Psykiatrian potilas voi 'kadota'

oli psykoterapiasta huolimatta sekä minulle että psykiatri-psykoterapeutille varmaan aika pian selvää, etten ainakaan samaan, psyykkisesti stressaavaan työhön kykene enää palaamaan, missä uuvuin jo toistamiseen. Ensimmäisen masennuksen, psykoosin ja työuupumisen jälkeen vielä kuntouduin takaisin entiseen työhöni seitsemäksi vuodeksi.

Terapian ja kuntoutuksen tavoite oli tietysti sen kolme vuotta työkykyiseksi tuleminen, eihän sitä kelakaan muuten olisi tukenut, mutta itselleni koko ajan oli ylivoimaisesti tärkeämpää kuntoutua lapsen takia, äitinä ja yksinhuoltajavanhempana.

Työntekijänä olen aina korvattavissa, ja joku muu sen työn voi minua paremmin tuoreilla voimilla tehdä. Äitiä on hankalampi vaihtaa toiseen ja korvata uudella.

Minun mielestäni hoito on ollut kelvollista jos vakavasti psyykkisesti sairas on hengissä.
Hoito on ollut erinomaista jos psyykkisesti sairas on saanut jokseenkin tasapainoisen ja onnellisen elämän itselleen.
En rupeaisi työkykyisyyden perusteella arvostelemaan psykiatrisen hoidon onnistuneisuutta.

Kaikkea ei voi laskea sen perusteella onko ihminen työkykyinen vai ei!

Minä näen käsitteen työ hieman laajemmin kuin pelkkänä ansiotyönä. Kotityötkin ovat työtä, syöminenkin on työtä, jopa Tukarille kirjoitteleminen on työtä (tämän huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun väsää yhtä viestiä useamman tunnin). Ihminen voi olla niin työkyvytön, ettei kykene tekemään noita muitakaan työ-juttuja(ansiotyön lisäksi). Kyllä se on elämänlaatua huomattavasti heikentävä asia, jos ei esimerkiksi kykene Tukarille kirjoittelemaan.

Kyllä se työkyky on melkeimpä tärkein terveyden mittari.

Asia on seuraavasti mitä kuntoutumiseen tulee:

Kuntoutuminen on pyrkimystä mielekkääseen elämään, johon voi kuulua toimintakyvyn sallima työ, mutta työ ei määritä kuntoutumista, vaan sen määrittää korjaantunut kyky elää mahdollisimman oireetonta elämää! Edellisestä eivät kyllä tiedä muut kuin kaikista raskaimmin masentuneet tai muuten sairastuneet henkilöt yhtään mitään!

Mirri kirjoitti:... On aika paljonkin psykiatrisia sairauksia, joiden hoito ei tehostu psykiatritapaamisten lisäämisellä...

Kuten?
Bipojenkin olisi hyvä välillä käydä arvioituttamassa oma vointinsa.

Mirri kirjoitti:... Eivät lääkärit (psykiatritkaan) sentään niin kaikkivoipaisia ole, että heidän tapaamisensa tehostaisi toipumista, jos sairauden nujertamiseksi ei ole tehtävissä oikein mitään...

Ahaa, "sairauden nujertamiseksi" ei siis kannata tuhlata ruutia variksiin?

Mirri kirjoitti:... On ihan turha kuvitella, että tiiviit psykiatritapaamiset olisivat jokin kuntoutumisen edellytys...

Puhun hoidosta, en niinkään kuntoutuksesta (joka seuraa hoidon jälkeen).

Mirri kirjoitti:... Sen sijaan tarvittaisiin kyllä säännöllinen kontakti johonkin pätevään (ja mieluiten psykiatrian) ammattilaiseen, jonka luona käydään säännöllisesti, ja joka tarvittaessa konsultoi psykiatria....

Sinä Mirri varmaankin tykkäät leikistä "Rikkinäinen puhelin"?

Mirri kirjoitti:... Toisaalta esim. monen pitkäaikaisen depression hoidossa työnsä osaava psykoterapeutti on paljon tärkeämpi kuin lääkäri - ilman lääkäriä pärjätään pitkälle, mutta kuntoutumista ei tapahtuisi ilman psykoterapeuttia...

Totta, mutta ymmärsin niin ettei MediUutisten potilas sen enempää kuin Urpokaan käy minkään suuntauksen (psyko)terapiassa.

Mirri kirjoitti:... Niinpä ei ole niin kauheaa se, että psykiatrinen pitkäaikaispotilas tapaa lääkäriä vain harvakseltaan, esim. kerran vuodessa. Mutta se on kauheaa, että reseptitkin alkavat uusiutua vuodesta toiseen niin, ettei yksikään ammattilainen ole tavannut potilasta enää kuukausiin - tai peräti vuosiin. Jonkun (mieluiten psykiatrian) ammattilaisen on tiedettävä potilaan tila.

Kyllä tuo "hoitomalli" on mielestäni todella kauhea, eikä sitä voi väittää edes kuntoutukseksi, hoidosta puhumattakaan.

Urpo kirjoitti:... Sitä mietin, kuka on oikea henkilö asettamaan minun hoitoni päämäärät. Minusta potilaan itsemääräämisoikeus sisältää tähänkin liittyvää sananvaltaa. Ainakin ohi nimimerkin taakse kätkeytyvien nettikirjoittajien...

On oma asiasi miten päämääräsi asetat.

Kiellettyä ei kuitenkaan voi olla pitää hoitoasi huonosti onnistuneena.

Admin kirjoitti:Minun mielestäni hoito on ollut kelvollista jos vakavasti psyykkisesti sairas on hengissä...

Minusta ei.
Tuolla arviointiperusteella ei esim. keinonivelleikkauksiin tai hammashoitoon kannata yhteiskunnan varoja tuhlata.

[quote="Admin"]... Hoito on ollut erinomaista jos psyykkisesti sairas on saanut jokseenkin tasapainoisen ja onnellisen elämän itselleen..."

Uskotko sinäkin, että mannaa sataa taivaasta?

Admin kirjoitti:... En rupeaisi työkykyisyyden perusteella arvostelemaan psykiatrisen hoidon onnistuneisuutta...

Sinun mielipiteistäsi huolimatta se (onneksi) on painava kriteeri hoidon tuloksellisuutta arvioitaessa.

Admin kirjoitti:... Kaikkea ei voi laskea sen perusteella onko ihminen työkykyinen vai ei!

Ei kaikkea, mutta se on hyvä mittari hoidon laatua ja onnistumista mitattaessa.

Ei täällä Helsingissä ainakaan oikeasti ole tarjolla mitään psykoterapiaa, sanovat, että tottakai sinä tarvitsisit terapiaa, mutta ei ole resursseja. Sen sijaan saa käydä jollain "keskustelemassa", mikä kyllä lähinnä on uuden ajan tilaamista, mutta eivät ne siis itsekään edes teeskentele, että se olisi oikeaa terapiaa.

Minustakin "hoito" on alta kaiken arvostelun. Päiväsairaalassa taas oli jotain eriskummallisia "terapiaryhmiä", missä istui joku kyllästynyt psykologi, tai muu, joka vaihtui parin viikon välein ja sitten potilaita, joilta sitten tivattiin, että no eikö kukaan tahdo jutella mistään. Jos sitten jutteli jostain, muut potilaat, joilla oli ihan eri ongelmat, saattoivat sitten niitä asioita kommentoida miten vaan, ilman, että psykologi tai muu puuttui asiaan mitenkään ja kyllä niistä ryhmistä ei nähdäkseni ollut myöskään mitään hyötyä kenellekään.

Minun ollessani päiväosastolla vuosia sitten, siellä oli vielä askartelua ja harrastusta, mikä oli todella ihanaa ja minkä tekemisen lomassa tuli juteltua taatusti enemmän, kuin niissä terapiaryhmissä, mutta tämä oli kaikki yhden hoitajan innostuksen varassa ja myöhemmin hän soitti minulle ja kertoi, että koko harrastustila oli otettu johtoryhmän kokoushuoneeksi ja toiminta lakkautettu.

Siellä oli myös taideterapiaa halukkaille, myös ihan hoitajan harrastajapohjalta ja sen kohtaloa en huomannut kysyä, kun se oli kuitenkin eri huoneessa.

"Bipojenkin olisi hyvä välillä käydä arvioituttamassa oma vointinsa." (106)

Kyllästynyt, miten usein psykiatrin pitäisi arvioida potilaan vointi skitsofreniassa tai kaksisuuntaisessa?

Mirri kirjoitti:"Bipojenkin olisi hyvä välillä käydä arvioituttamassa oma vointinsa." (106)

Kyllästynyt, miten usein psykiatrin pitäisi arvioida potilaan vointi skitsofreniassa tai kaksisuuntaisessa?

Olen jo vastannut tuohon kysymykseen.

possu kirjoitti:
Minustakin "hoito" on alta kaiken arvostelun. Päiväsairaalassa taas oli jotain eriskummallisia "terapiaryhmiä", missä istui joku kyllästynyt psykologi, tai muu, joka vaihtui parin viikon välein ja sitten potilaita, joilta sitten tivattiin, että no eikö kukaan tahdo jutella mistään. Jos sitten jutteli jostain, muut potilaat, joilla oli ihan eri ongelmat, saattoivat sitten niitä asioita kommentoida miten vaan, ilman, että psykologi tai muu puuttui asiaan mitenkään ja kyllä niistä ryhmistä ei nähdäkseni ollut myöskään mitään hyötyä kenellekään.

Missä päiväsairaalassa sä olit? Mä olen ollut Malmilla ja mun kokemus on aivan erilainen (toki osaston psykologia oli kiva yllättää, mut se ei ollutkaan mun hoitava henkilö ) Oikeestaan nytkin haluisin mielummin päiväsairaalaan, kuin osastolle. Vaikka mun oma kunto ei tällä hetkellä vältisti kestäis päiväsairaalaa.

Tuohon psykiatrin tapaamisiin. Ei psykiatrin tapaaminen kaikissa mielenhäiriöissä ole se pääasia. Mä en koskaan ole tavannut omaani, kun on tarvittu vain jo löytyneen lääkityksen jatkumista. Mä tapaan psykologia usein ja se on mun hoidon perusta, se millä mä jopa saatan parantua (kuhan näitä kerpeleen takapakkeja ei hirveen montaa enään tulis )

Mut olen kyllä kyllästyneen kanssa sitä mieltä ettei bipon hoitoon riitä pelkkä reseptien uusiminen kerran vuodessa. Edes psykiatrin näkeminen kerran vuodessa... Ei se pari kertaa vuodessa rasita edes bipoa niin paljoa etteikö sen kunnon vois tarkistuttaa.

Laaksossa olin, mutta siitä on vuosia. Siellä oli tosiaan psykologit sen kaks viikkoa, sitten saivat muualta töitä. Minulla saattaa niihin omituisiin ryhmäkokemuksiin vaikuttaa sekin, kun minun paperini oli kaksi kuukautta "omahoitaja" sekoittanut jonkun toisen papereihin, ne olivat sitten kansiossani, jolla oli kaksisuuntainen ja kaikenlaista sosiaalista häikkää. Masentuneiden ryhmään en päässyt, vaikka pyysin monesti, vaikka oma diagnoosini oli masennus. En tiedä mitä siellä tekivät sitten, kun ei saanut ryhmän asioita ulkouolisille puhua.

Mitään "omahoitoa" en saanut, koska tämä omahoitajani, joka oli osaston päähoitaja, ilmeisesti kosti minulle jotain pahuuksiani, mitkä siis olivat tämän toisen ihmisen papereista, hän oli mm. eroamassa ja häneltä oli lapset otettu huostaan jne.

Mutta siis minun päiväsairaalakokemukseni oli silleen hyvä, että silloin oli vielä niitä askarteluja ym. mitkä on siis sittemmin turhina lakkautettu. Minusta se oli kuitenkin pääosin yhtä istuskelua ja odottelua sellaisenaankin se touhu. Esim. pelit piti aina keskeyttää jos niitä pelattiin, ellei muun, niin siivouksen takia.

Lihoinkin siellä seitsemän kiloa. Ruoka oli hyvää, mutta lihottavaa. :-)

PS. Ja sekin pitää vielä sanoa, että kyllä siellä huomattiin myös sen päähoitajan sekoamiset, hän kävi potilaisiin fyysisesti kiinni suuttuneena, minkä syyksi saattoi riittää vaikka uusittu lääkitys, mikä sai ihmisen makaamaan sillä penkillä, eikä istumaan, sai kirkunakohtauksia ja uhkaili.

Itselläni hän jätti kaikki sovitut ajat pitämättä ja kielsi minua mm. tekemästä muistiinpanoja asioista, vaikka neurologisella Meilahdessa samaan aikaan käskettiin tehdä.

Hän olikin sitten aina välillä muutaman viikon pois sieltä sairaslomilla itse.

Kaipaan jotain vähän laajempaa ajattelua kuin inttämistä siitä, onko Urpon hoito ollut hyvää vai ei. Onko sellainen liian vaikeaa?

Hyvä hoito kai on jossakin mielessä onnistunutta hoitoa. Onnistuminen varmaan on sitä, miten saavutetaan hoidolle asetettuja tavoitteita.

Mitä tavoitteet ovat? Kuka ne asettaa? Miten niiden saavuttamista mitataan?

Ajattelin yrittää keksiä jotain esimerkkejä. Enpä yritäkään. Jospa käsittelemme teidän laatimianne esimerkkejä.

Urpo

PS. Minua nyt ei kannattaisi hoitaa. Olisi paljon halvempaa ja monelle helpompaa, jos en olisi hengissä. Joinain päivinä olen mielelläni hengissä. Silloin olen kiitollinen hoidostani ihan riippumatta siitä, minkä arvon eri ihmiset minulle työkyvyttömänä antavat.

No eipä se työkyvyttömyys kenenkään ihmisarvoa mihinkään hävitä, älä Urpo huoli. Sitäpaitsi riippuu vähän työstä ja työstä aina, että kuka nyt on kyvykäs mihinkin. Suurin osa mielestään ihan normaalijärkisistä ja -kykyisistä ihmisist eivät pärjäisi esim. siivoojana, mitä pidetään ihan köpsätyönä, ainakin jos arvostus mitataan palkalla.

Että kai se on niistä työkykyarvioinneista kiinni kanssa että kelpaa ja mihin ja ei kelpaa. Itse en voisi tehdä mitään mutterienpakkausta, koska kstäisin sitä noin kaksi päivää ja sitten lentäisi mutterit seinään ja lähtisin litomaan. Kuitenkin tehtaassa oikea pakkaustyö oikealla urakkapalkalla on ollut erittäin antoisaa ja miellyttävää työtä. Sääli, että tehtaat on kaikki siirretty Kiinaan, eikä täällä maassa ole enää sellaisia töitä.

:-D

Minulla on mennyt työ- ja opiskelukokeilut täysillä läpi, mitä itse ihmettelen, koska toimintakykyni on huomattavasti alentunut. Onneksi saan olla nyt kotihoidontuella viela, vaikka raha on parisataa pienempi kuin työmarkkinatuki, ei tartte käydä siellä työkkärissä kertomassa, että ei voi mennä töihin, kun ei töitä ole.

possu kirjoitti:No eipä se työkyvyttömyys kenenkään ihmisarvoa mihinkään hävitä...

Ihmisarvoa loukkaavaa on sekin, ettei mielenterveyspotilaalle tarjota/järjestetä kunnollista hoitoa vaan lakaistaan hänet ongelmineen työkyvyttömyyseläkkeelle.

possu kirjoitti:No eipä se työkyvyttömyys kenenkään ihmisarvoa mihinkään hävitä, älä Urpo huoli. Sitäpaitsi riippuu vähän työstä ja työstä aina, että kuka nyt on kyvykäs mihinkin.

Kiitosta vaan. Noinhan asia tietystikin on.

Jotkin arvostetut ja hyvin palkatut työt ovat sellaisia ettei kenenkään pitäisi niitä tehdä. Jonkinlaista yhteisön hulluutta, että niitä ollenkaan annetaan tehdä. Mutta tällainen puhe lienee hulluutta sellaisen mielestä, jolle palkkatyöyhteiskunta on kaikki kaikessa. Hänelle työkyvytön ihminen voi olla roska, jonka järjestelmä on lakaissut maton alle.

Toisella tavalla ajattelevien alistaminen ja polkeminen on maailmansivu ollut suosittu tapa osoittaa erinomaista ylemmyyttään.

Urpo

Urpo kirjoitti:... Mutta tällainen puhe lienee hulluutta sellaisen mielestä, jolle palkkatyöyhteiskunta on kaikki kaikessa. Hänelle työkyvytön ihminen voi olla roska, jonka järjestelmä on lakaissut maton alle...

Mitä sinä Urpo ehdotat palkkatyöyhteiskunnan tilalle?

kuka asettaa hoidon tai kuntoutuksen tavoitteet. Kyllä minulla tilanne oli se, että kela. Sairastuttuani en oikeaa, tiiviimpää psykoterapeutin antamaa terapiaa olisi saanut julkiselta puolelta, joten kelan kuntoutusterapia yksityisellä oli ainut mahdollisuus käytännössä. Taistelemaan en Kyllästyneen tavoin olisi silloin jaksanut ryhtyä.

Kelan psykoterapiatuen taas saa vain terapiaan, jonka tavoitteena on työ- tai opiskelukyvyn palauttaminen. Siitäpä ne terapian tavoitteet sitten suoraan tulivatkin. Piilotavoitteet olivat sitten juttu erikseen. Minulla päästä kahden työuupumuksen ja vakavan, toistuvan masennuksen jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle ja pystyä selviytymään siitä tärkeimmästä elämäntehtävästäni, oman lapsen/nuoren auttamisesta itsenäiseksi, omilla jaloillaan seisovaksi aikuiseksi.

Terapeutti oli tuosta työhönpaluusta kai samaa mieltä kuin minäkin, ettei sinne entiseen työhön enää kannata pyrkiä takaisin. Oikeastaan, jossain lausunnossa kirjoittikin, etten ensimmäisen sairastumiseni jälkeen ole koskaan toipunut sairastumista edeltävälle tasolle ja että stressinsietokykyni on olennaisesti heikentynyt.

Ihmisarvo ei saisi riippua kokonaan ihmisen tuottavuudesta ja työkykyisyydestä, mutta siltä se nykyisin valitettavasti tuntuu.
Ainakin keskustelupalstojen kommentteja lukiessa. Ei saisi olla enää elämääkään sen jälkeen kun työkyky on menetetty. Synnynnäisesti vammaisien elämisen oikeutta eivät onneksi ilkeä kiistää. Lakikinhan sellaisen syrjinnän kieltää. Mutta mt-ongelmaiset ovatkin vapata riistaa. Heitä saa syyllistää ja mitkään potilaan oikeudet eivät tarpeeksi vakavan diagnoosin saanutta koske. Ei minkäänlaista itsemääräämisoikeutta eikä oikeutta osallistua omaa hoitoa koskeviin päätöksiin. Kaikki potilaan sanoma voidaan mitätöidä totaalisesti,
vapauskin riistää määrittämättömäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntiä.
Valitusoikeutta ei käytännössä ole.

ehdottaisin sivistysyhteiskuntaa. Sellainen Suomi ei enää kohta taida olla. Ei ainakaan hyvinvointiyhteiskunta. Oikeusvaltiostakaan en tiedä.

minätäällä kirjoitti:ehdottaisin sivistysyhteiskuntaa. Sellainen Suomi ei enää kohta taida olla. Ei ainakaan hyvinvointiyhteiskunta. Oikeusvaltiostakaan en tiedä.

Hyvinvointiin tarvitaan myös rahaa, pelkät ylevät periaatteet tai kauniit ajatukset eivät riitä.

Rahaa yhteiskunnan kassaan ei kartu siitä, että ihmiset kirjoitetaan työkyvyttömyyseläkkeelle tai pitkille sairauslomille.

Ja jok'ikinen euro jonka yhteiskunta jollekulle antaa, on jostain muualta pois.

Niin se vain on.

ja tuottamattomat yksilöt ja mielisairaat kaasutettaviksi.

minätäällä kirjoitti:ja tuottamattomat yksilöt ja mielisairaat kaasutettaviksi.

Siihenhän tilanne voi johtaa jos jatkuvasti kuvitellaan, ettei ole mitään merkitystä sillä kuinka suuri osa väestöstä on työkyvyttömyyseläkkeellä, työttömänä, sairauslomalla tai muuten vain tuottaa ns. persnettoa.

jos se euro on omasta palkkapussista pois. Sivistysvaltio nyt vain on tavannut huolehtia myös semmoisista tuottamattomistakin yksilöistä kuin vanhukset, sairaat, lapset ja vammaiset. Mistähän tosiaan moinen hentomielisyys on peräisin? Sääli on sairautta jne.

Olen samaa mieltä Kyllästyneen kanssa siitä, etteivät esim. masentuneet saa alkuunkaan tarvitsemaansa hoitoa. Mutta minkäs teet. Semmoisia päättäjiä olemme äänestäneet puolestamme päättämään. Kun ne eurot nyt vaan on tärkeämpää pistää Nato-yhteensopivaan aseistukseen, Aaltokorkeakouluun ja muuhun yhtä TUOTTAVAAN toimintaan.

minätäällä kirjoitti:jos se euro on omasta palkkapussista pois. Sivistysvaltio nyt vain on tavannut huolehtia myös semmoisista tuottamattomistakin yksilöistä kuin vanhukset, sairaat, lapset ja vammaiset. Mistähän tosiaan moinen hentomielisyys on peräisin? Sääli on sairautta jne.

Olen samaa mieltä Kyllästyneen kanssa siitä, etteivät esim. masentuneet saa alkuunkaan tarvitsemaansa hoitoa. Mutta minkäs teet. Semmoisia päättäjiä olemme äänestäneet puolestamme päättämään. Kun ne eurot nyt vaan on tärkeämpää pistää Nato-yhteensopivaan aseistukseen, Aaltokorkeakouluun ja muuhun yhtä TUOTTAVAAN toimintaan.

Tietenkin se euro on (omasta) palkkapussista pois.
Pointti ei kuitenkaan ole se, vaan siinä että on hyvin lyhytnäköistä säästää hoidossa ja "säästöillä" aiheuttaa vain enemmän kuluja kuin hyvästä hoidosta olisi koitunut.

Vanhuksista, sairaista ja lapsista ei pystytä huolehtimaan jos yhtä työssäkäyvää kohti on 2-3 elätettävää. Tuo yhtälö ei vain toimi vaikka hyvää tahtoa olisi muillekin jaettavaksi.

Ensimmäiseksi pitäisi jokaisen masentuneen vaatia itselleen toimivaa ja tehokasta hoitoa.
Käytännössä on kuitenkin nähty (mm. Tukiasemalla ja täällä), että hoidon vaatimista väitetään turhasta narisemiseksi ja sen sijaan rohkaistaan ihmisiä mieluummin hakeutumaan joko sairauslomalle tai työkyvyttömyyseläkkeelle!?!