tuomiopäivään saakka että on siinnä mielenterveyssivusto ja mikä lie mielenterveyshotiaja se jannekin kai on. Hulluhan se on, kun jättää koko jouon ihmisiä ihan heitteille. Paljon vastuuta kanna, eikä ihmisyydestä nyt voi ainakaan puhua ollenkaan. Taida sille foorumille palata ikinä enää, vaikka aukeis tällä sekunnilla. Vittuun koko paska. Ja nyt saa virheet olla tsääs kirjotuksessa en jaksa rueta lukemaan läpi. Vittuun täydellisyydet ja ainakin täydellisen vriheettömät kirjotukset. Mikään tieteellinen julkaisu tää ole, perkele. Tämä on ihmisen vuodatusta ja sekö muka on hyvää yleiskiletä. Ja kantitn kontit mitään ole. Nussikkoot pilkkujaan missä nussivat. Tämmöttteillä foorumeilla nyt ainakaan tarvi niitä nussia.

Hyi että ärsyttää kaikki. Ehkä korjaan joskus myöhemmin jos jaksan. Ja tästä kenekään tarvi selvä saadakaan. Ei edes mun ite. Parempi vaan kirjottaakin jotain konttikieltä tai muuta leikkikieltä. Perkeleen leikkiä koko elämä.

Ja ne patterit. Ihan tuntuu painajaiselta taas rueta raivaamaan esmes tätä nurkkaa missä nyt kirjotan, että pääsevät vaihtamaan niitä vitun termostaattejaan vai mitä nyt tekevätkään. Ei ole todellista. Ja millonka vaan tulevat vaihtamaan tota partsin ikkunaa ja ovea. Ja raivaa taas. Kai se tässä tämän vuoden puolella on sekin. Mitähän seuraavaksi. Millään jaksa. En millään jaksa sitä että koko ajan täällä joku tramppaa tekemässä jotain ja että koko ajan on jotain remppaa edessä ja tiedossa.

Haluun vaan olla rauhassa, elää olemattomana. Tai kuolla pois. Minut voi pyyhkiä pois elämsätä. Minua ei ole.

Säköpostissa oli, että ilmoittautukaa yliopistoon. Se oli lähetetty kaikille, jotka eivät vielä ole sitä tehneet. Juu, ehkä pitäisi, vaikka en tiedä että miksi. Mitään ikinä enää maailmassa tutki missään opistossa tai muuallakaan, kun en tiedä, miksi sitä tekisin. Kun en tiedä, että miksi maailmassa ja elossa yleensä olen. Jaksa mitään noin vaikeita ja vaativia hommia ajatellakaan, mitä harrastaavat yliopsitoissa. Ehä kumminkin ilmottaudun kun voihan vaikka ihme tapahtua ja saan jonkun herätyksen ja kirkastuksen ja valaistun ja huhuhuh saan jonkun muun yliluonnollisen jutun ja alankin kovasti innostua taas entisistä hommista.

Jos tätä tukaria ei olisi, niin en edes osaa kuvitella kuinka kauhea tilanne se minulle olisi. Tai jos en olisi löytänyt tietä tänne. Tien etsiminen ei ehkä ole helppoa, kun ei tarkalleen tiedä, mitä etsii ja mistä. Ei ole helppoa, jos yksinkertaisetkin asiat ovat vaikeita.

Ulkona vaan näköjään sataa tai näen harhoha, mutta kai lähden kauppaan sitten kumminkin. Pakko syödä jotain tänäänkin ja kaapissa ole juuri mitään. tai no, voisinkin trehdä vaikka pinaatti- tai nokkoskeittoa. Maitoa ehkä on riittävästi siihen ja kaakaoon. Ehkä mulla onkin kaakaovaje, kun en eilen juonut kaakaota ollenkaan.

Ja tämäkin päivä pitää muka elää.

Ehkä laitan meilin psykiatrille, että saadaan paperit lähtemään koneistoihin pyörimään. Jaksanko? No en varmaan jaksa edes sitä. Ehkä sekin jää viime tippaan niin kun mulla kaikki vaikeat ja helpotkin asiat jäävät. Kun en vaan jaksa.

Sataa.

Näköjään se on niin, että missä kaksi tai usemapi ihminen kohtaa, siellä syntyy riita asiasta kun asiasta. Parempi ihmisen siis olla yksin. Kuka on keksinyt että ihminen on muka sosiaalinen eläin? Ja pöh. No minä en olekaan. Enkä haluakaan olla kun siitä ole mitään iloa tai saatikka hyötyä mulle ollut, jos olen sellaista roolia yrittänyt joskus vetääkin.

Olin vähän kävelyllä metsässä kauppareissun jälkeen. On polvi tukisiteessä juoksemisen takia, mutta en juossut paljon, kun vahingossa laitoin väärät tossut jalkaan, ja nilkka tai jalkaterä myös sidottu kun eilen venähytin sen vähän, mutta onneksi en pahasti. Sen verran kumminkin, että on vähän niin ja näin kävelemisen ja juoksemisen kanssa. No molempia tein kyllä ja menen kai kohta uudestaan kun alkaa aurinko jo paistaa ja laitan juoksutossut jalkaan.

Ystävälle tuossa vuodatin tuota taapero sun muita asioita ja ihan itkukurkussa olin ja olen, että en nyt tajua miten se tämmöiseksi menikin tämä olo. Kai se on niin että kun voimia kestää ja jaksaa ei ole, niin niitä ei ole. Puhuttamatakaan siitä, mitä kaikkea vaadin itseltäni. Mutta sille ei voi mitään. Luonteelleenko paljon voi. Että sanonko itselleni, että älä ole niin vaativa ja sitten lakkaan olemasta liian vaativa. Yritetty kyllä on. Vai onko? Ni, kun olen taaperon hoitamisessakin niin vaativa, että siihen kaikkeen kai tuuperrun kun kuvittelen, että en selviydy edes siitä hommasta niin hyvin kuin pitäisi. Tuo eilinen jotenkin todisti sen, että en selviydy. Enkä kestä itseäni tämmöisenä. Vaikka kaikkien muitten mielestä varmaan selviydyn ihan hyvin, mutta tunne onkin mun päässä ja sisällä eikä se sieltä pois lähde noin vain.

Pitää ehkä ottaa lisää taas ibuprofeenia tuota nilkkaa tai jalkaterää varten nyt. Otin ennen ulkoilua puolikkaan, mutta taidan ottaa toisen puolikkaan nyt. Ei tietenkään pitäisi nyt rasittaa jalkaa, vaan minkäs teet. Rasitan vaan vähän.

Niin, piti käydä ostamassa maitoa, että nyt voin tehdä keittoa joko pinaatista tai nokkosista. Luulen, että pinaatista. Ja noukin myös muutaman karljohansvampinkin, että nyt niitä näkyy olevan. Ovatko myöhemmässä kun viime vuonna. Tuntuu siltä.

Puhuin ystävälle myös muutostani tuonne saariston ellei peräti ulkosaariston suuntaan. Olenkohan vakavissani muuton kanssa. Noh, aika näyttää. En ole keksinyt mitään kunnon syytä asua tässä kaupungissa ja tässä talossa ja tässä kämpässä. Mutta en ole keksinyt kunnon syytä olla edes elämässä. Ja silti olen.

Join äsken kaakaota. Nyt taidan tehdä sen keiton ja lähteä sitten uudestaan lenkkeilemään. Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi. Lenkkeilen, olen siis olemassa. Muusta sitä huomaakaan ja tiedäkään.

Katsoin eilen myös syksyn kulttuuriohjelman alkua eli taloon menijöitä, mutta sitä en jaksanut enää katsoa kun he lilluivat vedessä ja ihmettelivät jonkun sukupuolista suuntautuneisuutta. Onko se joku must aihe nykysin? Siinä mun mielestä enää mitään seksikästä tai mediaseksistä tai huomiota herättävää enää ole. Loppuun kaluttu luu että ketä kiinnostaa. Kukin on mitä on ja sillä siisti. Mutta eihän mua kiinosta mikään muukaan.

Ystävä juuri kertoi, että ensi viikolla hänellä alkaa kurssit ja luennot, niitä hänen harrastuksiaan avoimessa nyt, kun ei enää töihin tarvi mennä. En vaan jaksa olla kiinnostunut niin kun pitäisi olla. Se on vaan se, kun tiedän mitä veivaamista ne jutut on, niin ei kauheasti jaksa innostaa. Vaikka tietty sillon olin into piukassa kaiken kanssa kun olin vielä elossa. Kuolleita mitkään elävien asiat kiinnostakaan.

Miten tämä tämmöiseksi meni? Tai onko ollut koko ajan tämmöistä, olen vaan saanut peiteltyä asioitten todellisen laidan itseltäni hyvin.

Sitä keittoa tekemään....

Käväsin just kattomassa tota toista foorumia mitä tuolla mainostetaan yleisellä puolella, mutta herraisä sentään en apua mene sinne enää. Olet voittanut vilkun välkyn hyppelis hoppelis eikä mene millään pois ruudusta. Kauhea vilkkuvälkkypaikka eikä näkynyt siellä meno yhden ketjun perusteella olevan tappelua kummempaa.

Että siellä missä kaksi ihmistä jne.....

Olen juossut paljon kaikesta huolimatta. Pakko. Sisäisestä pakosta. Ihan sekasin olen vaan edelleenkin, että tokkopa tästä enää tokenen.

Nyt pitää juoda teetä ja ehkä syödä vähän jotain.

Näin väsynyt ei voi ihminen ollakaan, mutta olen vaan. Ja ihan sekasin tässä elämässä, vai kirjotinko sen jo. No sama se kun en muista enkä jaksa katsoa mitä olen raapustellut tänne. Sekasin kumminkin olen. Ja paljon siinä on nyt epätodellista oloa. Taitaa ollakin siitä kyse kokonaisuudessaan.

Tai sitten olen vaan kaiken heikentämä. Ravinnonpuutteen. Ylirasituksen. Henkisen ja fyysisen.

Luulen etten jaksa katella tuota bbtä tänä vuonna kun ne kirkuvat niin hirvittävästi että mun pää ei kestä. Lapset tuolla lailla kirkuvat nimittäin taapero juuri eilen kirkui tuolla lailla kun ne tuolla talossa näkyvät ja kuuluvat kirkuvan. Ovat siis ihan taaperoikäsen tasolla, vaan hyvähän se, että ihmisissä säilyy lapsenmieltä. Vaan en kestä kuunnella enkä kyllä jaksa katellakaan ja onneksi ei ole pakkokaan katsoa. Semmoista sisäistä pakkoa mulla ei ole.

Niin ahditusta tämä on, tuskaisaa ahdistusta. Kaata se kumoon ainakin näin heikon ihmisen kun minä olen.

Ja jo uuvuttaa se huomisilta. Minä kun vaan haluaisin vajota olemattomiin.

Ystävä sanoi, että minun pitäisi puhua tämä asia lapsen kanssa. Eihän hän oikeasti edes tiedä mun tilannetta, mutta eipä sitä tiedä juuri kukaan muukaan. Mutta sanoin ystävälle, että minulle tulisi vielä huonompi olo, jos kieltäytyisin hoitokeikoista, kun minulla ei ole pätevää syytä kieltäytyä. En kestäisi itseäni sekuntiakaan, jos kieltäytyisin vaikka vaan kerran. Mutta tietty tässä voi käydä niin, että kohta saavat hoitaa minua, eikä minusta ole enää taaperon hoitajaksi vaan se on sitten sen ajan murhe. Niin kauan kun vähänkin jaksan, niin kauan on jaksettava. Ja vielä senkin jälkeen. Sanoin ystävälle, että tarvitsisin tuommoisen eilisen hoitokeikan jälkeen kahden kuukauden lepoloman, niin rankkaa se oli ja tuntuu, että en nyt toivu tästä ollenkaan. Ajatuskin, että taas pitää huomenna jaksaa vaikka ei nyt koko päivää sentään, tuntuu mahdottomalta. Mutta ei siinä muuta kun pilleriä vaan nassuun ja sitten jaksaa. On se vaan hirvittävä tapa jaksaa, että ei muuten kun jollain pillereillä jaksa. Millasta elämää. Elämää??

Yhtä väsynyt aamulla kun illallakin vaikka olen sentään yön nukkunut. On väsymyksen laatu siis sellaista, mikä ei nukkuessa lähde. Raskas olo on kovasti. Millään jaksaisi mitään, edes sitä vähää mikä pitää jaksaa.

Olin niin väsynyt illalla, että torkahdin taas jonkun ohjelman ääreen ja sitten kun menin sänkyyn, en jaksanut lukea ollenkaan. Yritin kyllä, mutta ei siitä tullut mitään. Ja menin sänkyynkin ennen yhtätoista, mikä on aikaista mulle. Ja nousin ylös puoli kasilta tähän ahdistavaan ja jaksamattomaan päivään.

Pitää vaan lenkkeillä kovasti nyt, jos sillä konstin päivästä tulisi siedettävämpi.

Tämä raskas olo tuntuu päässäkin semmoisena, että on niin kun pää tai siis aivot olisivat niin väsyneet, että ne eivät jaksa mitään "järjellistä". Ne ovat rättiväsyneet. Mikähän niitäkin on rasittanut, kun en mitään aivotyöskentelyä ollenkaan tee. Mutta ehkä loppuunpalaneet aivotkin voivat väsyä, väsyä tyhjästä. Vaikka kai koko ajan työstän tätä olotilaani ja jaksamattomuuttani ja tuskaisuuttani, että kaipa tämmöinen rauhattomuus väsyttää aivoparkojen rippeet.

Kyllä minä hirveästi kaipaan semmoista "hermoparantolaa" kun ennen vanhaan, silloin vanhoina hyvinä aikoina, rikkailla oli, että missä voisi olla kuukausitolkulla ja vaan levätä ja olla erossa raskaasta maailmasta. Raikkaassa vuoristo- tai meri-ilmassa. Missä ihmiseltä ei vaadittaisi mitään, ei asetettaisi hänelle minkäänlaisia odotuksia, missä hänen ei tarvitsisi huolehtia mistään, vaan kaikki huolehdittaisiin hänen puolestaan, niin että täydellinen lepo ja rauha olisi mahdollista. Ja tuommoista sitten lopun elämää.

Vaan ei ole tässä elämässä mahdollista muuta kun kuvitelmissa. Alanko elää mielikuvamaailmassa, että siedän ja kestän todellisuutta. Miten sitä voi leikkiä, kun koko ajan multa vaaditaan jotain ja asetetaan odotuksia ja pitää huolehtia vaikka mistä, vaikka ei kykene huolehtimaan yhtään mistään, edes itsestään. Kestä kaikkia vaatimuksia ja odotuksia.

Edes tiedä, millon ne ukot tulee säätämään tai tekemään noille pattereille jotain, kun en tiedä kalentereista ja päivistä mitään, mutta ehkä ne eivät tänään kuitenkaan tule. Saavat sitten odotella että raivaan heille tilaa, kun tulevat. Tai saavat mennä muualle siksi aikaa tekemään säätöjään. Raivostuttavaa tämmöinen.

Ja nyt on meillä viimesen päälle fiini alaovi ja ikkunat, kun ne eilen vaihdettiin. Ne vaihdettiin sen vuoksi, että ovat nyt sitten enrgiatehokkaammat nämä uudet. Alkaa oleen niin energiatehokas talo tämä, että kohta aletaan myydä energiaa naapuritaloille. Noh, sitten kun myyn kämpän ja muutan korpeen, niin kaipa näin hyvin hoidetussa yhtiössä on paljon lisäarvoa, mikä sitten näkyy myyntihinnassa. Vaan on tässä vielä rempattavaa, että senkin vuoksi voisin muuttaa pois. Nimittän putkiremppa tulee joskus viiden ja kymmenen vuoden sisällä tai aikasemmin, jos joku paikka sattuu pahasti retkahtamaan. Koskaan voi tietää.

Juu, en oikein näe mitään syytä asua tässä tai tässä kaupungissa. Mutta tietty se on hyvä syy, että en jaksa mitään muuttopuuhia ajatellakaan, kun ne on niin kauheita. Siinä vaiheessa pitää olla paremmassa kunnossa. Vaikka tässä tarvitaan muuttopojat, kun ei kukaan normaali ihminen rahtaa tavaroita alas täältä. Oli muuttopojat sillon, kun muutin tänne. Tai taisivat he olla miehiä.

Ulkona on nyt mukavan näköinen ilma ja nilkkakin on vähän vähemmän arka kuin eilen, että siinä sentään jotain hyviä puolia. Aioin juosta paljon nyt, koko päivän. Tai niin paljon kun jaksan.

Päässä niin kun surisee ja hurisee vai onko se tämä kone kun hurisee tai molemmat? Liikaa hurinoita ja surinoita kumminkin. Kestä niitäkään.

Juoksulenkillä puhelin soi. Lapsi kysyi, että mitä jos...

Se mitä jos tarkoitti sitä, että mun palvelusaikaa lisättiin eli varhaistettiin parilla kolmella tunnilla. Kyllä siihen siis menee kaikkiaan kuus tai seitsemän tuntia taas tämän palveluksen suorittamiseen.

Ja minä vaan sanon iloisena, että juu sopii, tehdä niin. Vaikka ei ollenkaan sovi.

Varmaan jos olisin haudassa, niin mulle tultaisiin sanomaan, että kuules tules ylös sieltä haudasta leikkimään taaperon kanssa. Ja minä tottelisin.

Pirun kiltti tyttö hamaan kuolemanjälkeiseen elämään ja vielä siitäkin kauemmas.

En vaan ymmärrä miten jaksan. Tekisi oikeasti mieli kuolla pois, kun muuten en näköjään saa sitä rauhaa jota tarviin.

Ahdistaa vaan ihan hirveästi tuommoiset kaikki täytymiset joita on alvariinsa ja juuri että niitä voidaan muuttaa ihan surutta muutaman tunnin varotusajalla. Ja minä olen siis jatkuvassa hälytysvalmiudessa, että millon vaan tarvii, niin tämä yksikkö on aina valmiina pelastushommiin.

Miten tämmöistä jaksaa.

Enkä tajua ollenkaan, mistä nuo riitelevät tuolla, kun jaksa lukea niitä juttuja enkä niistä tajua mitään vaikka yritän lukea. Olen ihan pihalla kaikesta. Mutta kova suukopu siellä on meneillään. Semmoista rauhaa rakastavaa kansaa ollaan juu.

Mutta nyt juon kaakaota ja sitten kohta yritän lähteä vielä vähäksi aikaa lenkille, vaikka kauan en ehdi olla jos nyt yleensä jaksan lähteä. Juoksin sentään jo kauan ja hartaasti, että voi olla voimat vähän vähissä. Saa nyt nähdä, miten käy. Täälläkin pitäsi tehdä jotain raivaushommia, mutta ehkä huomenna tai joskus.

Oli tilanne sitten siinnä mallissa, että otin myrkkyä jo. No nyt on tyynempää vähän. Pitkälle vaan päästän ennen kun pilleripurkkiin tartun, vaikka on se sitä varten, että sieltä voi ottaa sillon kun tarvis on.

Söin pienen ja kevyen salaatin ja taidan lähteä kävelemään vähäksi aikaa vielä. Tiskasinkin.

Väsyttää.

Vielä tunnin verran armonaikaa. Juon tässä teetä ja syön näkkäriä ja yritän rentotua. Kotona olen kait puolenyön aikaan. Tulin juuri lenkiltä. Sauvakävelin. Pitää ottaa lisää opamoxia, niin syvenee tämä turrutustila. Sillä konstin ehkä selviydyn nyt edessä olevasta koitoksesta. Tuskatila kyllä on pysynyt nyt aisoissa, mutta eihän se loputtomiin kestä. Kauheasti ottaa nyt päälle tämä jaktuva meneminen ja etten saa olla rauhassa. Tuntuu siltä että olen ihan loppu. Ehkä se ei ole pelkkä tunne, vaan todellista vaikka tunteetkin on totta kuten terapeutti minua aikoinaan valisti. Näin väsynyt en ole aikoihin ollut ja kohta pitää olla entinen iloinen ja jaksava itsensä. Voi hyvät hyssykät sentään tätä elämäksi kutsuttua olotilaa.