Piitan varapäiväkirja

Puoleltaöin olin kotona. Mutta siunattu opamox, muuta en voi sanoa. Kun sitä ottaa riittävästi niin kyllä rauha palaa päähän. Mutta tietäähän sen, että se ei ole ikuinen rauha. Vaan hyvä kun edes tilapäinen.

Nyt en tiedä, millon on seuraava palvelusvuoro, viimeistään keskiviikkona, mutta voi olla aikasemminkin. Eilinen kuitenkin meni hyvin. Kävin taaperon kanssa hesessä opettelemassa ilman ruokailuvälineitä syömistä. Mulle niin eksoottisia nuo paikat, kun en niitä ollenkaan harrasta. Osaa oikein käyttäytyä niissä oikealla tavalla. Ni, ei niillä ekoilla ihmisillä mitään lusikoita ja vietsiä ja haarukoita ollut eikä kaikissa kulttuureissa ole vieläkään, että yläluokan sivistyskapineitahan ne ovat alunperin. Sieltä ylhäältä sitä on valunut kaikemoista "sivistystä" tänne alamaailmoihin ja valuu edelleen. Iltapuuron ja iltasadun jälkeen taapero nukahti hyvin ja minä sitten lähdin kotiin yhdentoista aikoihin kun J tuli kotiin ja lupasi "vahtia" taaperoa sen aikaan että äiti tulee kotiin. Niin olimme sopineet. No ei siinä mitään vahtimista, mutta kumminkin. Piti vaan lähteä, että ehdin vimppaan bussiin, joka tuo mut kaupungissa kotiin. Vaikka sitten tajusin näyttötaulusta, että semmoinen olis tullut vielä myohemminkin. Kai se on jokin yölinja sitten. Mutta en sellaisista mitään tiedä, kun en harrasta noita yölinjoja.

Heräsin kasilta, enkä vielä tiedä, että mihin päivään ja millaiseen päivään. Perusväsymystä nyt aina on, mutta toivottavasti ei tuommoista menneitten päivien kaameaa tuskaisuutta tule nyt heti ainakaan. Tekee musta lopun semmoinen nimittäin. En millään jaksa.

Ja sitten kun on opamoxpöllyssä, niin kuin eilen, niin oikein ihmettelin, että miten olinkin niin hirvittävän ahdistunut ja miten ihmeessä tuommoinen pilleri voi muuttaa ihmisen ihmisen ihan toiseksi. No ei sentään, mutta melkein. Ni, kyllä se on helpottavaa, kun pääsee siitä tuskaisuudesta edes hetkeksi eroon. Ihan se tuskaisuus on kun hirvittävä kipu, joka lamaannuttaa ihmisen, tekee siitä täysin ajattelu- ja toimintakyvyttömän.

Puhelin eilen lapselle siitä muutostani ja kerroin, mitä asuntoja olen katsellut ja mistä päin. Ei tyrmännyt ollenkaan, vaikka sanoin, että voisin muuttaa vähän kauemmaskin. No, eihän hän mun muuttoja sentään määräile. Hän sanoi, että hän on hyvin viihtynyt siellä missä asuu, eikä ollenkaan kaipaa tänne "suureen kaupunkiin". Ja on asunut siellä jo aika kauan, jotain seitsemän vuotta kait. J:n vuoksi hän sinne muutti alunperin ja kyllä J:kin siellä on viihtynyt ja on hällä kovasti kavereita siellä, mutta kaipa hän sieltä pois lähtee, kunhan koulunsa loppuu. Mutta siis kasvuympäristönä se on ollut hyvä paikka. Ja nyt on hyvä kasvuympäristö taaperolle.

Kai minunkin pitää hakea itselleni parempi "kasvuympäristö". Jotenkin tuntuu siltä, että pitää päästä eroon tästä kaikesta. Niin kauan kun olen juuttuneena täällä, en pääse eroon ahdistuksesta tai muista häiriöistäni enkä saa rauhaa sielulleni. Ni, paitsi noilla myrkyillä, mutta jatkuva myrkytystila, kiitos ei mulle semmoista keinoelämää.

Noh, nyt pitää herätä tuosta opamoxmaailmasta todellisuuteen. Jotain sadetta ennnustavat osaksi päivää, mutta ainakaan vielä ei sada. Taidan tasssutella kauppaan ja lenkille.

Nyt sade alkoi eikä toi ole mitään kevyttä kivaa pikkutihkua ei, vaan tuulee ja sataa ihan kunnolla. Jaksa kyllä lähteä kastamaan itteäni kauppareissulle. Ip ei ehkä enää sada. Sitten lenkille. Kestä nyt tota sadettakaan joka sotkee mun elämän.

Ah ihanaaaa, sade loppui, aurinko alkaa paistamaan ja pääsen lenkkeilemään!!!

No imuroin ja leivoin sämpylöitä. Ne ovat nyt uunissa ja jahka saan ne uunista ulos, ni sitten lähden itse ulos. Kauppaan en lähde tuhlaamaan aikaani, kun kaikkein tärkeintä mulla on eli kaakaomaitoa. Ja huomenna kai kaupat on vielä auki. Ja sittenkö ne eivät enää ole sunnuntaisin auki, sitä en tiedä.

Jestas sinua,olisit nyt vaikka levännyt etkä alkanut paistelemaan mitään. Tai vaikka sitten vain mennyt ulos kävelemään. Paras olen minäkin neuvomaan,itse olen myöntymässä aina kun joku jotain inahtaa. Nytkin kuopus äsken soitti tuovansa pojan,kunhan saa sen ensin kotiin. Oli nimittäin sankari mennyt naisiin pyörällä kaverinsa kanssa viereisen kunnan puolelle,kuuden kilometrin päähän. Oli tullut juuri koulunsa urheilukilpailuista,joissa oli voittanut hopeaa ja kultaa ja sen innoittamana unohtanut mummille tulon kokonaan.
En suoraan sanoen olisi yhtään nyt halunnut rauhoitella kohta kymmenvuotiasta poikaa,vaan olisin mieluummin mennyt pötköttämään sänkyyn. Mutta kun en osaa sanoa EI tyttärelleni niin huomenna sitten ajan taas kaupunkiin jäähallillekin poikaa viemään.
Piitaseni,miten me oppisimme pitämään rajat ja sanomaan ei,silloin kun emme halua tai jaksa? Onhan meillä oikeus sanoa,että nyt ei kerta kaikkiaan huvita,sekin käy syyksi. Ei vain tule suusta ulos tuokaan lyhyt lause! Voi meitä,en paremmin sano.

Niin se on vm48, että en pystyisi olemaan ja elämään itseni kanssa, jos en yrittäisi ja yrittäisi vaikka en aina jaksaisikaan. Tämmöinen olin ennen muittenkin asioitten kanssa, että piti jaksaa vaan kaikki ja paljon ja vielä enemmän, eikä sekään riittänyt. Niin, minullahan on kuulemma ankara superego, että se vissiin on tehnyt minusta tämmöisen.

Mutta sämpylöistä tuli hyviä. Oli se ohje viimesessä Pirkassa. Lapsen luo se lehti tulee, että sieltä sen hoksasin ja vähän ohjetta muunnellen sitten tein niitä sämpylöitä.

Aamupäivä meni suht hyvin, mutta sitten aloin pikku hiljaa valumaan väsymykseen ja muuhun voimattomuuteen ja hiipivään tuskaisuuteen lenkkeilyistä huolimatta. Mieli juoksisi paljon enemmän, mihin mun kroppa nykysin pystyy. Jos se kestäisi, juoksisin tuolla kaiken aikaa. Vaan se ei kestä, että joudun säännöstelemään juoksemisintoani, mikä ei ole hyvä ollenkaan. Vaikka kyllä tänäänkin aika paljon olen juossut kaikesta huolimatta. Nyt pitää kovasti venytellä ja jaksaa tehdä vielä lihaskuntojuttujakin.

Juu, että huomenna on taas tiedossa vähän taaperon hoitoa ja ehkä myös ylihuomenna. Juuri tuli tekstari, että mitä jos....No soitin, että joo, sopii. Mutta onneksi täällä, että ei mun tarvi lähteä minnekään. Mutta kumminkin. Ni ja sitten keskiviikkona ja perjantaina. Huoh. Sillon pitää vielä lähteä pois kotoa kait tai en tiedä, miten ne kerrat menee.

Lapsella kun on niin paljon kaikenlaista meneillään, että...Se mua kauhistuttaakin, että kun häntä katselen, niin ihan kun katselisin entistä itseäni. Ihan samalla lailla itse huhkin siellä ja täällä ja tuolla ja olin aktiivinen ja vaikka mitä. Ja jaksoinkin kauan. Niin, että vielä hän jaksaa ja ehkä seuraavat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, mutta pelkään vaan sitä, millon tulee hetki, että liika on liikaa. Vaan se on niin, että vaikka toiselle kuinka sanoisi, että ota vähän rauhallisemmin, niin se ei auta mitään. Ei olis auttanut mullekaan, vaikka kuka olis sanonut, että hiljennä vauhtia. Ehei, en olisi hiljentänyt. Vaan sitten tuli hetki, joka hiljensi lopullisesti. Tai no huhkinhan tuolla lenkillä hullunlailla, mutta se on asia erikseen. Niin, eikä siinnäkään auta, vaikka kuka sanois mulle, että ota vähän rauhallisemmin, että tosta rehkimisestä ei mitään hyvää seuraa. No mun elämässä ei mistään mitään hyvää seuraa, että ihan sama teenkö niin tai näin. Lopputulos on sama.

En tiiä, mitä aatella.

Missä niitä hermoparantoloita oikein on?

Juu, enkä yhtään ihmettele että nakkikiskajonoissa ja taksijonoissa tapellaan ja puukotetaan ja tapetaan ja tehdään vaikka mitä. Ööh, jotenkin olen hirvittävän väsynyt kaikkeen reuhomiseen, kun mitään ketjua ei voi lukea ilman, että törmää johonkin vääntöön. Enkä jaksa niitä vääntöjä lukea, kun en tajua niistä mitään. Lapset hiekkalaatikolla. No ei ole pakko käydä mun siellä ollenkaan, kun kerta olen väsynyt.

Noh, se hyvä puoli on, että kun hoidan taaperoa, en ehdi niin paljon lenkkeilemään. Mutta se taas aiheuttaa stressiä ja kiirettä, kun kumminkin pitää ehtiä suorittamaan lenkkeilytkin hoitamisen lisäksi. Ja se aiheuttaa stressiä, kun mun päiväjärjestys menee sikin sokin. Sen kun pitäisi kulkea aina saman kaavan mukaan noin suunnilleen, että vaihtelua tulee vaan siitä, että menenkö kauppaan vai en. Noin karrikoidusti sanottuna.

Huomaan, että olen tuskastanut nyt enempi tästä jaksamattomuudestani kun siitä, mitä syksy tuo tullessansa, vaikka kyllä se siellä koko ajan kummittelee taka-alalla ja välillä etualallakin. Ajattelin taas, että pitää laittaa psykiatrille meiliä ennen kun olen ihan loppu eli kuollu, mutta näköjään en saa sitäkään tehtyä. Tuli mulle semmonen olo, että jos mulla olis vielä terapeutti, niin varmaan itkisin sille vuolaana tätä tilannetta, mikä mulla on. Vaan eipä ole ketään kelle itkisi. Täällä vaan parun minkä kerkiän. Hyvä että edes täällä voi parkua.

Jaaha vai voi sivu kaatua liioista hymiöstä. No onneksi en niitä harrasta, kun ne vilkkuvat ja välkkyvät ja sekottavat ja hajottavat tekstin niin, että pää ja silmät ei kestä. Mutta mitäs minä kestäisin, en mitään. Rauhaa kaipaava ihminen nyt mitään vilkkuvaloja ainakaan kaipaa, kun tekee entistä levottomammaksi olon vaan.

Kattelin eilen Ruanda elokuvan ja venahti vähän myöhään mun nukkumaanmeno taas. Mutta kyllä se kattoa kannatti ja mullahan ei mitään tallennuslaitteita ole mun perushalvasaa pakkodigipoksissa. Kauheesti mitään hyvää sanottavaa mulla ei semmosesta lajista kun ihminen ole. On se niin villi olento missä päin maailmaa tahansa ja minä aikakautena vaan, että ei ole tosikaan. Vaan että on tosi ja sehän se on onkin kamalinta. Mutta onneksi olen kadottanut uskoni ja luottamukseni ihmiseen ja ennen kaikkea hyväuskoisuuteni. Onneksi. Joskus olin niin naivi että kuvittelin ihmisen olevan hyvä, vaan on elämä opettanut miten asiat todellisuudessa on.

No mutta nukuin siis taas kasiin asti ja kohta pitää lähteä lenkkeilemään ja tänään kait on käytävä kaupassakin. Ja sittenhän taaperoinen tulee päikkäreittensä jälkeen.

Siis tossa lapussahan lukee, että ne patteriukot tulee maanantaina-keskiviikkona tekemään niitä hommiansa. Että mun muka pitää tänään raivata niille tilaa!!! Sanon niille, että kuulkaas nyt, on mulla niin paha sikainfluenssa, että pare pysyä kaukana tästä huushollista. On niin saastunut alue tämä, että tuskin puhdistuu ikinä. Auta mikään käsienpesu.

Ja en kyllä raivaa tätä pöytää tästä pois, että vähän siirrän ja jos eivät mahdu, niin laihduttakoot. Voin antaa hyviä neuvoja laihdutukseen. En tosiaan taas jaksa siirrellä kaikkea tästä pois, kun just siirsin sillon kun se maalari oli maalamassa noita seiniä. Vaikka onhan siitä kait aikaa monta kuukautta, mutta mun ajankulun mukaan se oli justiin äsken. Enkä jaksa taas alottaa samaa hommaa.

Ja että he voivat rynnätä tänne aamulla kasilta!!! No he perääntyvät äkisti, kun avaan heille oven ja näkevät minut tämmöisenä kun aamuisin olen ja päivisin sen paremman näköinen ole, että se siitä sitten.

Että ihmistä kiusataan tuommoisellakin. Muutenkin ihan tarpeeksi kaikkea kiusaa.

Taikka sitten sanon niille, että olen niin huonossa kunnossa, että en pysty raivaushommiin, enkä halua tänne ketään sisälle ja se siitä sitten. Laitan oven takalukkoon ja ketjun vielä päälle ja linnottaudun tänne. Oksettaa oikeen, että joku taas tunkee tänne. Yököttävää. Kestä tämmöstä. Liika on liikaa ja tämäkin asia on liiiiikaaaaaaa!!!!

Pitää lähteä lenkille.

Ai niin, pitääkin alottaa alkoholin käyttö, mikäli uusimpaan tutkimukseen on uskomista. Näin uutisoi valtakunnan ykköslehdeksi itseään tituleeraava lehti:

"Alkoholin liikakäyttö aiheuttaa ongelmia mielenterveydelle, mutta sama näyttää pätevän alkoholista kieltäytymiseen. Norjalaisen tutkimuksen mukaan absolutistit tai vähän alkoholia käyttäytyvät kärsivät masennuksesta enemmän kuin alkoholia käyttävät."

Ihmekös tuo, että olen näin kurjassa kunnossa, vaan apu on yhtä lähellä kun lähin puhelin eli tässä huushollissa. En vaan ole sitten vuoden 2008 huhtikuun "juominkien" jälkeen koskenutkaan pulloon paitsi tipan jotain kuohujuomaa otin sillon kun oli toisen lapsen tuparit ja A:n synttärit viime syksynä.

Noh, minä en tappele päiväkirjoissa, mutta itseni kanssa tappelen jatkuvasti, taukoamatta, koko ajan ja ikuisesti. Eikä siihen auta myöskään kenenkään sanomiset, että älä tappele itsesi kanssa. Mutta en onneksi kauheasti tappele muitten kanssa ja se johtuu vaan siitä, että olen armollinen itselleni. En osallistu mihinkään, niin ei tule tappelujakaan. Selviän vähemmällä, säästän itseäni.

Mutta juossut olen taas vaikka kuinka, nyt on kaakao kupissa ja sitten pitää joko lähteä kauppaan tai tehdä pieni sienikeitto tai molempia. Kauppaan en millään jaksaisi mennä, mutta kaakaomaito ja jokin muu alkaa uhkaavasti loppua. Ja sitten tulee taapero, että sitä varten pitää myös kerätä voimia, että en kuukahda tuolla leikkipuistossa.

Ja siitä mulla ei ole harmainta hajua, että onko mun alakerran varastokopissa patteri vai ei. Nimittäin jos on, niin se koppi pitää sitten kuulemma tyhjentää, että patteriukot pääsevät sinne tekemään säätöjään tai mitä ihmettä nyt tekevätkään. En aio edes mennä katsomaan, että kaipa sitten ilmottaavat, jos mun kopissa on patteri, että menes likka tyhjentään varastos. Mietin sitten menenkö vai en eli jaksanko vai en. Hyvä ihme mitä kaikkea ihmisen pitäisi jaksaa. Ja kun mua ei tippaakaan kiinnosta nämä patteriasiat, mutta se on sitä samaa energiansäästövouhotusta, jota harrastetaan niin paljon tässä talossa että tuun hulluksi noitten kaikkien juttujen kanssa.

Kaakaon join ja nyt kai lähden kauppaan tai jotain.

Jaaha, se on sitten tämä päivä pulkassa jo hoitosessio takana. Kävin kaupassakin, leivoin raparperipiirakoita pullataikinasta, siis sellaisia pieniä piirakoita ja olen tehnyt tilaa patteriukoille olkkariin ja keittöön, mutta en tähän tietsikkanurkkaan. Kylppärissä tarvinnut tehdä mitään raivauksia, mutta vähän siistimistä kyllä. Ja vielä pitää mattoja kääriä lattialta, kun he kuulemma kulkevat kengät jalassa.

Ja sitten mistäs sentään tietää, tulevatko aamulla kahdeksalta vai milloin ja mikä päivä. Mutta tulkoot nyt millon tulevat ja luulen, että tulevat heti aamusta, kun yleensä kaikki aloitetaan ylhäältä alaspäin systeemillä.

Nyt on pyykkikoneessa taaperon vaatteita, kun vähän kastuivat tuolla ulkona. On ollut jo koko kesän ilman vaippaa, mutta tuppaa nuo housut kastumaan välillä vähän kun ei malta lopettaa leikkejään. Oli täällä vara-alkkarit, mutta kotimatkalle laitettiin mun jotkut semmoiset pitkikset, siis trikoohousut. Lahkeet vaan käärittiin ja kuminauhaa tiukennettiin. Näytti ihan itämaisilta pussihousuilta ne.

Ja huomenna sitten taapero tulee taas samoihin aikoihin kun tänään ja keskiviikkona menen sinne iltapäivällä. Juu että semmoista.

Ni ja vielä sain ilmottaudutta yliopistoonkin läsnäolevaksi, vaikka en ole läsnä edes elämässä, mutta kumminkin. Muahan ei saa kirveelläkään tekemään niitä hommia. Mutta jotenkin vaan haluan sitten kuitenkin olla läsnäolevana edes siellä. Vaikka se olis mitenkään tarpeellista.

Ja tämä kaikki tehty tietty siksi, että otin opamoxia. Opamoxin taikavoimalla.

Mutta hiuksia en jaksanut pestä. Se on semmosta että en millään jaksa ja kai kerran viikossa vaan pesen suunnilleen. Olkoon miten on ja kun ne on aina kiinni, niin sama miten on.

Noh, nyt pesukone lopetti, että kaipa menen tyhjentämään sen. Ja sitten voisi katsoa telkkua. Tuleekos sieltä nyt bb-shouta. No, en tiedä niistä tyypeistä mitään, kun en ole sitä katsonut nyt ollenkaan. Kyllästyin siihen kirkumiseen ja muuhun häslinkiin, tekee levottomaksi, eikä oikein ole innostanut muutenkaan.

Mun jutut taitaa vallan olla OT juttuja, mutta miten sitä voi rajata niin, että koko ajan vaan jauhaa täälläkin mitä päässä pyörii ahdistuksia ja muita. Jauhan mitä jauhan. Välillä niitä ja toisinaan sitten taas näitä. Miten millonkin ja kuten kullonkin.

Ovat nyt naapurissa kun niin patterit kolisee, että kohta ovat täällä kait. Pakko nyt raivata tääkin nurkka näille kotihäiriköille. Just olen aamupuurot saanut syötyä. Noh, onneksi on tossa pari huushollia ennen kun tulee tänne, jos jotenkin järjestyksessä menevät. Huoh.

Noh, se sujuikin nopsaan, kun tein heille tuommoisen pienen kolon vaan, niin ei tarvinnut rahdata tätä pöytää muualle, eikä siis konettakaan. Kaipa tuollaiset lvi-miehet ovat sutkajakoita, että mahtuvat tekemään hommia koloissa.

Nyt sitten oottelen millon kello kilahtaa.

Osaa keskittyä mihinkään kirjottamiseenkaan, kun on tämmöinen häiriötilanne päällä.

Mutta lenkille lähden jahka saan ukot pihalle ja tavarat paikoillensa.

Eilen kattelin sitä bbohjelmaa, mutta en nyt tullut siitä hullua hurskaammaksi. Ihmettelen vaan, että tuommoiset juontajat jaksavat näytellä iloista ja nauravaista ja ratkiriemukasta, on varmaan hirvittävän rasittavaa hommaa.

----

Tässä tulikin katko, kun he saapuivat vaihtamaan venttiileitä. Ja ei se kuulemma tässä ollut vielä, että joskus myöhemmin - epämääräisessa tulevaisuudessa - he tulevat laittamaan noihin termostaatin. Kuulemma ensin pitää tehdä jotain säätöjä ja katsoa ettei kenenkään huusholliin tule vettä. Ööh. Mutkikasta sanoin, mutta ei kuulemma ole. No mun kannalta on mutkikasta, kun se tietää taas uusia häiriöitä. Aina joku tramppaa täällä.

Ja mikä huvittavinta, he eivät koskeneet kylppärin patteriin. Kysyin, mutta juu ei siihen kosketa. Että ihan turhaan siistin siis senkin eilen. Niin paljon ihminen tekee turhaa elämässään kaikenmoista, mitä luulee tärkeäksi ja tarpeelliseksi. Huoh. Nojaa. On nyt siisti hetken.

Sitä en sitten tiedä, mitä tuolla alakerran varastossa on, mutta olkoon mitä on. Sitä en ainkaan rupee tyhjentämään, vaikka olis kuinka monta patteria siellä.

Pitää siivota noitten jäljet nyt ja laittaa tavarat taas kaikki paikoillensa.

Lisäys: niin tääkin kirjotus oli ihan OT, että osaa edes pysyä sivuston aiheessa vaan kirjotan pattereista ja putkimiehistä. Putkimiessivusto? Jee! Mutta vajavainen mikä vajavainen, en tästä tämän täydellisemmäksi tule vaikka voissa paistettaisiin ja keitettäisiin.

Olin juoksulenkillä, näin ystävää pikaisesti, olen vähän syönyt ja juonut ja nyt ehdin vielä uudestaan lenkkeilemään ennen taaperon tuloa.

Ihan sikin sokin olen kaikista päivistä, että en oikea tiedä mitä millonkin on tapahtunut jne. Huomasin vaan kun tuossa ystävän kanssa puhuin, että on ajantaju tainnut kokonaan jo kadota. En osaa edes enää pistää lähipäivien menneitä tapahtumia kohdilleen eli en osaa hahmottaa lähimenneisyyttäkään. Mutta toisaalta eipä kai silläkään niin väliä ole.

Sanoin ystävälle, että sitä on varmaan vähän vaikea tajuta, että millaista mulla on kun mikään ei oikeasti kiinnosta. Paitsi juokseminen ja lenkkeily. Enkä sitä itsekään kyllä tajua tai osaa selittää, että miksi näin. Mutta se hyvä puoli on, että mulla ei ole koskaan tylsää. Siis ei tunnu tylsältä, kun ei ole mitään tekemistä tms. Mutta ei tunnu mitenkään erityisen kivaltakaan, vaikka tekisi mitä ja vaikka ei teekään mitään. Minä vaan olen. Niin se on.

Hän kun nyt aloittaa noita juttujaan ja siinä sitten taas hänelle sanoin, että en voi ymmärtää kuinka joku jaksaa istua luennoilla ja olla kiinnostunut semmoisista asioista, mitä siellä käsitellään. Noh, siis en oikeastaan ymmärrä itseäni, että ennen olin kovasti kiinnostunut vaikka mistä ja innoissani ja sitten kaikki on latistunut, eikä mikään ei ole enää minkään vaivan väärttiä. On mulle suuri mysteeri.

Mutta kai se on niin, että jos sairastuisin syöpään, niin ei sillekään mitään selitystä löytyisi, että miksi juuri minä sairastuin syöpään. Se olisi vaan tosiasia ilman sen kummempia selityksiä.

Noh, syövästä voi ehkä selviytyä, mutta ei tästä olotilasta ainakaan tällä motiivilla. Kun mitään motiivia mihinkään ole. Edes elämään.

Mutta nyt pitää lähteä, että ehdin lenkkeillä riittävästi.

Sinulta on kadonnut syy elää,pelkkä juoksu ei siihen riitä enää. Tuo tunne on tuttu minullekin eräässä sairauden vaiheessa. En olisi varmaan hätkähtänyt vaikka joku olisi pudottanut pommin viereeni,ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Luojan kiitos,olen päässyt siitä olotilasta pois ja varmasti sinäkin siitä vielä pääset,uskon niin.

Totta vm48, näin siinä kävi. Tai ekaksi hävisi tarkoitus ja merkitys elämästä, mutta eikö se ole sama asia, kun että ei ole syytä elää.

Juu ja juokseminen ei tosiaan riitä, mutta pitää kuitenkin elämässä kiinni. Ja taapero on toinen, joka pitää elämässä kiinni. Mutta löyhässä on kaikki. Muita kiinnipitäjiä ei sitten olekaan.

Saa nähdä palaako syy elää, milloin ja missä muodossa. No ehkä sitten kun muutan pois ja "aloitan puhtaalta pöydältä".

No lenkkeilin vielä iltapäivällä ja sitten olin pari tuntia taaperon kanssa leikkipuistossa. Oikein saa olla vaatteita jo päällä kunnolla, kun tuuli on viileää ja se on enemmän semmoista paikallaan seisoskelua. Vaikka minä kyllä kävelen ympäriinsä ja pidän itseäni liikkeessä steppailemalla hiekkalaatikon reunalla ylös ja alas. Ja pitäähän se taaperokin liikeessä.

No nyt on rauha tästä keskiviikkoiltapäivään ja silloin reissaan taaperon luo.

Opamoxilla taas mentiin tämäkin hoitokeikka.

Niin tuosta piti vielä kirjoittamani, että minä en tosiaan kaipaa elämään mitään äksöniä, en pientä enkä suurta. Kaipaan vaan olemisen rauhaa ilman minkäänlaisia ns. aktiviteettaja. Juuri kaikenmoinen aktiviteettipaljous kauhistuttaa. Aktiviteetiksi riittää ihan tämä normaali mitäänsanomaton arki ja siinnäkin tuntuu olevan ihan liikaa äksöniä mun sietokyvylle.

Heränneenä. Vai olenko? Yritin vastata tuonne yleisen puolen itsetuntoviestiketjuun, mutta en saanut mitään järjellistä kirjotettua yrityksistä huolimatta, joten en kirjoittanut.

Tänne sentään voi kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo ja vaikka ei toisi mitään voi silti kirjoittaa ajattelemattaa ja pohtimatta sanojensa merkityksiä ja sitä mitä yleensä yrittää kirjoiutksellaan ilmaista.

Siis että on vaikeaa.

Jaaha, pitkäaikaistyöttömiä aletaan pakkoaktivoimaan. Vai onko niin tehty jo aiemmin? No hesrirn sivuilla näkyy aiheesta olevan. Pakkoaktivointi. Järkyttävää. Tulokset ovat todennäköisesti ennennäkemättömän valtaisan huikean loisteliaat ja erinomaiset. Tiedetäänhän se, miten tehokasta kaikki pakko-alkuinen on. Ruoskat ja raipat vaan viuhumaan, ni kyllä tulosta syntyy. Jihhuuuu!

Mikä valtakunta meillä. Haluan kuolla ennen kun elää tämmösen vallan alaisuudessa.

Ikinä, en ikinä osallistu tässä elämässä enää mihinkään, en pistä tikkua ristiin tämän yhteiskunnan hyväksi. En ikinä.

Vaikka siitä nyt ole pelkoa, kun en pysty pistämään tikkua ristiin edes omassa elämässäni.

Ahdistaa vaan tuommoiset uutiset. Olen taas siinä kunnossa, että en kestä uutisia. No telkkari uutisia en katso vieläkään, mutta radiosta niitä olen kuunnellut joskus ja hesarin nettisivuilta lueskellut. Parempi lopettaa tai kaadun kumoon.

No ehkä kaadun kumoon ihan sen vuoksi, että en ole fyysiesti pystyssä pysyvässä kunnossa.

Mutta kasilta nousin suuren työn ja tuskan jälkeen ylös ja suurta työtä ja tuskaa ovat olleet nämä aamun ensihetket. Semmonen olen kun ilmapallo, josta on kaikki ilma pois. Lysyssä, kasassa, rytyssä, veltto. Ja jos minuun yrittää puhaltaa ilmaa, menen rikki, hajoan. Olen niin hapertunut.

Semmosta se on kun on tarpeeksi vanha. Liian vanha. Liikaa nähnyt ja kokenut. Elänyt liian kauan. Minä olen liikaa. Minä olen turhake. Enkä muuta haluakaan olla. Mutta muut, ne muut alkavat vaatimaan minulta ihmeitä. Ihmeitä, joihin en tule pystymään, vaikka niitä pyssy ohimoilla minulta vaadittaisiin. Olisipa onnellsita, kun joku pyssy ohimoilla minulta jotain vaatisikin. Olisi varman kuoleman paikka se.

Pitäisi laittaa meili psykiatrille jo vihdoin, että pitää treffata ja laittaa hakemus menemään. Vaan kykene siihenkään. Vaikka se on ihan helppoa, mutta silti liian vaikeaa. Miksi kaikki on liian vaikeaa.

Miksi kaikki tuntuu nyt taas kaatuvan päälle. Ja mikä tässä nyt kaatuu päälle. Sitä en tiedä. Minä itse vissiin kaadun itseni päälle. Kompuroin. Tai pääni ei jaksa ja kestä mitään.

Kun kuvitteln ja luulen niin, että jos vain saisin varmuuden ikuisesta rauhasta täällä maan päällä, niin olisin paljon paremmassa kunnossa. Mutta niin kauan kun minun pitää tuon tuosta tapella paperilääkäreiden kanssa, en toivu ikinä. He voivat unelmoida siitä, mutta he joutuvat toteamaan, että unelmat ovat unelmia ja todellisuus on todellisuutta.

Mutta että ihmistä kiusataan ihan kiusaamisen vuoksi, sitä en ymmärrä.

Mutta onhan mulla liikennevahinkolautakunnan erityisasiantuntijan asiantuntijalausunto, siis psykiatrin tohtorin, joka on siis myös paperilääkäri, mutta ei kelassa tai valtiokonttorissa, joka näkee mun potilaspapereista, että mulla on laaja-alainen oireisto. Että sen kun kelassa ja valtiokonttorissa lukevat niin siinä on sitten paperilääkärin sana toisen paperilääkärin sanaa vastaan. Kumpi ja kampi tappeli. Kumpi voitti. Huoh. Ja elävien lääkäräreiden, siis hoitavan lääkärin, sanat ovat yhtä tyhjän kanssa. Se tiedetään. Mutta saa kirjottaa semmosia sanoja lausuntoon, joka maksaa vissiin nyt maltaita, kun on yksityinen, että saan rahoille vatinetta ja kunnolla. Lyön nyrkkiä pöytään. Uhkailen. Itken. Ruoilen. Anon. Vaadin. Tai tapan itseni. Siinnä vastaanotolla. Syanidilla tai jollain. Tilaan nettikaupasta. Netistä saa itellensä tilattua vaikka kuoleman. On se niin näppärä kauppa.

Voi hyvänen aika tätä elämää. Ei, ei, ei. Muutan sinne houtskariin. Sinne ei edes posti löydä, eikä puhelimella ole kenttää. Siellä olen piilossa, suojassa, turvassa, pois maailmasta. Mutta netti siellä on. Mutta meilejä ei. Nekin ahdistavat. Minuun ei saa yhteyttä millään konstein muuta kun tulemalla paikan päälle ja yrittämällä etsiä minut jostain kiven kolosta jossa piiloskelen.

Muuta en halua kun olla rauhassa. Niin pieni ja yksinkertainen asia.

Eri asia olisi jos haluaisin miljoona euroa. Tai uppean linnan. Tai muuta sellaista.

Mutta haluan vaan olla rauhassa.

Mutta rauha, sehän on juuri mahdoton asia tässä maailmassa. Ihmiset missään saa olla rauhassa. Joku niin kun vimma joillakin kiusata ihmisparkoja. Ne kiusaavat, jotka kuvittelevat olevansa jotain erinomaisia ja jotka kuvittelevat omaavansa valtaa. Niinkun ne keloissa ja valtiokonttoreissa kuvittelevat. Vitun talebaanit ja verenimijät. Vitun huorat ja torakat. Yököttää. Oksettaa.

Ehkä lähden juoksemaan,juoksemaan, juoksemaan kohti kuolemaa. Kyllä se tällä menolla ennemmin tai myöhemmin onnistuu. Uskokaa vaan.

Ja parempi että ennemmin kuin että myöhemmin. Jokainen hetki on turhaa kärsimystä. Jokainen hetki on turhaa kärsimystä, jokainen hetki on turhaa kärsimystä.

Enkä jaksa korjata vitun virheitä.

Ja tämä päivä muka pitää jaksaa lusia. Miksi? MIKSI???????????

Huoh. Onneksi kukaan ei jaksa tämmöstä lukea. Ja mitä hyötyä tsätäkin kirjotuksesta oli. Ei mulla ole sen parempi ole kumminkaan.

Menen lenkille. Se on melkein kun olis pois maailmasta. Siksi siellä olen koko ajan ja mahdollisimman paljon.

Laitoin meilin psykiatrille. Ja aika paljon otteita kirjotuksistani, että mimmosia oloja mulla on ollut. Ei siellä vastaanotolla mitään ehdi kertoa, eikä muista. Mutta on se asia nyt hoidettu. Helpotti vähän, kun "purkauduin" hänelle.

Noh, olen juossut itseni uusiin vaakalukemiin eli siis alaspäin tietenkin. En tiedä, olenko nyt vielä enemmän pökerryksissä kun ennen lenkkiä. Tai johtuuko tämä pökerrys liikunnan hyvää tekevästä vaikutuksesta. Endorfiinipöllyssä. Enpä usko että sillä on enää minuun minkään valtakunnan vaikutusta, vaikka olisin missä pöllyssä.

Hänpä oli jo vastannut, öh siis psykiatri, että lukee pitkän sepustukseni ajan kanssa, mutta ehdotti huomista aikaa jo. Ohohoh! No juuri ja juuri ehtisin kyllä, ennen kun lähden siitä sitten kiireen vilkkaa taaperon luo. Vähän jämptiksi käy aika, mutta katsotaan nyt mitä hän vastaa. Jos olisi vähän aikasempi aika tai jotain.

En kyllä ymmärrä noita lääkäreitä, että hälläkin on virka yths:ssa ja on sitten vaan keskiviikkopäivän pois sieltä, kuten viestissä kertoi ja pitää kait sillon siis yksityisvastaanottoaan. En ymmärrä, miten tuommoiset järjestelyt ovat mahdollisia. Että voi olla virkaa hoitamassa sillon kun huvittaa. Saako siitä sitten kumminkin täyden palkan? Vai mitä? Kummallista. Mutta näköjään kaikki on mahdollista, että ihan mahdottomaltakin tuntuvat asiat. Noin kai se on kaikkien lääkäreitten kanssa, vaan ole kovin perehtynyt heidän työaikoihinsa.

Mutta voiko siis sairaanhoitaja jossain sairaanhoitopiirissä, jos hänellä on siellä vakituinen virka, mennä ja tulla töihin miten huvittaa ja pitää vaikka jotain yksityistä kotisairaanhoitoyritystä siinä ohessa. Varmaan sitten. Miksikäs ei, kun lääkäritkin. Vai ovatko lääkärit niin suuria ihmisiä, että heillä on oikeuksia, joita muilla ei ole.

Huoh.

Juu, huomenna sitten on se aika hälle. On kuulemma hyvä, että päästään ajoissa tekemään tuota todistusta. Vai niin.

Luin sen aamulla hänelle lähettämäni meilin, jossa siis oli jonkin verran otteita täältä. Se oli niin surullista luettavaa, että voi hyvä tavaton. Tulin itse oikein surulliseksi. Ihan kun olisin lukenut jonkun toisen kirjoituksia ja tullut surulliseksi hänen vuokseen. Vaan kyllä ne olivat minun kirjoituksiani.

Vähän huono yhdistelmä tuo, että joudun siitä kiitämään heti taaperon hoitoon, mutta ei voi mitään. Ehkä en ole aivan tolkuissani, mutta kai siitä joku tolkku tulee opamoxilla.

Kävelin kauppaan tai oikeestaan pankkiautomaatille oli asiaa. Kävin nostamassa tukun rahaa arvon herra psykiatrille. Tuskin hällä on mitään höylää edes, kun käsittääkseni on tuo vastaanotto ihan jotenkin kodissa tai silleen. Ei siis ainakaan missään yhteisvastaanotossa ja jossain asemalla. Tai mistä tiedän, kun en ole ennen käynyt.

Ja alkoi nyt vituttamaan se, että yths ei enää hyysää meitä. Loppu heinäkuun lopussa tuo hyysäys ihan vaan siksi että kela ei enää jotenkin tue tuota ja siksi joutuivat lopettamaan meidän hyysäämisen. Oli sentään vaan neljä euroa kerta kun kävin arvon herran luona yths:ssa, nyt maksaa omaisuuden. Että siihen hintaan sopii kirjotella sellainen lausunto, että menee läpi kun vettä vaan kaikissa koneistoissa. Varaa olis ollenkaan tommoseen, mutta en kyllä kykene menemään täällä johonkin mtt:hen vai mikä se on, jossa pitäis jollekin uudelle tyypille taas alkaa selostamaan koko juttu juurta jaksain. En jaksa vaikka tietty saisin siirrettyä potilastiedot sinne, mutta en halua. Ei yhtään muutosta mun elämään enää, kiitos.

Paitsi se muutos, että siirtävät mut eläkkeelle, kun ihan turhaa heidän on yrittää yhtään mitään. Hukkaan heitettyä aikaa nimittäin. Ja ihan turhaa vaivaa ja tilanne vaan menee huonommaksi ja loppuu tämäkin vähäinen hengenpihinä, joka minussa vielä on. Mutta sitä he haluavatkin, että loppuu, niin tulee säästöjä. Kuolleista mitään menoja ole.

Kauppareissun jälkeen kävin vielä lenkillä ja sitten tein telkkua kattoessa venyttelyt ja lihaskuntojutut pitkän kaavan mukaan.

Istuminenkin on kuulemma vaarallista, että liikkeessä vaan pitäis ihmisen olla koko ajan. Töitäkin tehdessä. Ovat viimesimmät tutkimukset tulleet tämmöiseen johtopäätökseen kait. Pitää hoikkana, kun on liikkeessä koko ajan. Kuulin tästä radiosta vissiin eilen ja tänään oli aiheesta jotain akuutissa.

Noh, minun ehkä pitäisi olla välillä paikoillaan.

Stressaa tuo huominen. Kesäkuussa viimeksi näin lekuria. Eli ei siitä ole kun tovi. Ja stressaa se, että heti joudun lähtemään taaperon luo. No on siinä bussimatkaa, että sinä aikana voi sitten yrittää tasaantua tuosta koettelemuksesta. Päällehän se ottaa, kun on tämä asia nyt mikä on ja tilanne mikä on.

Toisaalta hyvä, että aika tuli noin vikkelään, niin en ehdi sitä päivä- tai viikkotolkulla murehtimaan. Saa sen asian edes alkuun ja liikkeelle. Tuhat tuskaa sen kanssa vielä tulee olemaan. Kestä ajatellakaan kaikkea mitä edessä on.

Nyt on pakko mennä suihkuun ja pestä jo hiuksetkin. Vaikka millään jaksaisi sitäkään. Alkaa olemaan niin yhdentekevää kaikki, että sama se millanen takkupörrötukka mulla on. Kelleen mitään kuulu.

Onpa ollut kummallinen päivä ja jollakin tapaa raskas, mutta erilailla kun yleensä. Kaikkea olen tehnyt, siis lenkkeillyt, käynyt kaupassa, hoitanut lekuriasian ja niin edelleen, mutta en tajua, että missä, koska ja miten vai onko tämä kaikki ollut nyt harhaa ja unta ja ehkä nukunkin, enkä ole ollenkaan herännyt, luulen vaan, että on ollut päivä, mutta on ollut yö ja minä unten maailmoissa. No ainakin olen rättiväsynyt kaikesta, mutta niin olen yleensä aamuisin herättyäni. Siitäkään siis ei voi päätellä vuorokauden aikaa. Noh tässä unessa menen nyt seuraavaksi sänkyyn kumminkin, luen vähän aikaan, jos jaksan ja sitten alan unesssa nukkua. Elämä on niin kummallista nykysin. Ihan kun se olis jossain oikein kaukana, että tavoitan vaan siitä hämärän aavistuksen. Senkin hädin tuskin. Niin, elämä pakenee minusta.