Piitan varapäiväkirja

Nyt on pää tyhjä ja raskas. Vaikka ainahan se on. Tätä ikuista väsymystä, aamuväsymystä, elämänväsymystä.

Mutta luulenpa vaan, että nyt olon tekee raskaaksi tämän päivän koitokset ja etenkin tuo lääkäri ja prosessin alku. Hermostuttaa ja jännittää, että mitä edessä tulee olemaan. Mitä inkvisiittorit suuremmoisessa viisaudessaan päättävät. Vitun inkvisiittorit. Yksiä saatanallisia perkeleitä. Murhanhimoisia verenimijöitä. Elinkautinen jokaikiselle niistä. Mitään hyvää sanottavaa mulla näistä systeeminvartijainkvisiittoripaskoista. Syljen ja oksennan niitten päälle.

Mutta onneksi ehdin tässä vielä lenkkeilemään, kun aika on vasta iltapäivällä. Teen silviisii, että menen ilman opamoxia vastaanotolle ja vasta sen jälkeen otan myrkkyannoksen. Haluun nimittäin olla vastaanotolla omana ittenäni, enkä missään pöllypilvessä turtuneena.

Ylösnouseminen oli taas työn ja tuskan takana, mutta vähän ennen kasia sain itteni jalkeille kuitenkin. Jotenkin pitää raahustaa tämäkin päivä läpi. Miksi? Jaa-a. Hyvä kysymys. Mutta jää ilman vastausta. Tai no, pitäähän mun olla taaperon kanssa, että onhan se hyvä syy. Olevinaan.

Kaitpa tässä vähän stressaa sekin, että on justiinsa kaksivuotispäivä käsillä. Kaksi vuotta sitten tähän aikaan olin vielä kait elämäni kunnossa. Oli suunnitelmia ja päämääriä, oli tekemistä vaikka kuinka ja menemistä ja valmistelemista ja ja ja...eikä ollut harmainta aavistusta siitä, että kohta ja ykskaks kaikki onkin toisin. Mitään ei jäänyt jäljelle entisestä. Enkä voi ymmärtää, mihin tämä kaksi vuotta on mennyt. Mutta vielä vähemmän ymmärrän sitä edeltävää aikaa. Se on mulle täysin käsittämätöntä, että miten olen jaksanut tehdä kaiken, mitä tein. Ihan kun ei olis mun elämää. Joskaan en tiedä, onko tämä kulunut kaksi vuottakaan mun elämää. Ööh, ihan hukassa siis.

Joskus kuvailin, että olen uppoamassa suohon, enkä pääse omin voimin sieltä pois. Siitä on aikaa vaikka kuinka. Oliskohan ollut keväällä 2008. Nyt olen ollut jo kauan uponneena suohon. Siksi elämäkin on kadonnut tavoittamattomiin. Jotenkin mulla vaan henki pihisee vielä siellä suonsilmässä, ehkä siellä on joku ilmakupla tai jotain suokaasuja, joita hengitän ja jotka myrkyttävät minut pikkuhiljaa.

Huoh. Pitää lähteä päänselvityslenkille. Kestä tätä(kään) päivää.

Lenkkeilyt takana ja koitokset edessä. Minä siinnä välissä. Yritän olla olematon ja näkymätön ja huomaamaton.

Kauhea tuuli tuolla, mutta lämmintä. Jotenkin vinha ilma. Ehkä se on vaan syksyinen ilma.

Ystävälle en ole sanonut sanaakaan tästä lääkärireissusta. Sille mitään kuulu ja se näitä juttuja tajua ollenkaan ja tekee vaan tyhmiä kysymyksiä, jos sille kertoo lääkärissä käynnistä. Semmosia kysymyksiä, joita ei ikinä kysyttäis, jos kävis vaikka yleislääkärillä, tai gynellä tai missä muussa tahansa. Jaksa niitä kysymyksiä.

Se on ihan sama ton lenkkeilyn kanssa, kun hän aina naurahtaa, että miten reipas olen ja loistavasti pystyisin juoksemaan millaisen maratonin tahansa. Taisi olla juuri viime viikolla tuommoinen tilanne taas, missä hän totesi minun oivalliset maratonkykyni ja -voimani. Tajua ollenkaan, että sehän olis varma kuoleman paikka semmoinen rääkki mun kropalle. Mutta kun ei tajua niin ei tajua, minkäs sille voi. Olen tolkuttanut tätä asiaa, mutta ei mene jakeluun niin ei sitten. Ei väkisten.

Jaksa tolkuttaa kelleen mitään enää. Kukaan kumminkaan usko mitään.

Tein eilen porkkanasosekeittoa. Syön sitä ennen kun lähden. Se on semmoista tosi kuntoilijan ruokaa, missä on vaan vähän kaloreita, mutta hyvää siitä tuli. Noh, juuri sain juotua kaakaon ja yhden banaaninkin söin ja palan leipää. Olen siis tankannut jo hyvin. Mutta pitää jaksaa tänään hoitaa, että pakko huolehtia sen verta itsestä. Niin, jos näitä hoitokeikkoja ei olisi, niin taitaisin olla vielä huonommassa kunnossa. Ne edes sillon tällön pakottaa toimimaan järkevästi. Juu, enkä juossut, mutta rivakkaa sauvakävelyä harrastin. Ihan siitä syystä en juossut, että on hoitovoimia. Jotain ymmärrystä mulla siis. Mutta tuohon se taitaa jäädäkin ja loppua. Mutta onhan tuossa ymmärrystä yhdelle ihmisille jo ihan riittämiin. Mahdottomuuksia saa keltään vaatia.

Kotona sentään. Kymmennen aikoihin olin. Lekurireissusta ei jäänyt käteen mitään (yhtä tyhjän kanssa), mutta meni kyllä iso tukku rahaa. Se tukku, jonka eilen nostin. Että porkkanakeittoa tästä eteenpäin, vaan väliäkö sillä. Sopii kuvioihin. Lausunto tulee kait ensi viikolla. Sitä sitten viilataan, jos ei mielytä mua. Sanoin, että tähän hintaan sopii olla hyvä lausunto. Nojaa, nähtäväksi jää. Meinasi kyllä, että iän puolesta ei mua enää ehkä aleta pakko sitä tai pakko tätä. Ja vaikka alkaisivat, niin se tie on tuhoon tuomittu. Että voi hyvinkin olla, että toteavat, että ei kannata enää kuluttaa rahoja minun pakkokuntoutukseeni. Eläkkeelle. Hukkaan heitettyä rahaa joka tapauksessa ja turhaa, kuten jo sanoin. No, voidaanhan ihminen kuntouttaa hautaan juu. Se tässä edessä siintää. Mutta elämään kukaan ei saa minua kuntoutettua, ei lyhyessä eikä pitkässä ajassa. Se tie ei tosiaan johda mihinkään hyvään. Katastrofiin kylläkin.

En jaksa nyt ajatella koko asiaa.

Niin sekasin olin sieltä lähtiessä, että pysähdyin yhden suojatien eteen ja odotin. Odotin, odotin ja odotin. Kunnes heräsin ja tajusin, että hei, tässä ei ole liikennevaloja, eikä autoja mene missään. Mitä minä odotan. Ajatuksissani olin. Muissa maailmoissa.

Hoitokeikka meni hyvin. Opamoxilla. Perjantaina sitten seuraavaksi taas sinne.

Jotensakin turhautunut olo eilisestä lääkärireissusta edelleen. En osaa oikein selittää, mistä se johtuu tai mikä siihen vaikuttaa. Olen ehkä vaan todella väsynyt tähän pyöritykseen, johon tahtomattani olen joutunut ja tuntuu, että ei kukaan mitään tajua. Edes hoitava lääkäri. Ja kaiken lisäksi ryösti minut. Se siinnä ainakin turhauttaa, että kauheaa rahanahneutta ja mitä sillä saa? Jonkun typerän lausunnon, jolla lopulta ei ole mitään virkaa kun inkvisiittorit tekevät päätöksiään ihan muin perustein kuin lääkärin lausuntojen perusteella.

En edes tiedä, millä perusteilla he päätöksiään tekevät. Arpomalla. Ja nostavat tuosta arpomishommasta hekin hyvää korvausta. Että silviisii juu. Kiukuttaa tämä systeemi. Kiukuttaa, kiukuttaa, kiukuttaa. Niin turhaa vaivaa kaikki. Niin turhaa. Mutta eivät näe mun pään sisään, eivät näe. Eivät tiedä, mitä siellä on ja mitä siellä ei ole. Ja minun pitää vakuutella sinne ja tänne ja joka puolelle, että kuulkaas idiootit, tajutkaa jo, että kykenen hädin tuskin elämään. Ja siinäkin on täysi työ. Siis se on työtä mulle, vaikka en mitään työtä edes tee. Elämä on mun työ. Niin rankkaa ja raskasta. Mihinkään eivät mua tule ikinä saamaan, siis mihinkään pakkojuttuihin. Mitä ikinä teenkin, teen sen vain ja ainoastaan siksi, että teen sen omasta halustani, en muitten vaatimuksista tai pakottamana. Pompottakoot muita, mutta mun pompotukset on pompotettu.

Jokaisesta kirjoituksestasi oikein huokuu epätoivon tunnelma. Sinulla on varmaan onnettomuudesta lähiten ollut tunne,ettet enää pysty hallitsemaan omaa elämääsi vaan kaikki muut vaikuttavat elämääsi ja se tekee juuri tuon epätoivoisen väsymyksen.
Ihan konkreettisesti olet muiden armoilla,muut päättävät asioistasi,taaperon hoidonkin määrää joku muu,et sinä itse.
Juoksemisen ja liikkumisenkin määrää sisäinen pakko,et sinä itse.

En ihmettele yhtään,että olet väsynyt,enkä ihmettele,että elämästäsi puuttu motiivi elää.

Jollain tavalla sinun olisi saatava elämä omaan hallintaasi,aloitettava se jostain yhdestä pienestä asiasta,joka toisi palkintona tunteen että voit vielä vaikuttaa elämääsi.Toivon,että saisit eläkkeen,sillä se lopettaisi tuon ikävän paperisodan ja odottamisen. Sinähän elät koko ajan eräänlaisessa välitilassa,joten ei ihme että kärsit.
Kärsin itse juuri tuosta,etten hallitse elämääni,mutta olen tottunut siihen ja yritän siinä määräysten välissä nauttia siitä mistä voin.
Jaksa vielä,kaikki muuttuu ja paranee jossain vaiheessa.

Joo vm48, olen epätoivoinen. Nyt niin paljon jo, että mietin, mitä tässä oikeasti pitäisi tehdä. Missä minun pitäisi antaa myöten esimerkiksi. Kuten lääkityksessä. Mutta noh, kaikki on mutkikasta. Lääkkeet olisivat periksi antamista, sen myöntämistä, että olen muka sairas ja tarvitsen lääkitystä, että muka haluan toipua, ja sen pelkoa ennen kaikkea, että minut heitetään kemialliseen keinoelämään pyörimään jonnekin oravanpyörään, jota en oikeasti jaksa ja kestä.

Elämässä tosiaan oli ennen hallinnan tunne, minä hallitsin itseäni ja tekemisiäni. Ja sen tunteen ihminen tarvitsee kyetäkseen elämään ja toimimaan elämässä. Nytkin hallitsen elämääni, mutta vähän vinksahtaneella tavalla. Tai en siis hallitse, mutta luulen hallitsevani, kun lenkkeilen ja rääkkään itseäni. Tai kun noudatan orjallisesti päivärytmiäni melkoisen pieniä piirteitä myöten. Aamulla juon tietynlaista teetä. Tarvitsen päiväkaakaoni. Illalla juon taas sitten toisenlaista teetä kuin aamulla. Ja tätä rataa. Ja poikkeamat tästä ovat kuin suuriakin tragedioita. Sitten on taas asioita, jotka ovat aivan merkityksettömiä, kuten vaikkapa lakanoitten vaihto. Voivat olla viikkoja ja hällä väliä. Nuo nyt vaan ovat esimerkkejä. Mutta tietynlaiset rutiinit ovat henki ja elämä. Joskus olen vahhingossa tehnyt itselleni vääränlaista aamuteetä, ja kaatanut sen viemäriin. Oli mahdotonta juoda sitä. Tein oikeaa teetä ja join sen.

En ymmärrä itseäni.

Mutta sanoin lääkärille, että vasta sitten vapaudun, kun tiedän, että minua ei enää kiusata ja saan olla rauhassa. Sanoin, että jos minun pitää tuon tuosta hakea uudestaan kuntoutustukea ja tapella ja täyttää lomakkeita ja kirjotella sitä ja tätä, niin tilanne menee aina vaan huonommaksi. Että aina pitää todistella ja vakuutella. Ja se epätietoisuus, että miten inkvisiittorit nyt tällä kertaa mahtavatkaan arpojaan heitellä. Ei hyvä tavaton sentään!!! Ei semmosta.

Ja sanoin lääkärille, että jos minut laitetaan eläkkeelle, voi olla, että voin alkaa vielä "elää", kun silloin teen sen omasta vapaasta tahdostani. Eli voin jopa kuvitella että alkaisin tehdä jotain töitä vielä. Ensin vähän, myöhemmin ehkä enemmän. Mutta jos minua aletaan pakkokuntouttamaan tai muuta sellaista, se ei tule ikinä onnistumaan. Sisäinen vastustus on niin kammottavan suuri. Sanoin, että lopetan syömisen sitten kokonaan. Ei se ole minulle mikään ongelma. En kestä tuommoista ulkopuolelta tulevaa uhkaa, määrittelyä, päättämistä, paremmin tietämistä, vaatimista ja muuta. Se on ylimielisyyttä, ihmisen huomioimattomuutta, ymmärtämättömyyttä. Se on minulle myrkkyäkin pahempaa.

Kävin ystävän kanssa torilla. No, olen niin tuskastuttavaa seuraa, että itsekin olen tuskastunut siitä, miten tuskastuttava olen. Siis jotenkin on semmoinen kierre, että olen tuskainen ja tuskaisuus lisää tuskaa, ruokkii sitä. Ja mitä siitä seuraa? No ei mitään hyvää tietenkään.

Pitää lähteä kauppaan.

Olin pääntyhjennyslenkillä. Nyt söin kevyen salaatin ja join kaksi mukillista kaakaota. Kauhea jano. Mun kaakoa on siis oikeaa kaakaota, reilun kaupan, ja laitan siihen pikku hipun vaan sokeria, koska elimistö tarvii myös sokeria.

Eilen sanoin lääkärille, kun puhuttiin aika paljon tästä liikkumisesta/syömisestä, että kyllä mun kroppa söisi paljon enemmän, mutta mieli ei anna syödä. Ja toisaalta mieli juoksisi paljon enemmän, mutta kroppa ei kestä sitä. No, kauhea yhtälö tietenkin.

Mutta ihan siellä juoksin taas kuin joku riivaaja riivaisi minua. Siis päässä on riivaja, eikä se tunnu helpolla jättävän rauhaan. Sitten vasta, kun olen ihan uupunut, puhki, poikki ja melkein taju kankaalla, riivaaja katoaa. Nyt on kovasti riivannut viime aikoina ja tätä tämä on varmaan tästä eteenpäin niin kauan, että päätöksiä kelasta ja valtiokonttorista tulee ja että päätökset on järjellisiä, eikä mitään metiedämmeparemminmikäsinulleonparastakoskameolemmekaikkitietäviäasiantuntijoita jasinäettiedäitsestäsimitään. Tuommoista tolkutonta litaniaahan se niitten touhu on, että ei siitä saa kukaan ihminen mitään selvää.

Sanoin juurikin lääkärille, että kyllä minä itse tiedän, mikä minulle on parasta. Siis että tarviin rauhaa. En jotain turruttavaa lääkitystä tai muita pakkotoimia. Ei ne voi siellä jossain tietää minua paremmin. Sanoin, että olen elänyt itseni kanssa viiskytviisvuotta, että kyllä minä itseni parhaiten tunnen. Ja sitten sanoin, että en tunne ollenkaan. Huoh. No ehkä tunnen, mutta en ymmärrä itseäni, enkä mitään.

Kuuntelin Enbusken ohjelmaa jossa puhuttiin liikunnasta. Liikunnalla ei siis voi itseään laihduttaa, vaan ruoka on tärkeämmässä roolissa. Mutta siis liikunta tietenkin on hyväksi ja tukee laihduttamista. Mutta pelkällä liikunnan lisäämisellä, jos ei muuta ruokailutottumuksiaan, voi laihuta vain 1-3 kiloa kuulemma. No tietenkin riippuu siitä, mitenkä paljon liikkuu. Mutta selvä se, että en olisi näin laihassa kunnossa, jos en laskisi noita syötyjä kaloreita. Jos olisin ns. normaali ihminen ja liikkuisin näin paljon, niin söisinkin sitten vastaavasti paljon. Jos siis ei olisi tarkoitus pudottaa painoa. Mutta ihminen laihtuu vain, jos kuluttaa enemmän kun ahtaa sisäänsä. Niin yksinkertaista se on. Niin olen sanonut. Ja niin sanoi joku heppu radiossa. Vissiin joku alan asiantuntija.

Ööh. No tässä ei ollut taaskaan mitään järkeä. Lähden kohta takasin ulos, kun on hienot kelit nyt ja huomenna en ehdi ollenkaan lenkille. Kyllä se juuri myös stressaa noissa hoitokeikoissa, kun se on enemmänkin paikallaan oloa. Mutta sitten ei ehkä ole vähään aikaan mitään keikkoja paitsi kohta pitää kait lähteä A:n synttäreille, kun täyttää muistaakseni kuusi vuotta. No, siitä ei ole mitään vielä kuulunut.

Päässä on raskasta. Ei se särje, mutta jotenkin tuntuu raskaalta tai joltain ei-normaalilta. Väsymystä.

Herrajumala sentään, taas tuolla jossain veivataan mm. kirjotusvirheistä!! Minä ainakin teen niin paljon kirjotusvirheitä kun ikinä huvitaa eikä kelleen kuulu niistä huomautella mulle missään. Sen kirjotan mitäsylki suuhun tuohon. Ja kenenkään ei tarvi saada mitään tolkkua mun söperryksistä. Ihan liikaa olen joutunut nussimaan pilkkuja ja muita elämäni aikana, että se on LOPPU nyt ja sillä siisti. Naurettavaa, että ei edes täällä saa tehdä virheitä. Vitun virheetön maailma. Arghhhhhhhh!

Apuaaaa, nyt lenkille tai tuun hulluksi!!!

Mutta olenkin niin HÄIRIÖINEN.

juu ja vitun hyvä että se sikaidiootti lähti audista pois. härreguud, mikä tyyyyppi?? Että tämmönen maailma meillä. Varmaan jotain sukua vitun kela ja valtiokonttorityypeille puhumattakaan iffityypeistä. Vitun sikaidiootteja kaikki. Noh, mulla ei ole audia eikä muutkaan autoa, mutta olisin potkinut tuommoisen päistikkaa pois mun firmasta, jos tommosen idiootin olisin vahingossa ottanut hommiin. Tää on nyt henkilöön menevää ja kunnianloukkasuta ja ihan kaikkea, että tulkaa vaan ja pidättäkää ja tappakaa ja tehkää vaikka mitä, mutta joku roti tässä maailmassa jossa elän, pitää olla.

Noh, en vissiin ole lenkkeillyt tarpeeksi. Että jospa nyt...

Joo, olin lenkillä ja nyt olen ollut tunnin kotona ja tapellut itseni kanssa itseni uuvuksiin, että menenkö vielä jatkamaan vai en. Noh, jalat kun saisin vaihtoon, menisin jatkamaan. Mutta näillä kintuilla on parempi olla paikoillaan nyt hetki, jos meinaan vielä joskus lenkkeillä. Ja muutenkin olen tietenkin jo poikki. Vaikeeta on vaan. Tosi tuskallista. Siis olla sisällä. Syön porkkanoita ja omenoita ja juon teetä, antistressiteetä, jos se rauhottaisi. En taida olla oikein järjissäni nyt, jos sitten koskaan. On vaan tosi tukalaa, enkä tiedä, että miksi näin tukalaa onkin. En vastannut puhelimeenkaan enää, kun ystävä soitti. Sain tuossa yhtäkkiä vaan tarpeekseni ja päätin etten vastaa puhelimeen, jos soittaa. Enkä vastannut. En jaksa. Niin turhaa kaikki. Niin turhaa. Sekään tajua mitään. Päässä puristaa ja jalkoja pakottaa. Huoh. Minun pitää venytellä. Venyttelin jo vähän. Noukin sieniä kotimatkalla ja nyt ne pitäis jaksaa vielä pakastaa, kun en huomenna ole kotona. Nyt en jaksa niitä syödä. Sain ne sentään paistinpannulle että haihtu niistä vesi pois. Jäähtyvät siellä. Kurkkua kuristaa ja täysi työ hengittää, että tuskin on happea täällä ollenkaan. Enkä jaksa nyt laittaa kappalejakoja. Olkoon. Tommosta yhteenputkeen kaaosta on mun elämä kun on nämä kirjotukset täällä. Kummatkaan kaunistelemalla tule sen paremmiksi. Olen niin väsynty ja vittuuntunut kaikkeen, että on oikein paha olla. Oli vissiin vikatikki mennä lääkärille. Tulin vaan huonommaksi sen reissun jälkeen. Ehkä pitää vaihtaa kumminkin lääkäriä. Vaan jaksa nyt semmostakaan ajatella. Kirjottakoon nyt maanmainion lausunnon, jolla heltiää rauha mun sielulleni. Ikuinen rauha. Ja jollei heltiä, ni oli hukkaan ehitetty setelitukku. Vitun vittu sitäkin puoskaria. Mikä sekin kuvittelee olevansa. Kysy multa, että mitä luulen, uskooko hän minua. Kun oli puhe siitä, että inkvisiittorit ei usko. Sanoin, että paljon kiinnosta hänen uskomisensa, kun se ja sama että mitä uskoo ja mitä ei usko. Sillä vaan on väliä, mitä inkvisiittorit uskoo. Hoitavien lääkärien lausunnot on vaan rahastusta varten. Raapustaavat jotain tikkukirjaimia ja kiskoovat kiskurihintoja räpellyksistään. Niin oksettaa että hyi kamala. Mitkä systeemit meillä. Yök. Enkä jaksa lukea, että olkoon virheitä niin paljon kun on, kun ne ole tämän kirjotuksen pointti ollenkaan vaan se, että mikä olo mulla on.

Ja nyt pitää taas tulostta lapselle jotain huomiseksi. Jo päivällä tulostin, mutta nyt on tuommoinen hankalampi exeljuttu ja mulla ei ole tässä exeliä ollenkaan. Ja hermostun sen kanssa kokonaan. Eikä se vastaa puhelimeen. No laitoin meilin takasin. Mutta siis että ihan tuskissani olen kaikkien vaikeitten täytymisten kanssa, enkä jaksa värkätä tuommoisia ja yrittää ja yrittää. Kun on tuskaa nyt muutenkin ihan riittästi ja omiksi tarpeiksi. Hermostun ihan kokonaan ja pienestä. Ja menetän hermoni. Tai sen mitä niistä on jälellä. Onko niistä jotain jälellä? No tuskin. Jos minusta ei ole mitään jäljellä, niin ei hermoistakaan. Huoh. Teekään mitään auta.

Jaksa mitään. Mutta kyllä täällä on hyväkuntosta porukkaa, että minä en millään jaksaisi ja pystyisi riitelemään tuolla missä nuo riitelevät pävisät toiseen aiheesta kun aiheesta. Minä edes kykene lukemaan mistä he kirjoittavat, kun on niin vaikeaselkoista vaikka varmaan hyvin kirjotettu ja ainakin oikeinkirjotus oikein. Mutta siis jaksa nyt lapsen tulostuksen kanssa millään ja jaksa odottaa, että vastaa meiliin tai soittaa. Että olen tässä niin kun valmiudessa. Aina vaan kaikissa asioissa. Ja olisi voinut käydä niinkin, että en olisi avannut koko meiliä, enkä tieätisi että siellä on mulle tulostushommia. Mutta sitten hän olisi soittanut, jos ei olisi mitään kuulunut. Mikä ihmeen palvelija minä olen. Ja sitten se lekuri kysyi, kun sanoin, että tuntuu että olen hoitoautomaatti, että mitä taapero siitä ajattelee. No voi vittu, sanoin sille, että kuule ei tuon ikänen nyt ajattele tuommoisia. Että varmaan se siellä miettii, että onkohan tuo nyt hoitoautomaati vai ei. Vai mikä se on. Siis että on idiootteja kysymyskiä sillä lääkärillä. Mutta en tiedä, tokkopa on taaperoikäistä nähnytkään. Onkohan sillä kaikki oikein päässä kohdallaan? No ei ihme, jos on vinksahtanut. Seura tekee kaltaisekseen. kaiket päivät kuuntelee umpihullujen juttuja ni vähemmästäkin sitä vinksahtaa.

Huoh.

Ni ja sitten lekuri kysyi, että haluanko, että varataan uusi aika. Etttä mitä!!! Noilla hinnoilla!! Juu, kela korvaa, mutta heidän "taksansa" ja siitä sitten se korvaus ni hyvä jos euron tai kaksi saa takasin. Ja siinnäkin puolet liikaa. Että ei tosiaankaan laitettu uuttaa aikaa. Yhtä tyhjän kanssa. Mutta rahaahan se vaan haluaa haalia, kultarahoja ruukut täyteen.

Mutta peedeeäffänä tulostus onnistu, että on se murhe nyt pois mun elämästä.

Nyt ärsyttää vaankaikki. Niin kun toi "oikea" tukarikin, että mitään infoa edes ole sieltä antaneet, millon heidän "korjauksensa aikataulu" selvenee. Mitään aikatauluja ole, korjauksista nyt puhumattakaan. Mutta siis tosi törkeää ja ylimielistä jättää ihmiset yhtäkkiä noin vaan yksikseen ja nyt on sentään jo kuukausi mennyt kait. Ei paljon niittenkään päässä eloa ole, jotka sitä palstaa pitivät. Niin PITIVÄT. Mitään palstaahan ei enää ole. Melkoista sortin sakkia nekin heput siellä tai keitä lienevätkään. Ja jos joku nyt jossain melskaa, niin melskatkoot. Eipä melskaaminen netissä lopu muuta kun sulkemalla koko netti. Mikään yhden palstan sulkeminen mitään auta ja ketään hiljennä. Nähty on. Onneksi ei sentään kuultu. Kauhea meteli olis täällä, kun ihmiset huutais toisilleen suoraa kurkkua. Puhumattakaan siitä, että oikein kasvotusten huutasisivat. No, niinhän ei tapahtuisi, ei irl kait tuommoista menoa voi olla. Tai mistä minä tiedän. Oikea elämä on minusta niin kauakana, että sieltä ei näy eikä kuulu tänne minulle mitään.

Nyt väsyttää ihan tolkuttomasti. Millään en jaksaisi taas lähteä. Mutta sitähän minulta ei kysytä, että jaksanko minä vain en. Minulta kysytään, että sopiiko oletuksena että sopii, kun eihän minulla ole mitään muuta järjellistä muuta puuhaa. Kysymy on siis lähinnä retorinen. Mutta toki siihen voisi vasta, että ei sovi. Mutta jos ei ole kunnnon hyvää syytä - muuta kun väsymys - niin se ei ole syy, ei ainakaan hyvä syy.

Tätä lajia on nyt vaan ollut liikaa. Mutta minkäs teet. Hoitoautomaatti jaksa aina. Paitsi sitten kun se on epäkunnossa.

Onneksi ei sentään tarvi lähteä pikapikaa, vaan ehdin tässä rauhassa olla pari tuntia ja kerätä voimia, jaksamista. Vaan mistä sitä nyt tulee, kun yön jälkeenkin on tolkuttoman väsynyt.

Yöllä alkoi sade, joka on ollut välillä melkeoisen runsasta. Toivottavasti se edes loppuu. Ja kaiketi loppuu. Ainakin vähenee.

En vaan ymmärrä, miten tässä kunnossa pitää jaksaa olla koko päivä taaperon kanssa ja eikä hän tietenkään malta taaskaan nukkua päikkäreitä. Ja täällä kotonakin on kaikki hujan hajan, mutta en jaksa sillekään tehdä mitään. Kohta kumminkin on samanlaista. Ja ihan itse aiheutettua, muita siitä voi syyttää. Voisikin. Ehkä se helpottaisi, kun voisi raivota jollekin ja syyttää jotakuta hujanhajaisuudesta.

Ainiin, nyt sitten onkin muistojuhlat mulla. No, se niistä juhlista. Jossain sanottiin, että kaksi vuodenkiertoa jonkin traagisen tapahtuman jäälkeen ja sitten ihminen alkaa elämään normaalia elämää. Jotenkin noin. Noh, huomenna sitten kai elämää jatkuu siitä mihin se kaksi vuotta sitten pysähtyi ja sellaisena kuin se silloin oli.

No huoh, ei tasan tarkkaan jatku. Jollain tietty voi jatkua, mutta mulla ei. Olenkin spesiaalitapaus kaiketi. Tai tois heikko ollut vaan. Mutta minkäs ihminen heikkoudelleen voi. Niin, pitää vahvistaa itseään ja tämmöist traumaattiset koettelemukset juuri vahvistava ihmistä. Tämmösen kokemuksen jälkeen on ni pal kauhia paljo parempi ihminen, että ei ole tosikaan. Ja katin konti. Kaikkia vitun viisauksi ihmiset ovat viitsineet vaivautua keksimään, kun eivät tassan tarkkaan pidä paikkaansa. Juu, no ymmärrän elämää varmaan nyt vähän toiselta kantilta, vaikka oikeasti en ymmärrä elämää edes niin hyvin kuin sillon ennen. Mutta ei tuo ymmärrys ole minusta tehnyt millään lailla parempaa ihmistä. Joku laupias samarialainenko minun pitäisi olla? No ei pidä. Ja miksi olisin. No siksi, että itselläni olisi helpompi olla. Helpompi olla? Helpompi olla kun antaisin potkia itseäni päähän vielä lisää ja ihan ilman puolustautumista. Niin kun puolustuskyvyttömänä. Kyllä ne sitä potkimista mielellään harrastavakin juuri puolustuskyvttömiä kohtaan. Nimittäin kelassa ja valtiokonttorissa ja muissa inkvisiittorikoneistoissa. Niillä kun on paha oikein verissä. Siis kiduttamisen himo. Saavat siitä nautinnon. Orgasmin. Orgasmeja. Juu, kivaa homma heillä siellä.

Huoh. menen laittamaan lisää teetä. Ja virheitä en jaksa etsiä. Että kirjotusvirheitä on ja piisaa ja sillä hyvä. Tämä mikään julkaisu ole, ei tieteellinen eikä vähemmän tieteellinen, eikä mikään. Tämä on minun pääni sisällön vuodatusta ja se on virheitä täynnä niin kun minäkin on virheellinen. Tai siis minua ei kuuluisi olla olemassa enää. Voi sitä onnenpäivää, jos olisin kuollut sillon. Olisi nämä kaksi "jalostavan" kärsimyksen vuotta jääneet kärsimättä. Mitenkähän jalo minusta vielä tuleekaan, jos tätä jalostavaa kärsimystä vielä kauankin jatkuu. Onko tuossa semmoista hymiötä missä on sädekehä? Haluan semmoisen tähän. No eipä siellä taida olla. Mutta kumminkin.

No juu, mitään niin onnellista minulle ei tapahdukaan kun äkkikuolema. Takuuvarmasti makaan jossain kroonikko-osastolla vaipoissani ja keskenkasvuset likat vaihtaa mun vaipat kerran päivässä - jos niinkään usein, kai ne hajut pitää sisällään vaikka kuinka kauan, hyvin kehittyneitä vaippoja - ja lopun ajan pitävät lääkkeillä turtuneena jos en sitten ole jo ihan kokonaan aivokuollut muutenkin eli olen " toi helppo ja vaivaton tapaus". Mitään nimeä semmotteella vihanneksella tietenkään ole. SE ON VAAN TOI.

No ei vittu minä ärhentelen siellä niille likoille sen kun kerkiän ja nautin siitä vielä pirusti. Saavat tehdä jotain hommiakin palkkansa eteen. Hyi että olen ilkeä. Niin olen ja saan olla. Mun ainoo iloni nyt. Multa sitä iloa ei vie kukaan.

Sade sentään loppui ja näyttää tuolla ulkona kirkastuvan. Tuulee melkoisesti. Mun pääni sisään ei tunkeudu kyllä mitään muuta kun pilkkopimeyttä, vaikka seisoisin suorassa auringonpaisteessa keskellä saharaa. Vaan väliäkö sillä. Jos on pimeetä ni on.

Ehkä pitää rueta kattelemaan kamoja kasaan ja vaatteita päälle ja ottaa opamoxia ja ja ja ja ja ja

lähteä sitten aikanaan.

Juon vielä teetä, keitin sitä lisää. Minulla taitaa olla krooninen nestevajaus tuon liikunnan vuoksi. No onneksi ei ole enää mitään helteitä. ja yritän juoda enemmän.

Kysyi se lääkäri, että luenko kirjoja. Sanoin, että juu, vaivalloisesti ja hitaasti, enkä mitään asiatekstin tapaista edes jaksa lukea. Kun ei kiinnosta, ei jaksa. Kerroin, mitä olen lukenut, johon hän sitten vastasi, että aika rankkoja asioita niissä siis tapahtuu. Ja sanoi, että vertautuu niin kun minun kokemuksiini, että jollakin tapaa kai käsittelen niitten kautta omaa elämääni.

No tämä tuli mieleen, kun lueskelin täällä ketjua, jossa "mainostettiin" jotain kirjaa. Että en siis lue semmoisia asiapitoisia kirjoja. Mitäs niitä nyt mulla onkaan täällä kotonakin, kun olen kirjastosta lainannut, en muista, mutta tuolla ne lojuavat jossain ja sitten kun aika on, vien ne kirjastoon. Lukemisyritykset jäävät yrityksiksi, mutta en sitä stressaa. Tai ehkä se stressaa kovastikin, en vaan tahdo myöntää sitä(kään) itselleni.

Noh, nyt pitää alkaa valmistautua. vai pitääkö? Vetkuttelen ja vetkuttelen, kun en jaksaisi millään. Pakko vaan on jaksaa. Ehkä aloitan opamoxista.

Oli lausnutokin tullut jo. Pikasesti vilasin sen läpi. Samantapainen on kun ne aikasemmatkin paitsi että hän ehdottaa pysyvää työvyttömyyseläkettä, ikäkin huomioon ottaen paras ratkaisu kohdallani. Samaa mieltä. Noh, se siitä sitten. Ja toi sepustus maksoi sitten sen viiskyteuroo. Joopa joo. Pitäälukea se sitten, kun olen vironnut näistä myrkyistä.

Justiin tulin kotiin. Reilu 11 tuntia olin reissussa. Ja ei tämä tähän pääty, vaan jatkuu jatkuu jatkuu jatkuu jatkuu. Maanantaina alkais sitä ja kahden viikon päästä olis tätä ja kuukauden päästä olis sitten tommosta. Ja maanantai-illat marraskuun loppuun olis niin kun hoitoa säännöllisesti. Ja siinä välissä ties mitä. En osaa nyt ajatella mitään. Lyö ihan tyhjää päässä nyt. Ihan sekasin olen taas opamoxeista. Mutta rauhallinen. Mitä nyt aamulla "rieuhuin" J:n mopoasiaa sinne mistä se on talvella ostettu. Ja aiheesta. Jonkun markon päivä ei lakanut hyvin. Noh jaksa sitä nyt veivata tässä.

En tiedä edes mikä päivä on. On vaan päivä X eikä sen enempää ole mulla tietoa, mutta jostain kaukaa tuli niin kun jotain singnaaleja että on perjantai, mutta mulla mikään perjantai ole. Ei ole mikään päivä, en tiedä päivistä mitään. Ihmettelin vaan itskeseni, kun J sanoi lähtevänsä tänne leffaan ja lähtikin, että miten nyt lähtee, kun on koulupäivä huomenna, mutta ajattelin, no kaipa se herää sitten ja kai arkenakin saa mennä, vaikka leffa alkoi vartin yli kahdeksan. Eikä äidillänsäkään ollut mitään vastaansanomista, mitä ihmettelin myös itsekseni, kun puhuin hänen kanssaan puhelimessa. Ajattelin vaan, että jaa-a kai sitä sitten voi ihan arki-iltana mennä leffaan vaikka koulua on seuraavana päivänä. Joo, ihan sekasin olen siis.

Ja kaikenlasiata muuta, mutta en jaksa nyt alkaa kirjottaa.

En olis halunnut tuota lausuntoa vielä. Jaksa nyt millään sitä. Viimenen niitti tälle päivälle.

Mutta taaperon sain nukkumaan päikkärit. Meni siinnä aikaa, mutta luin jotain dumbokirjaa niin hitaasti ja rauhallisesti ja unettavasti, että rauhottuhan se taapero siihen mun syliin sitten. Ja nukkui reilun tunnin sängyssään. Sitten menin herättämään, ettei ilta taas venahda. Semmosta säätämistä on unien kanssa.

Ystävä soitti joskus kun olin just menossa bussiin aamulla. En vastannut, enkä soittanut takasin. Anti olla. En jaksa nyt mitään.

Ja millanenhan sen lausunnon olla pitää, jolla työkyvvömyyseläke heltiää. Paljon ei nimittäin kannata mua alkaa pakkositäjatätä, kun siihen menee sen verran vuosia ja siis kallista rahha, jolle ei tule vastinetta, että olen sitten jo oikealla eläkkkeellä, kun he minut kuntoon saavat, pitsi että eivät saa. Pienissä päissään tietenkin kuvittelevat tekevänsä mahdottomasta mahdollisen. Siinnä kuvittelevat sitten. Kotoani en lähde minnekään, että tulkoot tänne ja tuonne metsään juoksemaan mun kanssa, jos haluavat mua kuntouttaa. Siinä heillä hikinen puuha.

Mitähän lomakketia tohon pitää liittää. No, jaksa semmosia miettiä. Se oma sepustus kai taas, vaan heillä on jo mun sepustuksia vino pino, että vieläkö he lisää niitä haluavat. Kun paremmaksi ei mikään ole muuttunut, että kertaavat vaan niitä entisiä, niin siellä se seisoo, mikä tilanne tässä on edelleen. Luulevatko he, että ihmeitä ihan vielä tapahtuu nykyaikana.

Joo, mutta opamoxeja tuli napsittua. Puolikkaita. Yhteensä vissiin kaksi tabua. Kyllä sitten jaksaa hoitaa, kun pitää huolen, että on tasanen myrkytystila päällänsä.

Jaaha, ei kelaan siis tarvitse laittaa kuin tuo lausunto menemään. Luki sivuilla. Ja valtiokonttori saa heiltä kaikki paprut. Noh, laitan omia jaarituksiani kyllä. Ja niitähän mulla riittää. Tuossa lausunnossa nyt ole tas paljon mitään, niin kun ei niissä aikasemmissakaan. Siis semmoisia konkreettisia asioita, mun arkipäivää, mun ns. elämää, että millaista se on. Tai siis millaista se on yhä edelleen ja aina vaan.

Heräsin kai joskus seiskalta tai ennen. Johonkin epämääräiseen päivään. Johonkin epämääräiseen elämään.

Jaa-a, millonkahan ja mitenkä saan toimitettua tuon lausunnon kelaan. Ensin se pitää lukea, että tiedän, mitä siinnä on. Ei vaan kauheesti nyt nappaa sen lukeminen. Varmaan jotain kysymyksiä mulla ainakin on siihen liittyen lekurille, mutta en jaksa sitä nyt miettiä.

Voi olla että nuo maanantaihodot ei toteudukkaaan, mutta se selviää kait maanantaina. Olisin äärimmäisen helpottonut jose ei. Mutta lapsen kannalta olis hyvä, että se juttu toteutuisi mihin hän on menossa ja mihin hoitoautomaattia tarvitaan.

Tämä on niin ristiriitainen tilanne mulle. Toisaalta en millään jaksa aina olla käytettävissä ja toisaalta ymmärrän hyvin, että miten tarpeellista se on lapsen kannalta, että hoidan taaperoa ja saa keskittyä niihin juttuihin, joita hänellä on. Hän rakentaa tulevaisuuttaan. Ja siihen minua siis tarvitaan.

Mutta mulla ei ole tulevaisuutta, siis mun omaa tulevaisuutta. Ei sitten niin minkäänlaista. Ja miksi pitäisi olla. Kun kellään ei ole kun just tämä hetki jota nyt elää. Miksi suunnitella seuraavaa, kun sen tulemisesta ole mitään takuita. No, siis muilla on, mutta mulla ei ole. En ole mihinkään suuntaan orientoitunut, en edes tähän hetkeen. Koska tämä hetkikään ei ole mitenkään erityisen nautinnollinen tai kiva tai onnellinen tai muuta mukavaa. Ei ei. Tämä hetki vaan on. Tai sitten se on kamala.

Joko en osaa kirjoitaa tai sitten näissä systeemeissä on vikaa, mutta kummasti vaan tulee virheitä, joita en jaksa korjata. Olkoot. Mihinkään täydellsiyyksiin enää pyrikään. Pyrkikööt muut. Ne jotka jaksavat.

Nyt on kaikki taas kadoksissa niin, että tuskin olen edes itse olemassa yhtään missään. Tätä tekstiäkin tuottaa kait joku automaatti, mutta ei ihminen. En siis voi enää edes päätellä, että kirjoitan, olen siis olemassa. Ei pidä paikkaansa tuokaan enää. Joskus piti. Miksi ei tuossa ole semmoista täysin lysähtänyttä hymiötä. Tai en ainakaan tunnista siitä sellaista. Sellasen voisintähän laittaa. Kun olen lysähtänyt olemattomuuksiin. No, ei olematonta voi kai kuvata hymiöllä. Jos jotain ei ole, niin sitä ei ole. miten tyhjyyttä kuvataan kuvallisesti. Ei mitenkään.

Se on tietty siis taasihan arpapeliä, että mitä he kelassa ja valtiokonttorissa "näkevät" tuosta lausunnosta. Pitää laittaa sinne vaan se erityisasiantuntijan asiantuntijalausunto tai osa siitä. Kun se on semmoinen ei-hoitavan lääkärin lausunto minusta. Siis aikamoisen painavaa tekstiä. Hoitavien lääkärien lausunnot ole mistään kotosin. Kuten nähty on. Ammattitaidottomia idiotteja. Ja toiset idiootit sitten arvioi näitä ammattitaidottomien idittoottien tekeleitä. Olen siis idioottien armoilla. No, niin olen. Jessus sentään.

Mun pitää kait lähteä lenkille. Päänselvityslenkille. Vaikka siellä mikään selviä. Jos olo kuitenkin helpottuisi.

Minun piti vielä kirjottaa jotain, mutta en jaksakaan. Kai piti kirjotttaa juuri siitä, että miten voi olla tämmönen olematon olo kun nyt on. Tämä on aika karmea.

Niin, luulen etten jaksa enää edes ystävää. Ahdistaa sekin ihminen ja kaikki sen tekemiset ja aktiivisuus ja ns. elämä. Ja se että se ei tajua mitään. Siis minusta. Ja miten voisi. Ei mitenkään. Mutta olen väsynyt siihenkin. En jaksa mitään. Olen väsynyt itseeni. En jaksa itseäni.

Tulin taas harrastamaan tänne oikeinkirjoitusta. Minä myös puhun täydellistä yleiskieltä. En siis käytä puhekieltä. Kyllä minä olen hieno ja erinomaisen hyvä ihminen.

Minä tulin juoksemasta ja nyt juon kaakaota. Tarkoitukseni on tehdä toinen juoksulenkki, kun olen vähän aikaa levännyt, syönyt ja juonut.

Minä olen niin reipas.

Huoh. Se siitä. Tajua noita tuolla, että olisi tosiaan kiva kuulla miten he puhuvat. Mutta arvatenkin puhuvat erinomaisen täydellistä yleiskieltä, mitä kukaan ei kyllä missään ikinä puhu. Kun puhekieli on puhekieltä ja siihen kuuluu kaikenmoinen epätäydellisyydeksi luokiteltava kuten vaikka täytesanat ja vääränaliset ilmaisut muut turhat höpötykset. Mitään puhumisesta tulisi, jos koko ajan pitäisi joka sana ja sen merkitys ko. yhteydessä punnita kaikilta kanteilta. Loppuis puhe maailmasta. Huoh huoh ja vielä kerran huoh. Onko tämä joko kielitoimisto vai? Tai onko täällä kielipoliiseja? Aijaa. Vai niin, en tiennytkään.

Olen kyllä soittanut jopa kielitoimistoon ja kysynyt sieltä neuvoa silloin kun vielä kirjotin työkseni. (En tiennyt sillon vielä tukiaseman olemassaolosta!) Ja olen tavannut tekstejäni erilaisten nykysuomen oppaiden ja muitten avulla, että ne olisivat kieliopillisesti oikein. (Kun en tiennyt tukiaseman olemassaolosta). Ja olen jopa korjaillut muitten tekstejä, kun sitä on minulta pyydetty, mutta enimmäkseen on ollut kyse muusta kun oikeinkirjoituksesta eli aiheen käsittelystä noin laajemmin, mutta myös oikeinkirjoituksesta siinä ohessa. Kuului toimenkuvaan. (Ne muut eivät tienneet tukiaseman olemassaolosta.)

On muuten hidasta puuhaa tuo oikein kirjottaminen. Se on tosi raskasta. Että jos sitä joutuu täällä tekemään, ni saa jäädä kirjottamiset sitten.

Mutta nyt. Vähempää ei voisi kiinnostaa oikeinkirjotukset kun ei muutkaan asiat kiinnosta. Mutta ihmettelen täällä itsekseni ja ääneen, miten ihmsiet jaksavat veivata veivaamisesta päästyään. No, jaksan minäkin, että en voi kun ihmetellä itseäni, miten jaksan yhtään mitään. Paljon voimia mulla siis. Veivata turhia asioita. Mutta kun ärsyttää.

Juu mutta juoksin kauan ja kulki hyvin kun oli eilen kokonaan lepopäivä juoksemisesta. Siksi aionkin vielä mennä juoksemaan, kun juoksuvoimia nyt on.

Kaupassa ehkäpitäisi käydä, mutta enpä taida jaksaa sinne lähteä. Liian vaativaa puuhaa. Huomenna sinne ei kait pääse, mutta sitten ei pääse. kaakaomaitoa on. Se on tärkeintä.

Jaaha. Nyt palaan omaan pieneen täydelliseen maailmaani. Poistun takavasemmalle.

Lisäys: Ni, pointti oli, että tämä voidaan lopettaa, turha pulju:

http://www.kotus.fi/index.phtml?s=1

Olenpas minä ilkeä. Hyi hyi. Hei beibi anna mulle piiskaa. Juu, sillä konstin ihminen saadaan kuriin ja järjestykseen.

Olen itse ihmetellyt samaa asiaa kuin sinä ja mieli on tehnyt jopa sanoa oma painava sanansa pahimmille pilkunviilaajille. En sitä tee,sillä viisas on vaiti ja loppumattomaan kiistaan ajautuisin ja täällä kortona saan kiistellä ihan tarpeeksi.

Itse kirjoitan suoraan sitä mitä mieleen tulee eli en mieti sanajärjestyksiä tai pilkun paikkoja. Aloitan jostain ja lopetan johonkin,aivan niinkuin ajattelisin.Luulen että sinäkin teet juuri niin,sillä niin aidolta tekstisi näyttää. Ja sanoithan itsekin tuolla aikaisemmin että mihinkään täydellisyyteen et enää pyrikään ja se on todella järkevää. Olkoot muut erinomaisia ja paistatelkoot patsaiden päällä,kyllä sieltäkin alas tönitään ennen pitkää.

Aikonani yhteiskoulussa ollessani,osasin ainekirjoituksen ja kieliopin kympin arvoisesti ja koululla on vieläkin ainekirjoitusvihkoni esimerkkinä silloisesta hyvästä kielenkäytöstä ja osaamisesta. Tarkoitus ei ole tällä kehua mitenkään vaan sanoa se,että kaikki se oppi,mitä päähäni ahdettiin ja jonka hallitsin silloin,on unohtunut ja ainoastaan halu ilmaista kirjoittamalla ajatuksiaan on säilynyt.En edes viitsi esikatsella tekstiäni kuin hyvin harvoin,sillä virheitä en itse kuitenkaan huomaa.

Kyselen taas kerran itseltäni,mitä asiaa mahdat juosta pakoon.
Jaksamista toivottelen ja asioiden suotuista järjestymistä.

Kiitos vm48, että jaksat omasta tilanteestasi huolimatta vierailla täälläkin ja kirjoittaakin jotain. Kun minä kyllä luen sinunkin kuulumisiasi, mutta harvemmin kommentoin mitään. Johtuu ehkä siitä, että en osaa sanoa mitään ja sitten ei tule sanotuksi mitään.

Ja kyllähän tänne ihan aidosti ja aidoista asioista kirjotan, että niin taitava en sentään ole, että jotenkin kummasti osaisin kaiken tämän "luoda" tyhjästä. No varmaan kun minut tapaa kasvotusten, voi kuva minusta muuttua. Tarkoitan, että tänne tulee kaadettua millon mitäkin, semmoista pääntyhjennyskirjoitusta, että kuva taitaa olla vähän vääristynyt tai paremminkin yksipuolinen. Tai no, enpä taida olla nykyisin tämän monipuolisempi todellisuudessakaan. Ja jos olen, ni se on joku tilapäinen mielenhäiriö tai opamxilla aikaansaatu.

Juu, enkä välitä minäkään sekaantua mihinkään kiistoihin. En kestä niitä. Tässä asiassa osaan olla itselleni armollinen, enkä sohi mehiläispesää. Höpisen täällä yksikseni ärtymystäni.

Tuolla jossain luki, että kun omat sisäiset prosessit vievät kaiken energian, ulkoiset asiat herättävät ärtymystä. Tämä pitää minun kohdallani niin paikkaansa, että enempää ei voi pitää. On vaikeaa sietää maailmaa ympärillä. Ärsyynnyn asioista todella helpolla ja minun tosi vaikea hillitä itseäni joissakin tilanteissa. Etenkin sillon, kun jossain asiassa ei ole mitään tolkkua tai jos jotkin asiat ovat päin honkia ja ihmistä kohdellaan miten sattuu. Olen oikein vihani vimmoissa vieläkin eilisestä puhelusta sinne mopokauppaan. Ja se tyyppi soittaa mulle maanantaina, kun niillä on nyt mun puhelinnumero siellä. Olen siinä asiassa niin kun välikätenä. Mutta se joku marko siellä oli varmaan joku vitun audi-marko, mutta mun kanssa ei tosiaan pelleillä, se on varma se. Eikä mun yli kävellä eikä mun sanomisia lyödä lyttyyn eikä mua syytellä eikä mulle sanota vastaan sillon kun puhun asiasta ja olen oikeassa. Ja olen asiakkaan ominaisuudessa ja "valtakirjalla" hoitamassa asiaa. Vaikka asia ei edes mulle kuulu, mutta kun en voi sietää ihme juttuja tai huonosti hoidettuja juttuja tai suoranaisia vääryyksiä tai kummallisuuksia etenkään sillon, kun ne koskee mun läheisiä. Audi-marko ei vielä tiedä, että kenen kanssa hänellä on kunnia olla tekemisissä ja mikä häntä maanantaina odottaa, jos asia ei mene niin kun minä sanon. Rupee mua tommotteet pikkunaskalit neuvomaan. Jotain rotia sentään olla pitää. Huoh. Mitä tätäkin nyt täällä veuhkoan. Huoh. No niin sitä, että asiat ärsyttää. Siis ne todella ärsyttää. Niin paljon, etten kestä niitä saati itseäni.

Noh, olen ollut tämmöinen tässä matkan varrella aika paljon, että ei tämä mitään uutta. Siinä on saanut ihan vieraat ja tuntemattomat ihmisetkin kuulla kunniansa tai sitten olen kohdellut niitä niin töykeän välinpitämättömästi, että joku on oikein hikeentynyt minuun ja menettänyt malttinsa, kun en ole ottanut kuuleviin korviinikaan jotain "audi-tyyppiä". Ihmistä mikään niin raivostuta, kun se, että sitä ei huomioida. Juu, oikein naurattaa, kun ajattelenkin, miten joku vieras ihminen voi hikeentyä, kun olen kuin sitä ihmistä ei olisikaan enkä kuuntele yhtään, mitä se toinen paasaa. Se paasaaja melkein kuolee vauhkoomiseensa. Voi voi voi. Juu ja olenhan raivonnut terapeutille ja psykiatreille ja ja ja....kun olen ollut niin ärsyyntynyt kaikesta.

Mutta sain tiskattua ja jopa imuroitua. Mietin, että nyt meidän taloyhtiössä lämpiää sauna taas lauantaisinkin, kesällä vaan perjantaisin, että jos nyt on lauantai, voisin mennä saunaan. Lepäämään. Rentoutumaan. Rentouttamaan rasittuneita jäseniäni ja rasittunutta päätäni. Saa nähdä, miten käy. Voi olla, etten kumminkaan jaksa.

Se on tämä suunnaton rauhattomuus, joka pistää minut juoksemaan. Mitä pakoon juoksen, se tuskin selviää koskaan. Mutta maailmassa on niin paljon selvittämättömiä asioita, että tämä hukkuu niitten joukkoon.

Ulkona on kuitenkin kiva ilma, että ei tässä nyt muukaan auta, kun laittaa tossut taas jalkaan.

Nyt sen oikein konkreettisesti totesin, mitä tuolla rääkkilenkkeilyssä tapahtuu. Siellä tajunta hämärtyy. Ja sitten kun se on hämärtynyt, tulee päähän rauha. Tai ainakin rauhallisempi. Mutta se vaatii TYÖTÄ ja TUSKAA ja HIKEÄ. Niin verta, hikeä ja kyyneleitä ihan suomeksi sanottuna.

Oli lenkillä niin vaikeaa pitkän aikaa aluksi, olin ärsyyntynyt ja tuskainen ja ajattelin jo, että pitääkö tässä taas tyhjentää punkkupullo, että tulee se ihana olo, mikä siitä aluksi tulee. Melkein kaipasin sitä tuolla ja ajattelin, että mitäs jos. No lopuksi tulee sitten niin kauhea fyysinen olo, että se taas kaataa alleen kaiken psyykkisen pahan. Nimittäin jos ei kuole, että pysyy kuitenkin hengissä. No nuo kauheat sivuvaikutukset, mikä tuollaisessa pääntyhjennysprosessissa on, ovat sen verran ikäviä, että antaa nyt olla.

Ja etenkin, kun tajunta hämärtyi ilman viinaakin. Hälyttävää ehkä se, että on tässä viime aikoina tullut mieleen, että sillä konstinhan pään saa rauhalliseksi. Siis juomalla. Kertoo vaan siitä, että on tosi tuskaa mulla ja keinot loppu.

Sen vaan siis huomasi sitten jossain vaiheessa, kun oli aikansa ja tosi kauan huhkinut, että hei, minne ne ajatukset ja ärsytykset ovat kadonneet. Mistään endorfiinistä ei ole enää aikoihin ollut kyse, vaan silkasta energian puutteesta ja sen aiheuttamasta tajunnan hämärtymisestä liian liikunnan seurauksena.

Noh, kuulostaa pahemmalta mitä on. Nimittäin se, että päässä ei jyskytä, vaan on rauha, on ihanaa. Vaikka hinta on kova.

Luulen, että nyt iltapäivällä viimesetkin opamoxin rippeet hävisivät elimistöstä ja se olo oli sitten kertakaikkisen kamala. ihan suurta tuskaa, että teki mieli heittäytyä maahan itkeä ja potkia ja huutaa suoraa huutoa. Mutta eihän semmoista voi tehdä ihmisten ilmoilla eikä muutenkaan.

Mutta nyt sitten on rauhallisempaa ja ärsytykst ovat ainakin hetkeksi pois päästä. No, nehän palaavat, mutta se on sen ajan murhe.

Juon nyt teetä, kun tosiaan jää juomisetkin vähän vähille. Pitäisi juoda enemmän, mutta mutta....niin kiire ettei ehdi.

Ja saunavuoroa en käynyt varaamassa. En jaksa. En jaksa istua kuumassa saunassa nyt. Sitten joskus kun on sadepäivä. Nyt nimittäin on hieno ilma, ei tuule ja on mukavan sopivan lämmintä. Mitään saunakaipuuta mulla enää olekaan. Olen ihan rauhallinen. Mutta kroppa ehkä tykkäisi, vaan jää ilman. Kaikkea ei voi saada.

Pitää ehkä syödäkin jotain taas.